maanantai 30. syyskuuta 2013

Päivät nämä taas

Kuva 1

Lipsin pilkkeitä. Lahosydämisiä pihlajoita, tuomia ja vuorimännyn vänkylöitä. Rankapinossa oli pari suorasyistä, sitkasta tammea ja ahtaassa paikassa kasvanut, suorarunkoinen vaahtera. Puutarhurin kesän työmailta niitä peräkärryyni olen keräillyt.

Aina, kun pudotin halkaisukirveen pölkynnenuun, vihlaisi olkapäässä. Oikeassa tai vasemmassa, painottuen sille puolelle, jolla kulloinkin kirveelle vauhtia annoin. Vasen on ankarampi kolotuksiltaan. Sen revennyt supraspinatus ja nyrhitty olkalisäke alkavat olla tiensä päässä. Oikean irti nuljahtanut, sälöille kahdessa onnettomuudessa sälähtänyt olkavarren luu irti linksuvine niitteineen takaa sen, että tässä lopunikääni anelen lupaa valittaa.

Nyt, tätä kirjiessäni koskee niin paljon molempiin, ettei nukkumista kannata yrittää.
Kuva 2

Jokaisen kolmenkymmenen sentin päästä katkaistun pölkyn sydänlaho muuttaa muotoaan. Tuokin kuvio on kuin seinään liiskautuneen lepakon jäännökset ja edellinen kuin poispäin taapertava, lihava, paljasperseinen kalkkuna. Tai mitä kenenkin mielikuvitus niistä sanoo. (Varoitan: Tämä on psykologinen testi.) Kylmästi ajatteleville kuviot ovat vain puun sydänlahoa joka johtuu siitä, että se on tullut ikään, jossa solukuolemat ovat jo pitkällä eikä paluuta enää ole; nurin vain ja kattilaan, mitä niitä tillistelemään.

Tämä pihlaja on kasvanut toisen pihlajan tiukassa syleilyssä. Siihen on hangannut poskeaan toinen lahosydän joka on kietonut ajansaatossa runkonsa heikompansa ympärille, rohmunnut siltä elintilaa itselleen. Pihlaja on ollut toisen pihlajan puristuksessa niin lujasti, että rungon jokaisella kyljellä on arpia ja painaumia ja lahonnutta kaarnaa. Pihlajat ovat yli kolmikymmenvuotisen elämänsä ajan nitisseet ja natisseet tuulissa ja tuiskuissa kuin ihmisavioparit keskenään. Erilleen eivät ennen moottorishamurhaajan saapumista ole kuitenkaan longistuneet.

Millaiset jäljet lie se puristelijaveikkonen itseensä saanut? Sen olen pätkinyt ja pilkkonut erillään ja en sitä enää tarkasteltavakseni tavoittanut.
Kuva 3

Nyt kuvia katsellessani mietin, että ehkä pölkynpäät olisi ollut syytä pestä puruista puhtaaksi, asetella mitan kanssa ja kuvata tausta taiten valiten. Vähän huolellisemmin sahatakin, etteivät moottorisahan ketjun raapaisut niin rumasti lahokuvioita särkisi.

Mutta vitut minä valokuvauksellisuudesta ja sen hienosäätötekniikasta. Olen itsekin kuin tämä puu; kieroon kasvanut, elämän puristelema, sen rikki hankaama. Pidän valokuvistakin, jotka ovat ihmissilmälle totta. Eivät fuukattuja ja frekattuja kuten eräs kirvesmies Ville jo 1975 kesällä minulle ominkielisesti tuumaili kun Juurusveden rannassa veden sileiksi hankaamia kiviä asettelin kuvatakseni.
Kuva 4

Tämän pölkynpään lahokuviossa on ulkoavaruuden olion hahmo. Se syöksee silmistään nallekuvion ja nenässä on piikki. Hymyilee. Tai sitten se on kuvio oliosta joka on oppinut ihmisiltä tekopyhyyden; smalltalkin.

Kuva 5

Istahdin välillä hakkuupölkylle huilimaan ja ajattelemaan erästä naista.

