keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Pietarin viimeinen ilta

Tyhjän saisi tekemättäkin, ajattelee Pietari. Olisivat nämä touhumme ja päämäärämme kuin siinä kiinalaisessa sananlaskussa, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Tai nyt sitten vaikka niin vähäisen täydellisesti kuten Mårtessonin laulussa purjehtiminen. Nyt ne istuvat ihmiset tehtaissaan, toimistoissaan, kouluissaan ja kodeissaan näpräämässä laitteita joilla ei tomaatintaimia voi koulia, ei ohransiementä maahan hankmota, ei heiniä seipäille hangota. Saatika että niistä, tai niillä, maitonsa lypsää. Muunlaista lypsämistä ne eivät kyllä ole unohtaneet. Toistensa selkänahkoja nyhtävät ja rahaunelmia imeskelevät vitamiinipillereidensä särpimeksi. Ihmettelevät silti enemmän kuin koskaan, että miksikähän kolottaa ja pakottaa ja tuntuu elämä niin merkityksettömältä vaikka pienessä pöhnässä joka päivä saisi olla, koska viina padottomin kuohuin virtaa, musiikki raikaa ja toimintaleffat sekä -pelit tajuntaa räjäyttelevät.

Talvinen päivä on siirtymässä kuutamoiseen iltaan, ehkä öiseen lumituprakkaan sillä kuun ja maan väliin niin sankkaa utua lykkää ja pakkasen pudotus on ollut nopeaa. Melkein nuoskaa lumi jo, vaikka aamulla huopikkaan alla hyytävästi narskui.

Päivän mittaan Pietari on ehtinyt pahasta mielestään päästä. Antanut anteeksi sosiaalitätien olemassaolon vaikka eivät nämä itse mitään eikä keltään anteeksi tarvitse pyytäkään. Ei edes ymmärtää sitä, että joidenkin nöyryytyksentunteeseen ajautumisen korjausyrityksistä heille palkka maksetaan. Minkäpä pyrokraatit köyhien ja sairaiden ahdingolle voivat kun eivät sitä ole olleet aiheuttamassakaan. Seurauksia vain yrittävät paikkailla joita milloin mistäkin syystä yhteiskunnan joillekin jäsenille lykkääntyy. Niille siinä työnsä; toisen pahoinvointi, ja jopa kuolema, on toisen leipä, sanoo vanha sananlaskukin. Niin kuin papeilla aina ja iänkaiken ollut on haudoilla maan. Amen.

Pietari työntää pyöränsä avoinna olevan liikerakennuksen suureen, monikerroksiseen parkkihalliin jossa alin kerros on monen ajoradan kierteen takana maan alla. Vie pyörän ilmastointikanavien peltiseen katveeseen, laittaa lukkoon ja avaa tarakalla olevan matka-askinsa kiinnitykset. Kaivaa sieltä banaanin, kaksi riisipiirakkaa ja puolen litran maitopurkin. Alkaa sitten seinään nojaten vaatimattoman aterioitsemisensa. 

Päivällä Pietari on käynyt kahdessa autoliikkeessä juomassa keksi- ja pullakahvit, yhdessä kännykkäkaupassa tarjolla olleet mehut ja maistelemassa ison marketin leipäosaston tuoreita nappospaloja. Kiertänyt vielä samassa liikkeessä olleen kahvitarjoilun pullineen ja vohveleineen kaksi kertaa. Niillähän pärjää näillä töin kun taskun pohjalla olleet kolikot riittivät banaaneihin ja piirakoihin. Mutta kylmä se on nuoskaisenkin lumen aikainen yö kaupungissa ilman nuotiota, ilman laavua. Ja se tässä edessä olisi.

Nyt Pietari on syönyt. Hän jättää pyörän laukkuineen parkkihallin nurkkaan ja lähtee kävelemään. Ylittää saman sillan päin vastaiseen suuntaan kuin aamulla tullessaan ja tulee liikenneympyrään, josta yksi katu eroaa kirpputorinaisen antamaan osoitteeseen. 

Talo sijaitsee melko jyrkän mäen puolivälissä, puista runsaalla tontilla. Metristen lumipenkkojen reunustama pihatie on kolattu tarkoin puhtaaksi, kuten iso pihakin. Tontin takarajalla on lautaverhoiltu varasto-saunarakennus. Oikeanpuoleiseen liiteriin on käytävä pidetty auki koko talven ajan, mutta vasemmalla olevalle saunanovelle lumet on lapioitu aivan vasta ja piipusta nousee kaupunginvalojen ja kuutamon hohteeseen savua. Pieniruutuinen ikkuna seinässä erottuu kuin kynttilä sen laudalle sytytetty olisi. Lumipenkoissa on lasten kaivamia onkaloita ja mäkiluiskia. Pulkkia, liukureita,suksia ja polkupyöriä on aseteltu liiterin seinustalle ja talon porraspieliin. Vanhalle Opelille kolattu oma paikkansa pihan vapaaseen nurkkaan.

Pietari kääntyy tarkastelemaan myös asuinrakennusta. Sekin on vaaleaksi maalattu, vaakapaneleilla verhoiltu vanha rintamamiestalo. Siisti ja huollettu ainakin näin hämärässä katseltuna. Ikkunoista loistaa valoja ja jokaisessa tienpuolen ikkunassa verhot ovat kovin kodikkaan näköiset. Talonkin katolla piipusta tupruaa savua joka matalpainetta enteillen laskeutuu samaan tasoon saunansavujen kanssa, siirtyy pilvenä vaahteran ja tuomen rangan ja muutaman kuusen hajoittamana naapureiden tontille, ja metsiin niiden takana.

