lauantai 4. helmikuuta 2012

Kirpputorinainen 2


Hengitys huuruaa, saastesumu kirvelee kurkunpäätä. Pietari kävelee vielä yhden sillan ylitse ennen kuin tulee viimeiselle kadunpätkälle ennen toria. Edellisen kadun mitta oli ollut 180 katulampun väliä ja jokainen väli oli neljänkymmenen askelen mittainen. Vastaantulijoita oli kahdeksan jalankulkijaa, kolme ohittajaa jotka juoksivat ja yksi pyöräilijä. Autoja kulki niin paljon, ettei niitä voinut kuin jotkut tietyt merkit ottaa laskettavakseen; tojotia meni ja tuli yhteensä kaksikymmentäkaksi. 

Pietaria joskus lasketutti. Piti laskea asioita joita näki; ihmiset, autot, lentävät ja istuvat pulut erikseen, varikset ja pikkulinnut. Sillalla hän pysähtyi laskemaan pullasorsaparttia joka laajassa sulassa kosken alla sousi edestakaisin. Hän alkoi vasemmasta laidasta ja yritti saada ne järjestymään silmissään parinkymmenen ryhmiin. Lopputulos oli jotakuinkin kolmesataakuusikymmentä sorsaa. Naaras- tai urossorsia hän ei nyt alkanut erottelemaan.

Psykologi, jonka luona Pietari kävi muutama vuosi sitten alkaessaan selvitä romahtamisestaan, sanoi, että asioiden pakonomainen tekeminen ja toistaminen, kuten nyt vaikka kaiken lukumääriksi muuttaminen, kuului Pietarin taudinkuvaan ja on vain yksi merkki siitä, milloin pitää viimeistään lähteä apua hakemaan. Nyt vissiin sellainen hetki olisi, ajatteli Pietari sillä pitkiin aikoihin hän ei ollut laskenut mitään. Järkyttikö häätö asunnosta hänen mielensä  vai Kaskilahden kuolema, tai sitten tämä vaikea kysymys, minne ensi yönä päänsä kallistaisi? Monta viikkoa, tai oikeastaan kuukautta tässä olisi ollut aikaa järjestellä asuntoasiaansa, mutta ei vain kyennyt sitä tekemään. Ja kun ei uskonut, että se järjestyisi millään tavalla. Kokemusta oli jo yrittämisestä aiemmilta ajoilta.

Autoja menee letkassa ohitse. Ne pysähtyvät kadun päässä liikennevaloihin ja niiden pakoputkista lähtevät sakeat höyryt nousevat ylös yhtyen yhdeksi, kaupungin alueen kokoiseksi harmaaksi pilveksi, joka roikkuu matalalla kaiken yllä kuin Pietarin ankeat ajatukset.

Poliisiauto ajaa autojonon hännille ja siitä Pietari muistaa, että oli luvannut Isoleeville käydä niille Kaskilahdesta  kertomassa. Poliisit kurvaavat risteyksestä oikealle ja ajavat torinlaidalle parkkiin. Pietari nostaa pyöräänsä ja kapuaa penkan ylitse ihmisten polkemaa oikopolkua ja pääsee näin suoraan toriaukealle jossa ei ole kuin muutama laahka ja vilusta paikallaan hyppivät myyjät. Yksi myy kuivattuja koivuvastoja, villakintaita ja -sukkia ja puulastoja, kapustoita, monenlaisia ja monenkokoisia koreja, luutia, harjoja ja lumilapioita, toinen paistaa suuria Norjanlohifileitä sitä varten kehitetyssä puisessa kehässä jonka keskellä loimottavat keltaiset liekit leppäpilkkeitten lomasta ja kolmannella myyjällä on kirpputoribisnes kiikkerällä pöydällä yhtä toivottoman näköisenä kuin koko tienausyritys.

