perjantai 31. tammikuuta 2014

Kirjeitä Sinulle 1


"KUUDES MATKA v. 1835 Kalevalan valmiiksi saatuansa ei Lönnrot joutanut lepäämään; päinvastoin hän entistä suuremmalla innolla jatkoi tehtäväänsä, jonka merkityksen yhä selvemmin alkoi ymmärtää. Huhtikuussa v. 1835 hän teki sen laajan kiertomatkan, josta seuraavilla lehdillä kerrotaan, venäjänkarjalaisen asutuksen itärajalle Kuhmosta Repolan kautta Rukajärveen, sieltä pitkin Tsirkkakemijokea Jyskyjärveen, Uhtuaan, Jyvälahteen, Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta kotiin."

Tammikuuta

Minä Sinulle rupesin kirjeitä kirjoittamaan. Syyt käynevät julki sitten tuonnempana. Jos eivät suoriksi ojenneltuina lauseina, niin rivienväleissä. Kirjoitan näitä useina päivinä, että voipi olla hankaletta lukia jos tuntuvat aiheesta toiseen hyppäävän. Näin kirjoittaminen on jotenkin itselleni luontevampaa. Päiväkirjoihin panen päivämäärät ja kellonajat aina kirjoituksen aluksi, mutta en nyt semmoseen sorru.

Luen Elias Lönrotin Vienan päiväkirjaa. Panin tämän kirjeen ingressiksi alkupätkän kun se minua niin miellyttää ensi kesän pyöräretkeä ajatellessani. Muitakin kirjoja tuossa levällään reuhottaa ja sitten ihan sekaisin unia niistä näen. Unet ovat yksi elämän lahja muuten tapahtumaköyhässä arjessa. Näjetkö sinä paljon unia? Onko sinullakin ikävä äitiäsi niissä?

On hutoipakkanen. Prismanmittari näytti kahtakuutta. Aamulla poikaa vein eskariin ja minulta paleltui valkeaksi vasen korvanlehti. En osaa pitää hattuja jotka peittäisivät tarpeeksi. Semmoista pipanriplua vaan. Kaula paljaana ja takki auki kuljeksin ja kauhistelevat sitä. Kintaatkin joskus unohtuvat hyllyyn. Kengät mulla on nyt hyvät ja niihen sopii kahdet villasukat. Ostin ennen joulua kun sain lahjarahaa. Vähän ne ovat vielä jäykät enkä nauhoihin meinaa tottua millään. Päivällä eskarista tullessa viima puhalsi idän suunnasta jokea pitkin ja oli kahta kylymempää. Venelaiturien kohdalta laskeuduttiin kävelytieltä rannantaitokseen. Siinä joen jäinen kansi on halki kun vesi on syksystä vajentunut ja karannut kauemmas. Kuiville jäänyt jääpalte lepää särkyneinä lauttoina rantakivien päällä.  Ohuelti on lunta, ihan kuin pulveria ja kotoisasti narskaa kengän alla. G puhua kilikatteli koko matkan. Eskarissa se oli oppinut, että pitää välillä rauhoittaa itseään laskemalla vaikka kymmeneen. Hihitteli, että yhtenä iltana laski viiteensataan ennen kuin nukahti. Joka päivä se mulle jonkun juttunsa kertoo. Niissä hetkissä on onni läsnä.

Eilen kävin  röntgenissä ja keuhkopolilla. Viime viikolla sitä varten jo verikokeissa. Ei mittään isoja vaivoja minussa, keuhkot kirkkaat kuin poikasilla kun en ole tupakoinut koskaan. Elsa kirjoitti rokotereseptit kun kerroin, että kesällä liukenen sitten polkupyörällä Karjalan Tasavaltaan. Sanoi, että siellä irtaallaan liikuskelevien koiralaumojen varalta rabies ainakin. Hepatiittipiikkiä suositellaan muutenkin Venäänkulkijoille. Sitten pani vielä vanhalle poliorokotteelle ampullin verran vahvistusta. Terveydenhoitajalle sain heti ajan ja kävin apteekissa. Pani polovet tutisemaan niiden rokotteiden hirmuinen hinta: noin satanen per pistos! Rabiesta kolme ja hepatiittia kolme. Polio on ilmainen.