Ihmisen pesä, ajattelee Pietari, on kodittomasta kutsuvainen. Sen seinät ja valoa antavat ikkunat suorastaan ojenteleksivat ja hohkavat lämpöään kylmässä hyrisevää kohti. Siellä sisällä tuvassa äidin luonnolla varustettu hyvä ihminen laittaa lapsilleen kystä kyllä ja pitää huolta vaikka kenen toisen äidin synnyttämiä lapset olisivat. Ihmisen huolenpidon halun määrä, se saattaa joskus olla  suunnaton, sen Pietari kirpputorinaisesta vaistosi jo silloin sairaalassa kun katseli hänen miehensä tuskaista, lääkkeillä turrutettua päätä silittäviä käsiä. Niin kuin on toisinkin päin kohteisiinsa niillä, joilla sisällä mikään ei liikahda kuin materia pontimenaan.

Tänne se kipeitä kokenut nainen minut, tuntemattoman suojiinsa kutsui. On lapioinut lumet mahdollisen majani edustalta, siivonnut siellä ja sytytellyt kiukaan alle tulet. Ja nyt se odottaa, että minä saavun. On laittanut vierasta varten illallisen, ja ehkä kylpyäkin ajatellut tarjota, vainajoituneen miehensä puhtaita vaatteita valmiiksi viikkailut ja lämpimiä ulkosaunanlauteita jo vuoteeksi viritellyt.

Mutta jos otan tarjouksen vastaan, niin mihin se johtaa? Minä olen jo vanha mies, ettei minusta poikakaveriksi nuorelle leskelle ole, ja kun pääni sisällön laita on niin ja näin, niin kuinka voisin sitä tarjota hoidettavaksi ihmiselle, joka jo yhden kipeän pään on hautaan saatellut?

Pietari ei pidä ajatuksistaan, kun ne niin ehdottomia tuntuvat hänelle kertovan. Ovat niin totuudelliset. Sanovat hänelle, ettet saa mennä ihmisten riesaksi, kärsivien lisäkärsimykseksi vaikka heillä auttavaista sydäntä riittäisikin. Ja niille, joilla muuta kuin sydäntä olisi, tätä olemassaoloaan ei haluta enää mennä näyttämään.

Pietari kääntyy pihatien suulta. Vilkaisee vielä postilaatikosta naisen ja hänen ottopoikiensa nimet. Ne ovat niin sievästi siihen alekkain, messinkisiin laattoihin ihan äskettäin präntätty. Tussilla peltiseen osoitekoloon ylimmäksi kirjoitettua miehen nimeä on raaputettu alustasta pois, mutta selvästi siitä vielä Heikin erottaa. Ehkä nainen sen haluaa vielä siinä häämöttävän, vähäisenä muistonkajauksena aamupostia noutaessa mieleen tulevan. Heikki on ollut varmasti hyvä mies, ajattelee Pietari, mutta hyväkään mies ei mielensä sairastumista voi estää. Tai ehkä pahat eivät sairastukaan?

Pietari kävelee mäkeä ylös ja kääntyy alikulkutunneliin menevään kaarteeseen. Alittaa tien jolla jymähtelevät autot kahteen suuntaan. Vähän matkan päässä, keskellä kuusivaltaista puistoa, tie hajoaa kolmeksi eri suuntiin kääntyviksi kävely- ja pyöräilyväyliksi. Pietari kääntyy tasaista maastoa jatkavalle reitille. Hän tuntee nämä polut, niiden mutkat, nämä laitakaupungin lehdot jotka varsinkin kesäisin  niin kutsuvina ovat häntä vuosien varsilla vieneet. Nuorempana pyöräilyretkille ja ongelle eräälle lammelle, joka kaupungin toimesta on kunnostettu ja istutuskaloin huollettu. Pojan kanssa siellä piti joinakin kesinä jatkuvasti kulkea, joskus pilkille talvisin hiihdellä. Vaimo töiltään harvemmin mukaan kerkesi, mutta kun lähti, niin silloin olivat herkut repussa ja kaakaot pojalle. Joskus makkaranpaistonuotiokin rannan laavulle sytytettiin, nokikahvit nautittiin ja kevätaurinkoa palvottiin.

Vaimo. Poika. Talo ja tavarat. Minulla olivat ne. Mutta nyt on vain poika, polkupyörä ja vaatteet joita päälläni kannan. Poikakin siellä kaukana, toisessa kaupungissa omine perheineen ja huolineen.

Pietari kääntyy vielä yhdestä risteyksestä kapeammalle polulle ja saapuu kohta avoimelle hautausmaan portille. Hautarivistöjen laidoilla pimeässä tuikkivat siellä täällä kynttilöiden lepattavat liekit. Keskellä kulkee autojen parkkipaikalta tuleva, leveämpi, valaistu ja aurattu käytävä. Siitä eroaa säännöllisin välein polkuja joita omaiset ovat tehneet haudoille käyskennelläkseen, kynttilöitä sytytelläkseen. Pietari kävelee keskivaiheille jossa hautausmaa on halkaistu toisella valaistulla käytävällä. Hän kääntyy siinä vasempaan, kulkee muutamia metrejä kunnes harppaa pari loikkaa vähän kuljetulle polulle ja pysähtyy tummana hangesta kohoavan hautapaaden ääreen. Hän on tässä viimeksi käynyt kaksi viikkoa sitten ja havut, joiden päälle hän silloin hautakynttilän asetti, ovat peittyneet lumikerroksella. Pietari pyyhkäisee rukkaskädellä nimien kohdalta kuuran pois ja vaikka hän ei nyt pimeässä nimeä erota lukeakaan, muistaa tarkkaan millaisin kirjaimin vaimonsa nimi, syntymä- ja kuolinajat siihen kaiverrettuina ovat, ja Pietarin itsensäkin nimi ja syntymäaika siinä  valmiina odottamassa.