Pietari laskee, kuinka monta esinettä sen pöydällä on. Kolme emalimukia, lautasia pinossa kahdeksan ja yhdessä peltitörpössä veitsiä kuusi, lusikoita kuusi ja haarukoita seitsemän. Kirjoja sillä on kahdeksantoista kappaleen kokoelma kuuden kirjan pinoissa laitimmaisena ja keskellä pieniä sydänrasioita yksitoista. Isossa pahvilaatikossa pienen jakkaran päällä on pakastepusseihin pakattuja leivonnaisia; piparkakkuja ja korvapuusteja ja kaakkuja. Niitä Pietari ei ala laskea. Myyjällä on kaksi silmää, yksi suu ja yksi nenä jossa on kaksi sierainta. Korvat ovat piilossa paksun villamyssyn ja niiden päälle kietaistun punaisen huivin alla. Kaksi kättä sillä on, ja jalkoja samoin kaksi. Käsissä rukkaset ja jaloissa huopikkaat. Keltainen lammasturkki ja mustat toppahousut joiden alla näyttäisi olevan ainakin viidet samanlaiset. Pietari hymyilee kuuraisella partasuullaan kirpputorinaiselle ja se hymyilee takaisin; he ovat ennenkin nähneet. Se tapahtui silloin, kun piti olla siellä suljetulla ja kirpputorinainen tuli sinne katsomaan miestään joka kiipeili seinillä ja hyppi alasti käytävällä.

Pietari menee poliisiauton luokse. Ratin takana istuva naispoliisi puhuu kännykkään ja Pietari kiertää apumiehen paikalla istuvan miespoliisin puolelle. Koputtaa rukkaskädellään pehmeästi sivulasiin ja poliisi aukaisee oven.

-No mitä?

-Siellolis yks kuollut.

-Häh?

-Kaskilahti kuoli viime yönä sohvalle.

Poliisi aukaisee oven kokonaan ja tulee ulos. Vinkkaa myös parilleen joka kännykkää korvallaan pitäen kiertää auton ja tulee seisomaan Pietarin toiselle puolelle.

-Kuule, tulepas tänne autoon niin ei palelluta.

Poliisi vetää pakettiauton sivuovea kahvasta ja se liukuu nirskuen syrjään. Pietari kääntää pyöränjalan alas, nousee vaivalloisesti ähkäisten kaksi askelmaa auton sisälle ja istuu vastapäiselle penkille. Penkkejä on kolme ja katossa kaksi valoa. Takaosaan on eristetty tila ja sieltä katsoo musta saksanpaimenkoira tiukasti Pietaria silmiin ja murahtaa vaimeasti. Konstaapelit nousevat myös autoon ja mies vetäisee oven kiinni. Nyt se ei nirskahdellut, mutta paukahti niin kovasti, että koira haukahti kun sen korviin kova ääni näytti sattuvan.

-No niin, mikäs miehen nimi on, kysyy miespoliisi ja kaivaa rintataskustaan kynän ja pienen ruutuvihkosen.

-Pietari Paavali Parviainen, sanoo Pietari. 

-Ja osoite?

-Loppukierto 12.

-Sielläkö se ruumis on?

-Siellä.

-Miksi et soittanut?

-Ei ollut kenelläkään simissä enää aikaa.

-Simissä?

-Ni. Prepaidissa.

-Jaa. Ja kuollut on siis Kaskilahti? 

Pietari nyökkää: -Joonas Kaskilahti.

-Asuuko osoitteessa muita henkilöitä?

-Isoleevi, Untamo, Irja ja Kale.

-Jäikö ne sinne?

-Jäivät.

-Pitäisikö sinun lähteä mukaan?

-Minulla olisi asioita. En minä minnekään karkaa, ja kun se kuoli ihan luonnollisesti nukkuissaan.

-Mistä me sinut tavoitetaan jos tarvitaan?

