perjantai 31. tammikuuta 2014

Kirjeitä Sinulle 1


"KUUDES MATKA v. 1835 Kalevalan valmiiksi saatuansa ei Lönnrot joutanut lepäämään; päinvastoin hän entistä suuremmalla innolla jatkoi tehtäväänsä, jonka merkityksen yhä selvemmin alkoi ymmärtää. Huhtikuussa v. 1835 hän teki sen laajan kiertomatkan, josta seuraavilla lehdillä kerrotaan, venäjänkarjalaisen asutuksen itärajalle Kuhmosta Repolan kautta Rukajärveen, sieltä pitkin Tsirkkakemijokea Jyskyjärveen, Uhtuaan, Jyvälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta kotiin."

Tammikuuta

Minä Sinulle rupesin kirjeitä kirjoittamaan. Syyt käynevät julki sitten tuonnempana. Jos eivät suoriksi ojenneltuina lauseina, niin rivienväleissä. Kirjoitan näitä useina päivinä, että voipi olla hankaletta lukia jos tuntuvat aiheesta toiseen hyppäävän. Näin kirjoittaminen on jotenkin itselleni luontevampaa. Päiväkirjoihin panen päivämäärät ja kellonajat aina kirjoituksen aluksi, mutta en nyt semmoseen sorru.

Luen Elias Lönrotin Vienan päiväkirjaa. Panin tämän kirjeen ingressiksi alkupätkän kun se minua niin miellyttää ensi kesän pyöräretkeä ajatellessani. Muitakin kirjoja tuossa levällään reuhottaa ja sitten ihan sekaisin unia niistä näen. Unet ovat yksi elämän lahja muuten tapahtumaköyhässä arjessa. Näjetkö sinä paljon unia? Onko sinullakin ikävä äitiäsi niissä?

On hutoipakkanen. Prismanmittari näytti kahtakuutta. Aamulla poikaa vein eskariin ja minulta paleltui valkeaksi vasen korvanlehti. En osaa pitää hattuja jotka peittäisivät tarpeeksi. Semmoista pipanriplua vaan. Kaula paljaana ja takki auki kuljeksin ja kauhistelevat sitä. Kintaatkin joskus unohtuvat hyllyyn. Kengät mulla on nyt hyvät ja niihen sopii kahdet villasukat. Ostin ennen joulua kun sain lahjarahaa. Vähän ne ovat vielä jäykät enkä nauhoihin meinaa tottua millään. Päivällä eskarista tullessa viima puhalsi idän suunnasta jokea pitkin ja oli kahta kylymempää. Venelaiturien kohdalta laskeuduttiin kävelytieltä rannantaitokseen. Siinä joen jäinen kansi on halki kun vesi on syksystä vajentunut ja karannut kauemmas. Kuiville jäänyt jääpalte lepää särkyneinä lauttoina rantakivien päällä.  Ohuelti on lunta, ihan kuin pulveria ja kotoisasti narskaa kengän alla. G puhua kilikatteli koko matkan. Eskarissa se oli oppinut, että pitää välillä rauhoittaa itseään laskemalla vaikka kymmeneen. Hihitteli, että yhtenä iltana laski viiteensataan ennen kuin nukahti. Joka päivä se mulle jonkun juttunsa kertoo. Niissä hetkissä on onni läsnä.

Eilen kävin  röntgenissä ja keuhkopolilla. Viime viikolla sitä varten jo verikokeissa. Ei mittään isoja vaivoja minussa, keuhkot kirkkaat kuin poikasilla kun en ole tupakoinut koskaan. Elsa kirjoitti rokotereseptit kun kerroin, että kesällä liukenen sitten polkupyörällä Karjalan Tasavaltaan. Sanoi, että siellä irtaallaan liikuskelevien koiralaumojen varalta rabies ainakin. Hepatiittipiikkiä suositellaan muutenkin Venäänkulkijoille. Sitten pani vielä vanhalle poliorokotteelle ampullin verran vahvistusta. Terveydenhoitajalle sain heti ajan ja kävin apteekissa. Pani polovet tutisemaan niiden rokotteiden hirmuinen hinta: noin satanen per pistos! Rabiesta kolme ja hepatiittia kolme. Polio on ilmainen.

Päätä särkee. Kai ne rokotukset koska ei tämä migreeniä ole. Terveydenhoitaja pani vielä lähetteen verikokeisiin: Sokerit, kolesterolit, vitamiinit, maksa-arvot ja pissakokeet.

Hajin polkupyörän huollosta, meni satasia sinnekin. Pyöräreissulle valmistautuminen maksaa jo enämpi kuin kahden viikon Thaimaassa käynti. En ole kyllä koskaan käynyt, enkä luultavasti tule käymään. Elämäni tähänastiset, lyhyet ulkomaanreissuni ovat Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Neuvostoviroon.