Pietari kuopaisee tyhjäksi palaneen kynttilänkuoren lumesta pomppansa taskuun ja kohentaa havut hangen pinnalle. Pyyhkäisee vielä vaimonsa nimen kohdalta kerran ja kääntyy tulojäljilleen mieli tyynenpainavana kuin koko ajan maisemaan laskeutuva talvinen suvikeli.

Ihan kohta minä tulen Piritta, hän vielä kuiskaa pimeään.

31 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Ja elämä, maailmanmeno jatkuu - eivät yhden murheesta tarpeeksi saaneen Pietarin kohtalosta hetkahda, kun samanlaisia on lukemattomia.

Nuorilla on ylidramaattisia kuvitelmia: "sittenpä näkevät, kun minua ei enää ole!" - Eivät näe, tuska omaisillaan vain on. Itselle suodun helpotuksen maksavat aina läheiset, ikääntyneemmät jojoon menijät ovat vain loppuun väsyneitä kaikkeen.

"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet jälleen tuleva." Niinpä niin, mutta ei sitä kannata kiirehtiä! Elämässä on paljon kauniita ja hyviä puolia, vaikka juuri nyt ei tule mitään erityistä mieleen.

Pietarin viimeinen ilta on viimeinen ilta ennen seuraavaa, välillä siinä pieniä onnen hetkiäkin on. Vaikka vain menneitä läheisiä muistaessa.

Valto Ensio kirjoitti...

Niin, Riku. Elämää ei saa hengiltä millään. Aina se jossakin jatkuu. Nuorena sitä ei niin laaja-alaisesti vielä käsitä, ja jos käsittäisi, jaksaisiko elää?

Nuoruus pitäisikin ehkä elää aivan silmät ummessa, tai vain vähän sirrillään.

Mutta on se aika surullista seurata jo toivonsa menettänyttä vanhempaakin ihmistä, joka ei lopulliseen ratkaisuun kuitenkaan ryhdy, ei uskalla, tai ajattelee nimenomaan jälkeensä jääviä. Tarkoitan sellaista, joka on jo kaiken tarpeellisen omastakin mielestään nähnyt, mutta henki, piru vie! ei vain lähde.

Erikseen ovat sitten kynsinhampain elämästä kiinni pitävät vaikka luovuttaminen olisi helpotus.

Mutta elämme miten elämme, aikanaan se kaikilta loppuu, yksitellen -jos ei iso pommi satu joukon keskelle; tässä luin juuri sellaisestakin kirjan, ja siinä meni lapsia sekä vanhuksia. Kuin Syyriassa ihan just tällä hetkellä tapahtuu.

Siitä kai mekin yritämme välittää vaikka se mitään ei hyödyttäisikään. Kun ei hyödytä YK:n maailmassaolokaan; saatanan Venäjä ja Kiina!

Ripsa kirjoitti...

Kyllä minä aina vain toivon, että nämä Pietarit löytäisivät ihan oikean yösijan, että olisi ollut se torinainen oikea huolenpitäjä.

Jokin Pietarissa pani vastaan. Ja kun hän ei ole enää nuori, niin hän näkee ja tajuaa aika äkkiä. Vaikka ei välttämättä sano.

Tämän maailman pietarit eivät oikeasti saa hurjia kalansaaliita vaan tietävät olevansa turhia ja kuihtuvat pois.

Tapa kuolla ei kyllä ole yhdentekevä. Suomessa käytiin lyhyt keskustelu eutanasiasta, mutta eiväthän ihmisten mielipiteet byrokratiaa voita.

Syyrian kohtalo, ja varsinkin sen pommitetun Homsin, on kammottava. Silti: jos joku tulisi tankein sitä kuningasta vai sheikkikö se on, vastaan, niin ruumiita tulisi ehkä vielä enemmän. Niin käsittääkseni kävi Irakissa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, valta oli nyt minulla Pietarin suhteen.

Vakavasti harkitsin "onnellista" loppua, mutta "kynäni" kuljetti toisin. Pietari oli liian iso ja rosoinen onnelliseksi, tai hänen onnellinen loppunsa voi oikeasti ollakin tuollainen.

Kokonaiskirjoituksessa Pietarista alkuperäisasussaan on loppu toisenlainen, ei siinäkään mesi lirise, mutta kun rupesin sitä puhtaaksi vuolemaan, niin kävi noin.

Mutta onhan se aika vapauttava tunne, kun kaikki on nollilla, elämisen voimat pois eikä halua kenenkään vaivoiksi jäädä roikkumaan, että on se yksi mahdollisuus jäljellä johon viimeiset voimansa voi ihan itse käyttää.

Kai sitä omaakin kokemusta erilaisista olotiloista joukkoon laittaa, myös jonkinasteista vastaavan kokemista. Sekin viime viikon ja viikonlopun, sekä tämän viikon alun synkkä mieliala oli vaikuttamassa.

Kirpputorinaisen voin joskus kuljettaa henkilöksi toiseen tarinaan.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

toisaalta kuolemassa ei ole mitään pahaa eikä murheellista. Kaikki elollinen on tavattoman monimutkainen prosessi joka alkaa ja loppuu.

Kyllä minä pidin sitä tavallaan tahdon alaista luopumista aika luonnollisena. Mutta samalla tajusin sen, että jotain ehkä olisi ollut vinossa iloisen torinaisen suhteen. Ei se Pietari olisi sitä ehkä jaksanut.

Tarkoitan siis semmoista positiivisuutta, jonka vallassa nainen ei olisi tajunnut täydellistä osattomuutta joka yhtäkkiä kävelisi tupaan. Se olisi voinut olla vähän naivi nainen, joka ei tietäisi mitä isompi suru on.