-Tähän päivään saakka minun osoitteeni on se, mistä nyt tulen, huomisesta en tiedä. Voi olla, että tulen illalla putkan ovea kolkuttamaan.

-Jaha. Miksi se niin on?

-No kun se annettiin meille se häätö ja tämä päivä on viimeinen jonka jälkeen ne panee sen talon matalaksi ja alkavat rakentamaan uutta.

-Onpa sinulla kohtalo, sanoo nyt naispoliisi joka on lopettanut puhelunsa.

-On se ni, mut on niitä muitahin samanlaisia kohtaloita.

-On toki. No, mene asioillesi, me lähdetään katsomaan sitä Kaskilahtea.

Nyt naispoliisi aukaisee sivuoven ja taas se nirskaa ilkeästi. Koira ravistaa päätään ja haukahtaa vaimeasti.

-Pitäisi rasvata tuo oven liuku, sanoo miespoliisi.

Pietari sanoo poliiseille näkemiin ja lähtee taluttamaan pyöräänsä torin halki äskeistä reittiään. Nyt hän pysähtyy kirpputorinaisen luona.

-Päivää.

-Päivää päivää, sanoo nainen.

-Sinä tämmöistä liikettä pidät?

-Jes. Meni suuremmat sen isännän takia.

-Minne ne..?

-No, pankrottihan se tuli kun se tuli hulluksi ja sitten tappoi lopulta vielä ittensä.

-Jaa, tappoi?

-Tappoitappoi. Hyppäsi sieltä sairaalan vanhan lämmityskeskuksen piipun palotikkailta.

-Miten se sinne pääsi, suljetullahan se oli?

-Niinhän se, suljetulla, mutta jos joku haluaa surmautua itse niin se tekee sen ja sillä selvä.

-Mutta mitenkäs sinä? Näytät ihan hyvinvoivalta, kysyy kirpputorinainen tarkastellen Pietaria päästä jalkoihin.

-Noh, näytän ja näytän. Just sain asunnosta häädön enkä tiedä minne seuraavaksi. Tuossa kävin poliiseille sanomassa, että asuinkaverikin kuoli viime yönä.

-Ohoh. Onpa sinun päiväsi ankeasti lähtenyt.

-Niin on. Pitäisi kai mennä sosiaaliin, mutta kun sinnekin taitaa olla jonoa ja asuntotoimistoon ei kannata mennä kun ne vain eijoota tarjoavat. Pitäisi varmaan käydä lääkärissäkin kun taas on alkanut lasketuttamaan ja se on oire, että kohta sekoan.

-Jaa. Se on paha kun mieli alkaa reistailla. Aina sitä katkennen käden tai amputoidun jalan menetyksestä jotenkin, mutta kun mieli... Kyllä minä sen tiedän katkerasti...

-Ni. Anteeksi, ei ole tarkoitus sinua pahoista asioista muistuttaa.

-Ei se mittään. Semmoisen kanssa niistä pitää puhua joka niistä jotain tietää. Muut tuttavat eivät halua mistään muustakaan enää jutella.

-Onhan se silleen. Menen nyt kuitenkin sinne sosiaalinluukulle kun ei mulla ole rahaakaan kuin joku hassu kolikko taskun pohjalla.

-Jos et muuta paikkaa saa niin tule minun luokse.

-En tiedä...

-Kuule, tule vain. Mulla on siellä pihanperällä vanha sauna niin voidaanhan siitä katsella sulle väliaikaista kämppää. Mies sitä kerkesi kunnostellakin, mutta lämmittänyt en ole sen jälkeen yhtään kertaa. Minä asun tuolla joen toisella puolella, sanoo kirpputorinainen ja viittaa rukkaskädellään Pietarin tulojäljille. Sitten se ottaa pöydän alta laatikon jossa on pahvipalasia ja paksuja tusseja ja kirjoittaa kankeasti, käsineitä riisumatta osoitteensa siihen ja antaa pahvilappusen Pietarille.