Mieshän minä olen ja miehethän useimmiten ajattelevat naisia. Tai ainakin silloin, kun kirveen kanssa heiluvat. Naiset voivat kyllä ajatella muutakin kuin miehiä, mutta eipä meissä mitään merkillisiä mietittäväksi olekaan. Paitsi silloin, kun ei olla kasvettu vielä miehiksi. Pikkuisilta pojilta voi nainenkin epäröimättä pörröttää hiuksista sakeaa päätä, ajatella lapsesta jotain kaunista. Mutta meillä kaljuilla, aikuisilla miehillä on pillu vain mielessä. Siksi kaljujamme ei passaa lämpimin käsin mennä silittelemään, luulemme kuitenkin sen tarkoitavan ihan muuta. Ja mitäpä vastaan väittämään. Ainakaan sen, joka kaikenlaisia kirjoja on lukenut.

Nainen, jota ajattelin lastukkotauolla oli Eva. Ei ihmislajin ensimmäiseksi väitetty vaan viimeiseksi maailman tuhoutuessa aikonut.

Päässäni siis vaelteli rauhaton Eva Braun, Hitlerin viimeisten elontuntien aviovaimo. Suloutensa sykähdyttämänä asemaansa hirviöhallitsijan prinsessaksi sattunut.

Evan elämänkerran viime aikojen lukemisesta naisajatukseni johtuivat. Pillusta kirjassa ei puhuta sanaakaan vaikka kyllä se Evalla on ollut sekin. Siihen viitataan kainosti kutsumalla häntä Hitlerin rakastajattareksi ja sairas miesmieleni tietenkin kuvittelee rakastajattarena olon tarkoittavan vain "sitä yhtä asiaa". Varmaa ei kuitenkaan ole tämänkään kirjan luettuani se, oliko Hitlerillä pillu mielessä vai senkö takia teki mitä teki kun ei pillua mieleensä saanut vaikka sitä tarjollakin oli?

En huokaise innoissani, että Eva Braun se vasta nainen on ollut! Kuva hänestä jää yhä epäselväksi vaikka valokuvia kirjasta löytyykin. Ja yotubesta lisää. Minun naisihanteeni hän ei kuitenkaan olisi ollut.

Elämänkerran perusteella voi kuitenkin jälleen tietää vähän enemmän yhdestä aikansa lapsesta. Ja ihmisestä yleensäkin, että miten kummallisesti se voi toimia alusta loppuun saakka vaikka kansanmurhaajan hektisten hetkien helpottajana. Tai siis edes yrittää saada diktaattorintoljakkeelta mulkku seisomaan, että väistyisivät rotukysymysten miettimiset ja lopulliset ratkaisut kansanmurhineen edes hetkeksi . (Heike B. Götemarker, Eva Braun -Elämä Hitlerin kanssa- Otava 2012)
Kuva 6.

Nyt on jo toinen iltayö ja jäljellä on tämä yksi kuva pyhän puun pölkystä. Pölkyt itse ovat pieninä pilkkeinä pinossa odottamassa tuhkaamistaan.

Viime yönä klo oli puoli neljä, kun kallistuin sänkyyni, luin hetken verran Stella Polarista, nukahdin.

Unessa Haverinen käski minua vasaroimaan kädessäni oleva muottilukko paikoilleeen. Kysyin, että mihin. Ympäristö oli pelkkää hehtaarin kokoista, liejuista rakennusmonttua jossa keltahaalarinen timpuripataljoona kävellä lompsi rankkasateessa edestakaisin. Kake ilmestyi äkkiä vierelle. Haverinen sanoi toisen kerran, asenna se lukko paikoilleen. Kakella oli kainaloiden alitse kehon ympärille naulattu kakkosnelospanta josta tökötti harjateräs minuun päin. Asettelin muottilukon harjateräkseen, ruuvasin Haverisen ojentamalla kiristimellä tiukalle ja päräytin isolla vasarallani metallikiilan linttaatuneeseen päähän. Se luiskahti lukosta irti, ampui Kakesta läpi ja tuli selästä verisuihkun kanssa ulos, mutta Kake sanoi vain ohoh ja Haverista alkoi naurattaa.