Pietareissa on semmoista, että heistä voi joku isompi poliitikko puhua juhlapäivänä, mutta Kallion kaupunginosassa Helsingissä leipäjonokin pitää jo piilottaa. Ennen Kallioon olisi mahtunut mitä vain, se oli hyvin vapaamielinen paikka, avoin yhteisö.

Kyllä minä pidin tätä ratkaisua ihan oikeana. Kunhan vain aluksi toivoin että olisipa vielä ollut pieni hetki elämää.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, saisipa nyt Katariina Lillqvist osaavana tekaista ajankohtaisen nukkeanimaation leipäjonoista. Taustalle Guggenheimia, kaduille kerjäläismummoja ja Jussi Pajunen kapellimestariksi ohjaamaan nälkäisten kuoroa, tai sitä jonoa sinne sisälle, piiloon; hus hus..

Saakeli kun minulla ei moiseen ole taitoa, tekisin. Mulla nimittäin olisi päässä millainen siitä pitäisi tulla.

Torinaisen "iloisuus": ajattelen sen niin, että naisen luonnolla päästään useimmin takaisin elämisenuskoon kuin meidän miesten. Senhän kertovat jo itsemurhatilastot.

Naiset ne sotienkin jälkeisen yhteiskunnan selkärankana olivat.

Mutta voi olla, että alkavat väsyä hekin?

Tai sitten on syntymässä pikkuhiljaa aivan uudellainen selviytymiskulttuuri josta me vanhukset emme enää saa kiinni, emme ymmärrä sitä?

Kuuntelin päivällä radiosta jonkun nuoren kirjailijamiehen kolumnia tämänsuuntaisesta aiheesta ja hän siinä kyllä perusteli kulttuurinmuutosta Haavikon mielipiteitäkin murskaten. Mutta jäi siinä penskojen hötäkässä mieleenpainamatta mistä ohjelmasta oli kyse. Ehkä se Areenalta löytyisi kun muistaisi suunnilleen klo-ajan.

Liisu kirjoitti...

Se löytyy Ylen ykkösen sivustolla Asia-otsakkeen alta, siinä on lueteltu puheita ja viimeisenä luettelossa on ykkösaamun kolumni, jonka piti Aleksis Salusjärvi (Luutii-blogista tuttu nimi).

Satuin kuulemaan sen radiosta tänä aamuna. Minusta se oli tosi hyvä puheenvuoro. Kannattaa kuunnella.
Se antaa uskoa siihen, ettei peli oli vielä menetetty, vaikka niin pelätään nykyään, kun kaikki on muuttunut niin kevyeksi ja pinnalliseksi. Mutta toivoa on. Kuuntelepa.

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitoksia Liisu, minäpä tässä yöllisten lukemisten päälle laitan tuon vielä kuulumaan. Tulee sadan vuoden janalla nuorten ajatuksia tajuntaan painetuksi: Lukemisenani on nyt opettaja Erkki Tuomikosken päiväkirja "Taas koulun sauna paloi" vuosijaksolta 1915-16. Ilm. 1981.

Se kertoo Tuomikoskesta 23-vuotiaana opettajana ensimmäisessä työpaikassaan Suomussalmen Ruhtinansalmella (Juntusranta).

Minä saan tästä kirjasta revityksi entisten rajaseudun asukkaiden elämään liittyviin kysymyksiin joitakin vastauksia. Ja tuon kirjan anti on myös se, että jotain ymmärtää myöhemmin syttyvien sotien aiheuttamasta hämmennyksestäkin näillä seuduilla.

meri kirjoitti...

talvisodan pilapiirroksessa sotamies istuu vihollisen panssarivaunun katolla ja naputtelee käsikranaatilla tornin luukkuun: 'avvoo, iivana, tiälä kuolema kookuttaa!' kerrottiin, että joskus iivana oli avannut.

näitä on elämä tulvillaan. muistan yhden novellin, jossa lapset leikivät ja hirttivät leikisti yhden tovereistaan. ihmettelivät, että hän kuoli.

kuolema on hieno aihe. melkein parempi kuin imelä rakkaus. lapsena herätin joskus mummon ja pyysin häntä puhumaan kuolemasta.

minusta tämä valton tarinan loppu oli oikea. sisälläni asuu niin paljon kuolemaa, ehkä mielipiteeni johtuu siitä. minusta kiintoisimpia ovat teot, joissa tavalla tai toisella leikitään henkilöityneen kuoleman kanssa.

eeva-liisa mannerin näytelmässä uuden vuoden yö illanviettoon kokoontunut seurue riehaantuu juopuneena pelaamaan venäläistä rulettia, johon sitten yksi mies kuolee. järkytyksen ilmaisee muuan henkilöistä: 'herra, älä anna heille anteeksi, sillä he tietävät mitä tekevät.'

määrältään ja syvyydeltään parasta kuoleman pohdintaa olen lukenut haanpäältä. jaakopin paini on ylittämätön esitys asiasta. kirjan erakon suunitelmiin sisältyy raivokas syytös jumalaa kohtaan: hän pitää jumalan toimia tekopyhinä varsinkin sitlä osin, että niitä kuulutetaan kaikkien tietoon. miksi ei hiljainen teko riittänyt?

Liisu kirjoitti...

Tärkein jäi eilen sanomatta.

Tuo sinun kirjoituksesi on hyvä. Luin sen äsken uudelleen, ja edelleen se oli hyvä.

Osaat kirjoittaa, kirjoitat vahvaa tekstiä.