-Kiitos paljon, annat kovasti toivoa tähän päivään, sanoo Pietari.

-Ei mittään. Pojat tykkää kun joku käy joskus.

-Jaa. Sullako on lapsia?

-Kaksi adoptiolasta. Ne on mustia, afrikkalaista alkuperää. Hankittiin ennen kuin mies sairastui kun me ei saatu itse lapsia. Onneksi. Tiedä vaikka oli perityvää skitsofreniaa se miehen...

-Okei. Mä meen ny. Katotaan ilkiänkö tulla häiritteen.

-Ilkiä vain, sanoo kirpputorinainen ja alkaa hyppiä kylmissään pöytänsä ääressä.

Pääkatu aukeaa leveänä ja kulkee kaupungin halki keskeltä. Se on muutettu kävelykaduksi ja liikenteen melu vaimenee taustalle. Liikkeiden ovista käy jatkuva ihmisvirta, venäläisiä ostosturisteja on paljon ja ainakin naisten kansallisuus erottuu selvästi, sillä miltei kaikilla on paksut turkikset yllään ja useimmilla korkeakorkoiset nahkasaappaat jaloissaan. Jotkut meikkaavat reippaasti ja monella on pieni ja paksu, karvahattupäinen ja nahkatakkinen miehentappi vierellään kuin vain sitä tarkoitusta varten, että se kantaa mahavyötä jossa on paljon irtoseteleitä.

Pietari työntää pyöräänsä eikä nyt tarvitse laskea mitään. Kirpputorinaisen kanssa keskustelu oli kuin olisi ottanut yhden triptyylin joita Pietarilla ei ole ollut pitkään aikaan edes varotoimeksi.

8 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto

tuosta pietarin psykologilla käymisestä hiukan: uskon vakaasti että sellainen yksinkertainen itsehoito kuin vaikkapa lukeminen on kallonkutistajaa parempi vaihtoehto. ei siksi, että kirjallisuus jalostaisi lukijoistaan terveempiä ihmisiä. vaan siksi, että kirjallisuudesta voi oppia niin paljon: tutun tilanteen voi nähdä uusin silmin ja ihmiskokemuksen ainutlaatuisuus välittyy yhtä hyvin (joskus jopa paremmin) kuin jos sen kuulisi toiselta suoraan.

vaikka kaikki taide kykenee välittämään sielullisia ja ruumiillisia kokemuksia, verrattomin minusta on kirjallisuus.

maailmassa, joka pyrkii määrittelemään kaiken tarkasti, mielenterveys alkaa olla liian monimutkainen asia. tarkoittaako se henkistä täydellisyyttä? vai onko se lähempänä elämää yleensä; läsnäoloa, maailmassa olemista, rasitusten ja vaatimusten kohtaamista?

käsitteiden miettiminen on tärkeää, jos ja kun terveyttä uhataan. ja niinhän nykyään tehdään joka taholta; mielenterveyden avullahan jaksamisestaan huolestuneille ihmisille myydään paljon terapiaa, lehtiä ja lääkkeitä.

hyötyä niistä ei aina ole, mutta huoli päänupin terveydestä ainakin pysyy pinnalla. olisiko sittenkin parempi ajatella lääkäri-kirjailija axel munthen tavoin: mitä vähemmän potilaat tietävät taudeistaan, sitä parempi heille.

diagnoosi-sana muuttaa vaivan sairaudeksi. ja on ihan eri asia kärsiä sairautta kuin vaivaa. diagnoosi voi olla pirullinen väline, jolla ronkitaan ihmisen ongelmia. ja paljonko uni- tai mielenterveyslääkkeistä on hyötyä työssä uupuneelle, köyhälle tai yksinäiselle?

ja onko hoitokin sanana muuttunut meille liian laajaksi ymmärtää? siksikö ihmisiä hoidetaan useammin pelkkinä viallisina eliminä tai sairausluokituksina kuin kokonaisina persoonina?