Muistin herätessäni, että liipaisin kerran Vuokatissa runkonaulaimella Kaken kämmenselästä lävitse. Silloinkin se sanoi vain, että ohoh. Ja kun veti naulan pois, kahta puolen kättä suihkusi verikaaret.

Nykyään Jeesus ja ne muutamat ryövärit olisi helppo naulata Getsemanen kukkularisteille runkonaulaimella. Päks päks vaan niin kuin siinä ruotsalaisessa dekkarissa jossa Lisbeth Salander naulaa vainoajansa jalkaterät lattiaan kiinni.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Epäilys


Pitäisikö kansanedustajalta, joka haluaa evätä sotien lapsiuhreilta turvapaikan ottaa yhteiskunnan toimesta omat lapset huostaan perustellen toimenpidettä esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien julistuksen periaatekohdilla numerot 8 ja 10?

Sellainen isä, joka kykenee vieläpä parlamentaarikon vaikutusmahdollisuuksineen ensisijaisesti pohtimaan ääneen ja silminnähden tosissaan vain mahdollisia tulevaisuuden lähiömellakoita nyt katastrofia pakenevien, hätää kärsivien lasten kyynelsilmien edessä, on kykenevä myös tarkoituksellisesti manipuloimaan omia lapsiaan samanlaiseen, kyyniseen ja vain omaa etua tavoittelevaan ajatteluun.

Tällaisella kasvatuksella tuloksena tulee suuremmalla todennäköisyydellä olemaan syrjintään ja pelkästään omaneduntavoitteluun pyrkivien yhteiskuntamalli. Sellainen yhteiskunta toimii myös otollisena kasvualustana mellakoihin valmiiksi orientoituville nuorukaisille kuin koskaan todellisen hädän kokeneiden rakentamana joille vain rauha ja sopu ihmisten välillä voi olla suurinta, mitä elämässään uneksivat.

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus

(Valokuva liittyy lasteni etukäteen suunnittelemattomaan, mutta elämän eteen tuomaan, toimivaan kansainvälisyyskasvatukseen kotonani.)

torstai 19. syyskuuta 2013

Syysjossittelu

1.

Jos isä eläisi, hän täyttäisi tänään 90 vuotta.

Jos hän eläisi, ottaisiko vielä raakoja ryyppyjä suoraan pullonsuulta?

Jos isä eläisi, eläisikö äitikin?

Jos he eläisivät, asuisivatko he yhdessä siinä talossa, jonka isä viime töinään rakensi?

Jos isä ja äiti eläisivät, missä minä eläisin?


2.

Jos minä olisin syntymärikas, olisivatko ajatukseni rikkaan ihmisen ajatuksia?

Jos olisin rikas, miettisinkö mitä köyhät ajattelevat?

Jos olisin rikas, olisinko katkera vai onnellinen rikas?

Jos rikastuisin äkkiä, muuttuisinko, ja millaiseksi?

Jos rikastuisin äkkiä, unohtaisinko, ja kuinka äkkiä, millaista on olla köyhä?

3.

Jos ymmärtäisin aamulla herätessäni kaiken, mitä tapahtuisi?

4.

Jos aamulla herätessäni huomaisin olevani ajatuksiltani ja asenteiltani natsi, mitä tekisin?

Jos aamulla herätessäni olisin natsi, etsisinkö makuuhuoneeni lattialta asua, johon eilen vielä pukeuduin?

Jos muuttuisin natsiksi, kantaisinko hyllystäni epäilyttävät kirjat pihamaalle rovioon?

Jos huomenna olisin natsi, pieksäisinkö vastaani astelevan maahanmuuttajan vaikka eilen, kun en natsi ollut, tätä vielä halasin?

5.

Jos huomenna olen kuollut, tuletko hautajaisiini jos tässä kuolemani hetken näin olisin arvannut?

Jos huomenna olen kuollut, kuka sinulle siitä tulisi kertomaan?

Jos huomenna olen kuollut eikä minusta vähään aikaan mitään kuulu, ottaisitko selvää, olenko minä kuollut vai muuten vain lopettanut blogini pitämisen?