Kiitos muuten tuosta kirjavinkistä. Se alkoi kiinnostaa. Juntusrannalla on tullut käytyä.

meri kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
meri kirjoitti...

otetaan uudelleen:

minä olen tuon kiitos-sanan kanssa vähän ongelmissa. olen hakenut jotakin ilmaisevampaa. vähän kuten pekka haavistokin:

"olen viime viikot mielessäni etsinyt suomen kielestä sanaa, joka olisi suurempi kuin kiitos"

omat etsintäni eivät ole tuottaneet tulosta. olisiko kellään ehdotuksia? mikä olisi ilmaisevampi sana kuin kiitos, ja onko sellaista olemassa. siis yhtä ainoaa sanaa.

siihen saakka sanon kuten liisukin: kiitos, valto.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Vanhus tekee Suomessa itsemurhan joka toinen päivä: Tämän päivän Alma Median julkaisussa (maakuntalehtien välinen liite) on kahden aukeaman juttu "Valoa kohti" (Marjaana Karhunkorpi). Se käsittelee vanhusten tekemiä itsemurhia ja löydän itsenikin pohtimia teemoja sieltä. Esim: "Turha kuvitella, että itsemurhan tekijä on aina elämän kelkasta rähmälleen pudonnut, juoppo ukon reppana. ..." (muuten juttua kannattaa tarkastella hyvin kriittisesti).

Pietarissakaan en kuvaa juoppoa kelkasta pudonnutta, kuvittelin ja toivoin hänelle koko ajan uutta tulemista, mutta sitten havahduin hänen ikäänsä, täydellisesti tyhjään talouteen ja mielensairauteen vaikka se lievänä esiintyikin.

Ja sitten tietynlaista ylpeyttä joka on estänyt ”reppanuuden”.

Tämmöisen ihmisen on vaikea surunsa kanssa enää pärjätä itsekseen ja toisten nostelemaksi ei hänen ylpeytensä halua. Pietari näki vähintään kymmenen vuoden päähän itsensä, ja kauhistui sitä siinä kirpputorinaisen portilla. En asiaa kirjoituksessani osoittanut, ja turhaan sitä tässäkään selitän, sillä kyllä rivienvälit on tajuttu lukijoiden joukossa. Mutta kannattaahan rivienväleitäkin keskustella.

Minä itse havahdun elämänporttien edessä hyvin usein Pietarin tavoin, ja kauhistun juuri sitä avuttomuutta, mikä vähän ajan päästä voi olla todellisuutta. Ja kun muutaman kerran olen avuttomana sairaalassa maannut.

Pietarinlaiset on lisäksi helppo nujertaa ylepydestään huolimatta henkisesti. Siihen ei tarvita kuin sosiaalivirkailija (syytön hän muuten), joka katsoo taulukoista ja lakipykälistä asioita ja sanoo sen asiakkaalleen. Tai joku on vastinetta vailla tarjotessaan apuaan lyödylle ihmiselle tyyliin: "Autan sinua jos..."

Kirpputorinaisella ei ole sellaista tyyliä. Hän on `iloinen antaja´-tyyppi joka vähät välittää siitä, kostuuko hän itse avunannostaan mitenkään. (Kostuu tietenkin sillä tavalla, että hän tuntee tehneensä oikein ja siitä tulee parempi olo, mutta ei edes sitä hän ajattelemalla ajattele)

Pietaria tarjottu apu taas hävettää. Hän miettii koko ajan, millä korvata se. Hän näkee myös sen auttajan siellä kymmenen vuoden päässä, ja mahdollisesti edelleen roikottamassa juuri häntä elämänhännässä kiinni pitelemässä. Pietari tajuaa, että silloin hyvän ihmisen oma elämä jää elämättä hänen surkeutensa vuoksi.

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu, Juntusranta on kiinnostava kautta aikain ajateltuna.

Esihistoriallisilta ajoilta saakka ovat esi-isämme Suomussalmen kuntteikoilla vaellelleet. Niistä ovat argeologit kaivaneet melkoiset näytteet nykyihmisenkin tarkastella.

Lähihistorian (100v) tunteminen tuollaisia viattomia kirjoja lukemalla valottuu kummasti. Mm. kuinka luontevaa on ollut vierailla rajan takana Venäjällä jne. ja kuinka kulttuuriksi nykyisin nimeämäämme sanan- ja taiteen kaipuuta, myös harrastusta, on ollut niissä pimeissäkin pirteissä, joita vaarojen kupeilla ja järvien rannoilla on ollut. Savottakämpistäkin lukemis- ja piirustusharrastuksen vaalijoita on löytynyt.

Lönroth on ollut tämän työväestön sanallisen kulttuurin kerääjänä muutaman muun kanssa (Inha, Paulaharju...) ja niissä mainitaan hyvin usein Lonkka, Vuonninen jne. jotka juuri Juntusrannan kohdalla sijaitsevat Venäjän Karjalassa.

Valto Ensio kirjoitti...

Kiittämiskulttuurista vielä: pitää kiitellä, mutta pitää myös läimiä. Kaikki ajallaan, vaikka ei ymmärtäisikään, että miksi.

meri kirjoitti...

hyvyys sotkee ihmisen mielenrauhan. siksi siitä kai keskustellaankin lähinnä jouluna. reaalielämässä ihminen on harhautettu uskomaan, että hän voi valita vain omaa etua varioivista vaihtoehdoista.

käsitteet hyvä ja paha on haudattu moralistisina ja vanhanaikaisina sanavaraston perimmäiseen nurkkaan. jos ne sieltä vahingossa joskus nousevat julkisiin puheisiin, ne herättävät samantyyppistä kiusaantuneisuutta kuin täyteläinen röyhtäys diplomaatti-illallisilla.