Päätä särkee. Kai ne rokotukset koska ei tämä migreeniä ole. Terveydenhoitaja pani vielä lähetteen verikokeisiin: Sokerit, kolesterolit, vitamiinit, maksa-arvot ja pissakokeet.

Hajin polkupyörän huollosta, meni satasia sinnekin. Pyöräreissulle valmistautuminen maksaa jo enämpi kuin kahden viikon Thaimaassa käynti. En ole kyllä koskaan käynyt, enkä luultavasti tule käymään. Elämäni tähänastiset, lyhyet ulkomaanreissuni ovat Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Neuvostoviroon.

Allin nimipäivä. Joskus tulee mieleen Lapissa vietetyt vuodet ihmisten kautta. Saatan muistaa äkkiä vain hetkenkin mittaisen tapahtuman. Niin kuin nyt Allista sen, kun yhtenä kesäisenä iltana ajeltiin saksalaissotilaiden muistomerkillä Rovaniemen Norvajärvellä ja tullessa jäi pikkuinen ketunpoikanen Ladanrenkaan alle. Pysähdyttiin ja minä lopetin kivenmurikalla eläimen kärsimykset. Alli sanoi surullisena, että Lapin kesä on muutenkhin niin lyhyt meijän pikkuisten juosta. Siinä kasvoi isoa kuusta ja mäntyä ja yhden puun juurelle, litteän kiven alle kaivoin paljain kourin soraan kuopan ja aseteltiin se ketunpoikanen siihen. Kuusenoksa taitetiin keltaturkin päälle ja ne sorat ja kivi takaisin paikoilleen. Toinen, musta soikulakivi nostettiin pystyyn siihen ja oltiin hetki hilijaa. Se oli kesä 1981 ja Lapin sodasta oli kulunut vain 36 vuotta. Mutta eipä sitä silloin ajateltu syvemmälti. Jokin pilvi ehkä niiden kivilaattoihin kaiverrettujen kaatuneiden nimien ylitse lipui, mutta tummempi sillä hetkellä sen ketunpoikasen haudan ylle kaartuvia kuusenoksia kahisutti.

Tännään kävin niissä verikokeissa. Olin 12 tuntia syömäti ja juomati sen takia. Sitten iltapäivällä olikin toisen rabiespiikin vuoro. Ne verikokeiden tuloksetkin olivat joutuneet hoitajan koneelle. Vähän oli sokerit koholla, mutta kolesterolit kuten ennenkin. Virtsanäyte oli puhdasta eikä maksa-arvoissa ollut huomauttamista. Ei kai kun en juo en tupakoi. Sokerin osalta käyn vielä ensi viikolla kahden tunnin glukoosirasituksessa. Se on se, kun hörpätään imelää juomanluirua litra ja sitten ootetaan kaksi tuntia ja otetaan uusi verinäyte. Ritva, se terveydenhoitaja, katsoi taulukosta, että minulla on seuraavan kymmenen vuoden aikana neljän prosentin mahdollisuus sairastua aivo- tai sydäninfarktiin. Ikäisilläni suomalaisilla miehillä sairastumisen keskiarvo on yli kahdeksan prosenttia. Ja minä kun välillä olen niin väsynyt ja ajattelen kyynisesti, että kyllä elämässä olemista alkaisi olla jo piisalle asti.

Nyt en pane tähän kirjeeseen muita sanoja. Alussa vuotta muutenkin mietin, että maailman kaikkinensa pitäisi pitää sanaton tammikuu kun niistä sen tipattomista ei koskaan tule yhtään mitään. Mutta tukipa sen ammottava turpa.