mielenterveyden hoitoon sisältyy samoja vallankäytön riskejä kuin muuhunkin ihmiselämään. toisaalta nämä riskit on mielenterveydessä tiedostettu selkeästi ja paljastettu se massapsykologisen itsepäisyyden lainalaisuus, millä vuorovaikutus pyrkii taantumaan yksisuuntaiseksi, ylhäältä alaspäin suunnatuksi suggestioksi, ellei sitä erityisesti tiedosteta ja pyritä välttämään.

ps. sinun ja palsan jutut ovat opettaneet minulle ihmisestä aika paljon. tai oikeastaan hirveän paljon.

Ripsa kirjoitti...

Jatkan vielä tuohon mitä Meri aloitti.

Psykologi voi olla hyvä jos on katto pään päällä ja rahaa ruokaan. Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.

Tulin ajatelleeksi semmoista aurinkoista filmiä kuin Pikku Pietarin piha, jossa näytettiin joskus muinoin kaupungissa vallinnutta yhteisöllistä puutalokorttelia.

Minä muistan itse että lapset tottelivat kaikkia aikuisia - kunnes pääsivät nurkan taa, vaikka oli 3-kerroksinen kivitalo.

Kun tuollaisia kirpparinaisen tapaisia ei enää ole eikä sellainen käytös ole oikein kunniallistakaan - mennä nyt puuttumaan ventovieraan asioihin - niin ihmiset jäävät totaalisen yksin.

Mutta muuten sama kuin Merillä: olen näistä tarinoista oppinut paljon.

Riku Riemu kirjoitti...

Pietarin lyhyt, nykiväntuntuinen puhe kuulostaa skirsofreenikolta, - silloin kun se kauhea nauraminen on lääkkeillä taltutettu.

Naapurin poikaa, Kimmoa, joskus muistelen. Pahaa teki, kun meni keskelle kerrostalojen pihaa ja siellä epätoivoisen näköisesti päätään piteli kiinni - hän istui siellä todella pitkään, kun luuli, että se oikeasti hajoaa.

Sen verran tässä raflaan, että köykäiskirjailija Tervo esittää julman sutenöörin perusteluiksi sen, että hän on kauppatieteiden maisteri. Näissä sinun jutuissasi on aina oikeaa ja todelta tuntuvaa asiaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri. "Enää ei ole vaihtoehtoja. Vain hullut luulevat, että niitä on, ja hulluja ei pian enää ole." (Maarit Verronen)

Luin Veikko Huovisen Pojan kuoleman aamuyöstä kun en saanut heti kirjoitussession jälkeen unta. En ollut aiemmin lukenut koska siitä kohistiin ilmestyessään niin paljon. Nyt lukemisen jälkeen sain vielä huonommin unen päästä kiinni. Ajattelin paljon setävanhaani jonka kaksi poikaa tappoi itsensä. Ja kun itsellä on niin monta lasta ja lastenlasta...

Kirja on epäonnistuneeksi tunteneen kasvattajan, isän, kirjoittama. Se kertoo pojan vähitellen saavuttavasta sairastumisesta, alkoholismista, itsemurhasta ja auttajien voimattomuudesta.

Elämässä ei koskaan tiedä, kuinka siinä tulee käymään; lahjakkuudetkin sortuvat. Eli ne, joiden pitäisi osata omalla elämällään jotain tehdä. Jotkut ihan tosissaan uskovat, että ihminen itse voi elämänsä suunnan päättää, ohjata sitä. Jotkut voi, ja nämä sitten luulevat, että kaikki voi. Ja puhuvat siitä suuta suuremmalla.

Sattuma se vain on, joka meitä kuljettaa.