elämässä korostuu kaksi ihmisen ominaisuutta, anteliaisuus ja itaruus. kuorma-autolasteittain lahjoja lähettelevä ihminen voi olla tunnekitupiikki, rakkauttaan ja lämpöään pihtaava saituri. erityisen tarkka tämä saituri on hyvistä sanoista, kiitoksista. niitä ei kannata heitellä kevytmielisesti ympärille. niistä voi joku riehaantua iloiseksi ja kuvitella, että kiitokset kuuluvat normaalielämään. kiitosten odottamisesta voi tulla paha tapa.

antamisen vastakohta on paitsi saituus, myös ottaminen. ottamisella ja antamisella on merkittävä ero. ottaminen ei ole ottajan itsensä määriteltävissä, vaan ottaja törmää muiden asettamiin rajoihin. sen sijaan antamista säätelee vain antaja itse. selittelylle ei ole sijaa. siksi hyvän jakaminen on niin vaikeaa, lähes epäinhimillistä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minäkin opin vasta vanhemmiten ottamaan. Siis määräämään nöyristelemättä palkkani kun sitä ennen uskoin "antajaa" (työn-) kun se usein valitti, että ajat ovat kovat... ja lähti siitä uusinta mallia olevalla mersullaan hiekkaa kintuille rapisuttaen kaasuttelemaan.

Mutta jos joku on tarvinnut oikeasti vasarani apua ja olen nähnyt, ettei tarvitsijalla ole varaa maksaa, niin ei ole tarvinnut. Olen ollut silloin talkoissa ja tarjottu kahvi on maistunut hirveän hyvältä. Vastavuoroisesti minuakin on joku auttanut, antanut hyvän kiertää.

Nyt olen kuullut entisten työkavereideni puhuvan, kuinka kireäksi ilmapiiri rahasta puhuttaessa työmailla on mennyt. Etuja ei ajeta muuta kuin työsuojelullisissa seikoissa koska ne on niin lujasti valvojien näpeissä ja laiminlyönneistä seuraa ankarat sanktiot. Eivät uskalla edes sairastaa vaikka selkä kivusta köyryyn menisi tai vasara ei enää kädessä pysy kun olkapää on kuin tulessa.

Vähän aikaa sitten työmiehellä olivat etujenajajat, mutta näyttää siltä, että vain ahtaajat enää osaavat puolensa pitää. (Räty on kyllä aika kauhea, mutta mistä me tiedämme, ennen kuin poliisitutkinta on valmis, mikä totuus Rädyn ja Hilkka Ahteen kiusauksessa on?)

Kyllä tämä elämä on helevetin kovaa kun sen tajuaa ja vain ja ainoastaan sanktioiden tai muun rahanmenetyksen pelossa voimakkaampia voi kurissa pitää.

Siis ajattele: edelleen ihmistä, sivistynyttä sellaista, täytyy jonkun voiman pitää kurissa ettei se nussisi kanssaihmisiään silmään.

Huvittava piirre nykyisessä työvoimassa on lisäksi se, että ne niin hanakasti myötäilevät hyväksikäyttäjiään. Ne ovat kuin pikkulapsia namusetien käsissä ja kantavat töitä kotiin tehdäkseen ilmaiseksi loput joita ei päivällä ehtinyt =imevät munaa namupalkkiolla.

Olethan lukenut tutkimuksista asiasta? Siihen nöjaan näin härskein kielikuvin.

meri kirjoitti...

valto

sinä kirjoitat näistä asioista paremmin kuin minä, mutta yritän nyt minäkin jotakin kuitenkin:

olet ehkä nähnyt elokuvan syvä joki? siinä neljän kaupunkilaismiehen kanoottiretki syrjäseudulle muuttuu painajaiseksi, kun aluksi hitailta vaikuttaneet takamietsien sisäsiittoiset osoittautuvatkin vaaralliseksi väeksi.

joki johtaa syvälle arvaamattomaan maailmaan, jossa sivistyksen merkit murenevat ja lait lakkaavat toimimasta. siellä selvitäkseen pitää ihmisen kaivaa itsestään esille alkukantaisimmat vaistonsa ja luottaa niihin. petojen keskellä pärjää vain se, joka osaa käyttäytyä niiden lailla.

sivistys on perin ohut suojapuku ja ihminen ihmiselle susi. ja suden jälkeläinen, koira, on ihmisen paras ystävä, kunhan se ei käyttäydy liian eläimellisesti vaan tekee, kuten ihminen toivoo. susi ei ole paha, kun se syö lemmikkikoiran. ihmiset kuitenkin käyttäytyvät kuin susi tai sen teko olisi paha ja rankaisevat sutta tappamalla sen.

ihmiset kykenevät tekemään toisilleen julmia tekoja. ihminen kykenee myös täysin irralliseen pahaan, esimerkiksi kiduttamaan, pahoinpitelemään tai tappamaan satunnaisesti kohtaamiaan ihmisiä ja eläimiä.

kaikki tekevät pahaa. auton pysäköiminen invalidipaikalle on paha teko. kun nuoret lyövät toisiaan, he syyllistyvät pahaan. kun äiti laiminlyö lapsiaan tai työpaikalla kiusataan, se on pahaa. pahaa on pommiuhkauksen soittaminen, ja pahaa on päin punaisia liikennevaloja ajaminen.

suomalainen yhteisö välttelee radikaalin pahuuden ydintä ja selittelee persoonallisuushäiriöisen rikollisen tekoja. uomalainen yhteiskunta vannoo yhteisöllisyyden ja varhaisen puuttumisen nimiin, mutta kääntää selkänsä ja antaa tilaa . yritämme nykyisin liudentaa kaikki asiat psykiatrisiksi sairauksiksi ja yhdistää isoihin tragedioihin mielenterveysongelmat.

kun englantilainen lääkäri oli kolmenkymmenen vuoden aikana murhannut satoja potilaitaan, hänet määriteltiin heti psyykkisesti sairaaksi. ennen asian paljastumista häntä oli pidetty aivan terveenä, ja hän oli ollut arvostettu ja pidetty perhelääkäri.