Syleillen VE

5 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

En ole varmaan kirjeesi 'sinä', mut kyllä minulla on äitiä ikävä ja kyllä näen paljon unia. Äitikin niissä välillä esiintyy hyvin kalvakkaalla naamalla kuin olisi elävä kuollut. Muuten tekstisi on minulle uutta ja mielenkiintoista. Alun alkaen olen sononut, että sinä osaat kirjoittaa.

Liisu kirjoitti...

PS.
Ei yhtään (?) kommenttia minulla, ilman kirjoitusvirhettä. Se kuuluu jo asiaan. Mitäpä siitä. Mutta kyllä se joka kerran harmittaa. On kuin itikka imisi verta ja jälkeä tekee mieli raaputtaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu

Syleilen siis sinua ensimmäisenä.

Ajattelin kyllä itse, että enpä paljoa taaskaan tyylistäni poikkea. Muuten kyllä tämäntyylisiä kirjekirjeitä varmaan kirjoittaisin jos se olisi vielä tavanmukaista ja panisin postin kuljetettavaksi ystäville maanääriin jotka sitten kirjoittaisivat mulle takaisin ja mitenkä mukava niitä olisikaan saada. (Tämäkin on muuten ihka oikea kirje, mutta kuorta sen ympärille ei oikein saa ja postimerkkikin puuttuu.)

Nämä saa siis omia kukanenkin lukija itselleen lähetetyiksi.

Ja mitäpä tosiaan pienistä virheistä koska muutenhan sullakin on äidinkieli hallussa täydellisesti.

Arvaa vain, montako sanaa, lausetta ja kappaletta minä joudun joka ainoan kirjoitukseni kohdalla korjaamaan, poistamaan, muuttamaan. Samoin ovat kommenttini muualle joskus huolimattomuutta täynnään. Toisinaan puolustaudun, että on isot nämä sormet joilla rouskuttelen.

Jos kommentin haluaa välttämättä korjata, niin senhän voi poistaa (kahteen kertaan, eli myös sen, kun lukee, että kommentoija on poistanut tekstin) ja kirjoittaa sen sitten uudestaan. Tietenkin se on hyvä ensin kopsata jotta alkuperäinen asia muistuu mukaan. :)

Liisu kirjoitti...

Tuo oli hyvä ja tärkeä tieto minulle, Valto. Jo monet blogit olen ehtinyt sotkea, kun en ole osannut poistaa jätöksiäni silloinkaan kun ne harmittavat itseäni.

Minusta on mukava lukea toisten kirjoituksia. Niistä oppii aina jotain. Joskus ne innostaa kirjoittamaan, ja silloin tulee hätäpäissä kirjoitettua kommentti. Joka ei ole aina suinkaan vastaanottajalle mieluisa. Aikaakin se vie. Joten olen huimasti vähentänyt kommentoimistasi. No. Tämä nyt tässä.. olkoon. Sisältäähän tämä asiaa. Lyhyemmin olisi ehkä voinut kirjoittaa, mutta en hallitse sanojani, ne hallitsevat minua. Ihan kuin autolla ajaessa: En aja autoa. Auto ajaa minua. (Luonnevika?)

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu

Tuskin sinä mitään olet sotkenut, tuntuu vain siltä. Minustakin monasti.

Sinä kyllä tunnut hyvin herkältä ihmiseltä, sanojesi asettelusta ja kukkien väreistä kuvissa niin olen joskus päätellyt, muutenhan täällä ei toisiaan tunneta.

Minua omien nettimokien kohdalla lohduttaa se tieto, että kun sanallisille jäljilleen hetken perästä katsoo, niin ne ovat peittyneet uusien kommenttien ja kirjoitusten nietoksiin. Niin kuin tuppaa olemaan elämässä muutenkin.

Autoa kyllä kannattaa yrittää hallita itse sillä maantiellä ovat sitten jo muutkin kulkijat vaarassa. :)