Allin nimipäivä. Joskus tulee mieleen Lapissa vietetyt vuodet ihmisten kautta. Saatan muistaa äkkiä vain hetkenkin mittaisen tapahtuman. Niin kuin nyt Allista sen, kun yhtenä kesäisenä iltana ajeltiin saksalaissotilaiden muistomerkillä Rovaniemen Norvajärvellä ja tullessa jäi pikkuinen ketunpoikanen Ladanrenkaan alle. Pysähdyttiin ja minä lopetin kivenmurikalla eläimen kärsimykset. Alli sanoi surullisena, että Lapin kesä on muutenkhin niin lyhyt meijän pikkuisten juosta. Siinä kasvoi isoa kuusta ja mäntyä ja yhden puun juurelle, litteän kiven alle kaivoin paljain kourin soraan kuopan ja aseteltiin se ketunpoikanen siihen. Kuusenoksa taitetiin keltaturkin päälle ja ne sorat ja kivi takaisin paikoilleen. Toinen, musta soikulakivi nostettiin pystyyn siihen ja oltiin hetki hilijaa. Se oli kesä 1981 ja Lapin sodasta oli kulunut vain 36 vuotta. Mutta eipä sitä silloin ajateltu syvemmälti. Jokin pilvi ehkä niiden kivilaattoihin kaiverrettujen kaatuneiden nimien ylitse lipui, mutta tummempi sillä hetkellä sen ketunpoikasen haudan ylle kaartuvia kuusenoksia kahisutti.

Tännään kävin niissä verikokeissa. Olin 12 tuntia syömäti ja juomati sen takia. Sitten iltapäivällä olikin toisen rabiespiikin vuoro. Ne verikokeiden tuloksetkin olivat joutuneet hoitajan koneelle. Vähän oli sokerit koholla, mutta kolesterolit kuten ennenkin. Virtsanäyte oli puhdasta eikä maksa-arvoissa ollut huomauttamista. Ei kai kun en juo en tupakoi. Sokerin osalta käyn vielä ensi viikolla kahden tunnin glukoosirasituksessa. Se on se, kun hörpätään imelää juomanluirua litra ja sitten ootetaan kaksi tuntia ja otetaan uusi verinäyte. Ritva, se terveydenhoitaja, katsoi taulukosta, että minulla on seuraavan kymmenen vuoden aikana neljän prosentin mahdollisuus sairastua aivo- tai sydäninfarktiin. Ikäisilläni suomalaisilla miehillä sairastumisen keskiarvo on yli kahdeksan prosenttia. Ja minä kun välillä olen niin väsynyt ja ajattelen kyynisesti, että kyllä elämässä olemista alkaisi olla jo piisalle asti.

Nyt en pane tähän kirjeeseen muita sanoja. Alussa vuotta muutenkin mietin, että maailman kaikkinensa pitäisi pitää sanaton tammikuu kun niistä sen tipattomista ei koskaan tule yhtään mitään. Mutta tukipa sen ammottava turpa.

Syleillen VE

lauantai 11. tammikuuta 2014

Isä meidän joka kauan sitten pantiin multiin eikä meille enää näy

1.1.-11.1.

Tänä vuonna elokuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta, kun naapurin pikakiväärilähetin toimittama terveinen ryysti pitkän vaon nuorukaisen selkään, josta oli tuleva minun isäni. Jos se tulinen kuula puolen sentin verran syvemmälle olisi selkäsuota ojittanut, niin paloviinalla peitattu siemenaihioni olisi jäänyt kylvämättä. Ei siinä kyllä mitään menetetty olisi; Äitikin paljolta murheelta säästynyt. Ehkä.

Aikalaistietojen mukaan viimeisenä sotatalvena 1944 on ollut miltei yhtä sitkasta talven tulo kuin nyt. Vasta maaliskuussa on tuprautellut lunta kahlailla asti. Tykit ovat sitten alkaneet tuprautella kaverina karkeimmin rakein ja eilisen historian lukeneet tietävätkin, kuinka siinä sitten kävi: Niitä hurmeen maustamia lumia sulatellaan yhä edelleen.

Vuosivainaan lopuksi oli hirsien rahtaus Unimäkeen. Komeasti tukkirekalla melkein sulia teitä pitkin ne kurhauteltiin. Sitten, kun ei vieläkään talveksi herjennyt, menin pariksi päiväksi muuraamaan sokkelikivet ja tietenkin riehuin pari varvia käsipelissä hirsiä harkkojen päälle malliksi: Ensin Tojotanrottelon vetokoukun ja nuoran avulla pölliä tienvarresta lähemmäksi ja sitten pyörittelemällä telapuita pitkin paikolleen. Kyselin kylän tupaukkoa ja traktoria kouran kanssa kaveriksi, mutta hänelle iski heti kurkkukipu. Niin se pakkaa pitkinä pyhinä monille tekemään.

Päivä niiden hirsien latomiseen olisi koneen avulla kulahtanut, mutta ei se mittään, nämä minun hommani ovat olleet aina kaiken kiireen häntimäisiä. Tehhään kun keretään. Ja jos ee keretä, tehkööt jälkeeni joku muu. Tai olokoot tekemäti. On Unimäen multiin aikojen saatossa kompostoitunut kissanluista lähtien kaikenlaista ihmisen ympärilleen haalimaa. Tälviissiin laiskimmat meistä ovat ennenkin elämänsä kuljailleet eikä siitä maailmat raiteiltaan sen enempää menneet ole. Amazonin viidakoistakin ovat löytäneet kokonaisen kivikaupungin jota tuhansia vuosia sitten eläneet suuruudenpöljät ovat kurjemmilla pöljillä ruoskapalkalla rakennuttaneet. Mutta eräänä päivänä, hups, onkin sammal alkanut kiveä naamioida ja villi köynnös kiivetä muurinkuvetta kenenkään sitä katkomatta.

Joillakin olen kyllä kuullut elämän luistavan kuin vettä valaen, harrastuksia harrastellen ja toisille neuvoja jaellen siitä, kuinka elää. Luuloa suurin tilavuudenmitta säkkeihin kertyneestä elämisenrojusta kaikilla meillä.