Ripsa kirjoitti...

Muistan viimeksi keskustelleeni hyvyydestä ja pahuudesta yhden kristilliseen jumalaan uskovan hyvän ystäväni kanssa.

Hän uskoi persoonalliseen pahaan. En tunne teologiaa, niin että en tiedä kuuluuko persoonallinen siis lähinnä kai ihmismuotoinen paha johonkin uskontunnustukseen. Muistaakseni luterilaisessa sanotaan jotenkin niin että "päästä meidät pahasta". Ehkä se sitten tarkoittaa sitä.

Minä yritin jostain masentuneelle ystävälle sanoa, että se ja se ihminen on varmasti jostain asiasta hyvin onneton, että ei hän pahuuttaan mitään.

Persoonallinen paha? Siis kun oikeudenistunnoissa puhutaan persoonallisuushäiriöistä?

Mutta jäin miettimään sitä. Luulen että JOS on olemassa persoonallisuushäiriö, siis sellainen parantumaton, niin luulen että se on peräisin hyvin varhaisista, vauva-vaiheen kokemuksista, joita ei enää aikuisena muista. Tästä on olemassa kokonainen psykoanalyyttinen koulukuntakin, yhtenä tekijänä Melanie Klein. Jotain häneltä on suomennettukin.

Hän puhuu äidin hyvästä rinnasta ja taas huonosta rinnasta, ne liittyvät turvallisuudentunteeseen. Jos se jää vajaaksi, niin ihmisen persoonallisuus jää myös vajaaksi. On olemassa tunnekylmiä ihmisiä.

En ole nähnyt tuota Merin mainitsemaa elokuvaa, mutta kirjallisuus on täynnä nyrjähtäneitä ihmisiä.

Valton Pietari on elänyt aikansa, siinä ajassa on ollut ilmeisesti vastoinkäymisiä, jotka ovat johtaneet ehkä masennukseen, ehkä lievään skitsofreniaan.

Minusta kuulosti hyvältä, Valto, että olit miettinyt sitä torinaista. Ehkä siihen torikohtaukseen voisi saada mukaan sen, että nainen on vilpitön.

Juuri se jäi minua mietityttämään että onko tässä jotain sellaista kuin "autan JOS sinä...", mikä liittyy tuohon samaan mistä puhuit: työelämä on mennyt kovaksi. Sen mukana iso osa tämän maan asukkaita.

Valto Ensio kirjoitti...

Kun se "persoonallinen paha" pysyisikin aitauksessaan, eli sen muurin sisällä joka kaikkia yksilöitä piirittää. Aforismi, jonka kirjoittajaa en nyt muista, kävisi ajatukseen aika hyvin: "Omalle elämälle ei voi tehdä kovin suurta vääryyttä."

Lyöpä itseäsi turpaan. Lyö toistekin ja vain katsojat kääntävät katseensa pois.

Tuo AKT:n Rädyn ja Ahteen välinen juttu kyllä mietityttää. Jos Ay-liike näyttää suolenmutkiltaan tuollaiselta niin onpa työväestöllä paskamaiset ajat edessään.

Ajattelen kyllä niinkin, että Hilkka Ahde voi itsekin olla aika vittumainen akka ja kun samalle työpaikalle on sattunut vittumainen ukko, niin kyllä lopputuloksen tietää. Paha vain, että tekevät karhunpalveluksen koko yhteiskunnalle keskinäisellä kähinöinnillään.

Mutta emme me tiedä. Hilikan kyyneleet voivat olla krokotiilin ja kun olen hänen haastattelujaan kuunnellut, minun herkät tuntosarveni ovat vaistoavinaan näyttelemistä, epäaitoutta. Räty taasen muistuttaa jo ulkoiselta olemukseltaan Vladimir Putinia, joten hän voi olla sitä myös sisältään.

Poliisitutkinta olisi pitänyt suorittaa loppuun. Mutta nyt tiedämme ainoan varman asian, että Räty on se, joka teki väärin kumppaneineen erottamalla Ahteen.

Riku Riemu kirjoitti...

Koko prosessi on minulle ollut niin tolkuton, etten ole sitä oikein ymmärtänyt. Kiusaamisiin en minäkään uskalla sanoa mitään, en osaa sanoa kumpi peloittaisi enemmän jos tulisi luudalla vastaan.

Aivan älytön oli ensin vaatimus, jonka mukaan AKT:n olisi jotenkin pitänyt tuomita Räty kesken kaiken, kun poliisitutkinta ja ilmeinen oikeudenkäynti ovat tulossa.

Rätyn porukka jatkoi muuttamalla homman vielä tolkuttomammaksi tuolla irtisanomisella, samasta syystä: oikeudenpäätökset ovat tulollaan. Näyttää vahvasti, että irtisanomisessa on ainakin muotoseikkoja rikottu, korvauksia on luvassa.

Valto Ensio kirjoitti...

Niin ja nyt se menee vielä tolkuttomammaksi kun kaikkien yliopistojen profeetat työntävät soppaan mielipidelusikkansa :

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2012/03/professori_ahteen_irtisanominen_ymmarretty_ehka_vaarin_3305259.html?origin=rss

(Että se onkin ihan väärinkäsitystä koko juttu)

Kuinkahan se Hilikan sähköasentajamies tämän ottaa?

Riku Riemu kirjoitti...

Lakimiesten jutuista ei tiedä kukaan, vähiten kai itse he; kommentoijia professoreissa ja muissa näyttää olevan hupaan asti.

Kirjoitukseesi vielä palaten: en minä näin vahvaa ja oikeaa tekstiä muualla muista nähneeni. Yritä siinä sitten kommentoida!