Terveydenhuoltojärjestelmän tulisi olla kokonaisvaltaiseen hoitoon pyrkivää, mutta ei se ole. Siihen mukamas pyrittiin vielä 1900-luvun lopulla. Näin järjestelmän käöytäntöä viimeksi kun olin sairaalassa viikon. Kaikilla on kiire ja vain se näkyvä osa tikataan ja voidellaan kuntoon. Kukaan ei koskaan kysy, mikä sinun mielesi vointi on.

Tänään oli Hesarissa Jaakko Lyytisen kirjoitus Kaikki isäni linnut. Se kertoo paljon, millaiseen eriarvoisuuteen ollaan luisumassa.

Ja jotkut vielä epäilevät, että köyhyyden perimisominaisuudesta ääntä pitävät puhuvat palturia. He eivät näe. Ovat sokeita. Heillä on kaikki hyvin. He pelkäävät.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, Pikku Pietarin piha on surullinen, mutta kuitenkin lohduttava tarina. Simo Puupponen osasi kirjoittaa tarinaan lapsen näkökulman. Elokuvaa en muista, mutta varmaan olen sen katsonut joskus.

Kirjan lukemisesta on mulla yksi muisto kouluajalta.

Aapelin haastattelu löytyy täältä:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aapeli_-_simo_puupponen_11297.html#media=11300

Pitää meidän uskoa, että kertomukseni kaltaisia kirpparinaisia ja -miehiä on olemassa. Ja heitä on.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, kippee on kippee olipa se pikkuvarpaassa tai piässä.

Erot tulevat sitten hoitoprosessin aikana esille.

Pikkuvarpaan takia, vaikka se menisi irtipoikki, harvoin hirteen mennään, mutta pään takia kyllä.

Meri kirjoittaa diagnoosien tarpeellisuudesta/tarpeettomuudsta. Ajattelen siis, että särkynyttä pikkuvarvasta ei kannata ruveta pään kautta hoitamaankaan ja diagnoosin potilas on ehtinyt jo itse tehdä ja pärjää sen avulla varpaattomanakin kunhan haava vain ei tulehdu.

Epigriisit sinällään ovat joskus hauskoja (tai masentavia) luettavia. Viimeksi kun minun selkävaivasta sellaisen kirjoitti nuori lääkäri, oli siinä niin paljon virheitä, että pöyristytti aivan. Ajattelin, entäs jos olisikin ollut jostain ohituslaikkauksesta kysymys...

meri kirjoitti...

valto

muistan miten huovisen kirjaa kritisoinut toimittaja kiinnitti erityistä huomiota siihen seikkaan, että vaikka huovinen ei käytä kirjassa kertaakaan sanaa rakkaus, tunteen syvyys ja siteen lujuus tulevat hyvin selviksi.

huovinen kirjoittaa 'pitäneensä' pekasta, ja se sana onkin kriitikon mielestä oikeastaan paljon jämptimpi tunnustus kuin rakkaus.

senkin kriitikko pani merkille, että kolmeen pisteeseen loppuvat lauseet toistuvat kirjassa siksi, että monesti ajatus ei kerta kaikkiaan kanna mahdottomiin eikä sanoja löydy.

olen samoilla linjoilla. rakkaus-sana voitaisiin pistää säännöstelyn alle, katteettomat adjektiivit samoin.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Huovisen Pojan kuolema on lyhykäisyydessään syvältä kouraiseva kirja. Ei siinä ajattele, että asialla on hyvin elämässään pärjännyt huumorikirjailija. Jälkeen päin tietenkin ajattelee, kuten aiemmin sanoin, että iskut, joita elämä jakelee, ovat summittaisia, kohdetta valikoimattomia.

Joku voi ottaa tämänkin kirjan vain uteliaisuutensa täytteenä, mutta harvempi kai. Ja joka on Huovisen elämässä lukijana vuosikymmeniä ollut, ei varmasti ilman kyyneltä ja kysymystä `miksi´ lukemastaan selviä.

Ei Veikko Huovinen tuota kokemusta olisi ansainnut. Mutta kukapa muukaan...