Pietarin lopullisesta ratkaisusta en pidä; hän jättää jälkeen jäävät huomioimatta. Pöljä mikä pöljä!

meri kirjoitti...

laajasti hyväksytty lienee näkemys, että jokainen itsemurha on liikaa. kuitenkin tässä taannoin eräs kirjailija ehdotti, että 70 vuotta täyttäneille annettaisiin unipilleri, kun he eivät jaksa enää elää.

ehdotuksesta nousi myrskyisä keskustelu. nettikeskustelijoiden enemmistö kannatti ehdotusta, ja yli 80 prosenttia hesarin kyselyyn vastanneista piti eutanasiaa eli kuolinapua hyväksyttävänä. moni katsoi, että ihmisellä on oikeus kuolla halutessaan.

ei tästä ole kauankaan aikaa, kun näin kuvan brittinaisesta, joka halasi aviomiestään. hänen kasvoillaan oli voitonriemua kuin tuoreella olympiavoittajalla. kuvasta ei heti tullut mieleen, että nainen oli juuri voittanut oikeuden avustettuun itsemurhaan.

tai mutkikkaammin: nainen ei halunnut miehelleen hankaluuksia, kun kärsimykset voittavat ja aika koittaa.

kuolema on jokaisen oikeus. siitä selviäminen läheisten tehtävä. sillä siisti.

ne syyt? ei tarvitse kuin astua kolmosen ratikkaan silmät kerrankin apposen auki ja mielet avoimina. siellä se kiemurtelee, kärsimys ja heikkous, joka on siis itse asiassa meidän ikiomaamme.

tässä kohdassa on syytä mainita, että motiivit itsemurhayritykseen eivät edes ole aina kuolemanhalu, vaan pako pitelemättömästä tuskatilasta. luovuttaa ja poistua takavasemmalle. pelistä pois.

Riku Riemu kirjoitti...

Meri,

en halunnut ottaa kantaa eutanaasiaan ylipäätään, enkä ainakaan niiden kohdalla, joiden päivät ovat luetut ja lääkkeiden lievittämätön kipu suuri.

Valto Ensio kirjoitti...

Pietarit tekevät aina muita kohtaan väärin näin menetellessään. Siitä tieto meissä on sisäsyntyistä ja tekee kipeää vaikka vain sivullisena asiaa seuraisi.

Mutta näitä tapahtuu ja joku joskus niistä kertoilee. 1000:een itsemurhaan/vuosi sopii monta Pietaria. Ehkä ne ovat kaikki pietareita, jokunen Inkerikin sinne mahtuu.

Pietarin vaimo muuten on kuollut syöpään, tuskalliseen sellaiseen, joten jo sen kärsimyksen näkeminen, pitkä seuraaminen on satuttanut aikanaan myös herkkää ja haavoittuvaa miestä sekä heidän yhteistä poikaa. Ehkä poika siksi paremmin tulee ymmärtämään isänsä lopullisen ratkaisun -painotan ehkä-sanaa.

En jaksanut vaimon elämänpolkua tähän tarinaani editoida kun tämä on jo nyt niin lohduton.

Eutanasia on joka tapauksessa vaikea asia koska kuvaan tulee muita, kuin kuolemaa haluava.

mikis kirjoitti...

Valto Ensio! Kirjoita! (Jos olisin nainen, lisäisin tähän, "ole niin kiltti".) Mutta kun en ole, sanon vain, että kyllä kiinnostaisi kuulla "hengityksesi ääntä". Eli tekstejä.

mikis kirjoitti...

Äläkä Valto ilkeile! Koska et ole ilkeä ihminen.

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis vielä kiltimpi. Toiveesi toteutui juuri. Ole hyvä. Ja jatkoa seuraa. Yritän olla myös ilkeilemättä.

Mulla vain on itselläni surua nyt...

mikis kirjoitti...

Mitä sinulle on tapahtunut? Onko vaimosi pettänyt sinua, tai sinä häntä? (Ei maailma semmoisiin asioihin kaadu.)

Lapsista pitää pitää huolta. (Ja kyllä sitä pitää pitää huolta myös itsestä. Koska... kuka muu siitä pitäisi huolta.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis, ei kukaan ole pettänyt, ainakaan kenenkään toisen kanssa. Sitä vain ollaan "pettyneitä",. Mutta yksilönä itsestäni kertoessani, ongelmavyyhti on hankalampi. Kuten niin usein kun oma napa alkaa nöyhtääntyä eikä sitä saa virkkuukoukullakaan tyhjäksi kaiveltua; ymmärrät vertauksen?

(Tarvitseeko noita kahta muuta kommenttiasi julkaista? Aikaraja (2 vk)on mennyt umpeen, niin bloggeri silloin aina kysyy ensteks multa, haluanko julkaista kommentteja aikaisemmissa teksteissä)

Suru on surua, se ei lähde vaikka kuinka käsittäisi, että Sveitsin bussiturmassa kuolleiden lasten vanhemmilla, tai Syyriassa ja 50. muussa paikassa maailmalla on vielä suuremmat murheet.

Me siis pidämme lapsistamme huolta. Ainakin henkisellä tasolla jonka rikkaudesta siitäkään en osaa liian lähellä olevana henkilönä oikein nähdä. Lompakkonsa pohjan kyllä näkee, mutta katsopas itseäsi sisimpääsi...

Ratkaisuja tässä haen ja ne aiheuttavat murhetta. Ei jaksaisi enää näinkin vanha mies hirveän paljon uutta. Venäjälle olen kyllä aikonut "loikata" vähäksi aikaa. Kerron siitä sitten tuonnempana. Saattaa jäädä aikomukseksi. Sekin.