6.

Jos luet edelliset, elä säikähdä: Kaikki on mahdollista, äkkirikastuminen ja kuolema. Mutta kaiken käsittäminen vain siinä tapauksessa, että huomenna olisin kaiken käsittämisenjärkytykseen kuollut.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Häät


1.

Pantiin autolla ajaen ystäviemme häihin Tampereelle ja takaisin. Morsiusparin toisilleen sopivuutta ja kauneutta kertomaan eivät sanani riitä eikä heidän tähänastista tarinaansa parilla lauseella voi kuitata.

2.

Yhtenä kunniavieraista pidin puheen, mutta en puoliakaan aikomastani ilmoille saanut. Tärkeimmät kuitenkin. Ja sen, että he säilyvät aina sydämissämme. Uskon jopa itse tämän, minä muuten niin kyyninen mies.

3.

Morsiamen appiukko halasi sata kertaa ja joka kerta haukahti PAU! Tulkin välityksellä tämä iloinen kiinalainen loitsusi minulle matkaa vieraakseen Pekingiin ja sulhasen eno ja setä huurusivat kuorossa, että samalla kierroksella Singaporeen. Viiniä nauttineina he käyttäytyivät yhtä kansainvälisesti kuin savolaisukot; olivat ylenmäärin mukavia vaikka heidän juttunsa olivatkin niin kiinalaisia, ettei niistä selvää saanut.

4.


Tampereella kuljeskeltiin päämäärättä lauantaipäivä. Minä tapani mukaan ja kamerallakin tallentaen huomasin kaikki virheet kauniiksi syyskuun ihmeelliseen helteeseen puetussa kaupunki-ilmeessä: Järjettömät autojonot ja niiden vähintään hengenhädässsä kiirehtivät tööttäilijät, kerjäläiset, ruohikoille sammuneet, "KELAN rattaisiin juuttuneet" (pahvikyltissä niin luki) -soittajanelikon ja Koskikeskuksen ostosriehassa harhailevat tyhjäsilmät. En minä tummilla ajatuksillani ketään ääneen vaivannut kun poimin Kirja-Kärkkäisen ale-korista Antti Tuurin Rauta-anturan ja ihmettelin myyjälle sen kympin hintaa kun se netissäkin vielä viime viikolla oli 28 euroa.

5.

Paluumatkalla vuorokausi ehti vaihtua jo sunnuntaille. Sumu hiipi salakavalasti maisemaan, vauhti hiljeni. Loppukilometreillä joku jänis säntäsi renkaan alle ja sen luiden sekunnin ajan korvissa häilähtävä murske säväytti hereille; noh, sehän oli vain jänis.

torstai 12. syyskuuta 2013

Kaiveluja 2

1.

Ymmärtämisen ymmärtäminen on aivotutkijoiden työmaata.

Koska omat työmaani ovat aina olleet maanläheisiä, en yritäkään ymmärtää RKP:n varasulakkeen, Jörn Donnerin iätivievää vihaa maataloutta kohtaan. Mietin kuitenkin, mitä mies on syönyt, että niinkin vanhaksi on elänyt.

2.

Edellisenä viikonloppuna työllistin kipeät kourani isän- ja äidinmaani mustassa mullassa. Muotoilin pari uutta mantsikkapenkkiä, kiilasin muovit, jaoin ja istutin taimet. Riivin vanhoista puskista rönsyt sun muut juolat, koivuisen pölkyn nenässä kompostiin vesurilla ne pikkelsin. Paidatta ja varpain paljain syyskuun harvinaisissa helteissä vaatimattomat maanviljelysaskareeni suoritin. Lämmäyttelin Hujjausta, kylveskelin, mietiskelin, luin, kuuntelin radion ohjelmia. Olin autuaallisesti yksin, vain seitsemän närheä ruokailemassa muokatulla pottupellolla kun ulos vilkaisin. Illasta ajelin mutkaisia teitä, seutuja tuttuja, lavatansseihin. Panin jalalla koreasti Kuopion kupeella kesän viimeisissä. Tapasin siellä myös hänet, joka niin tutulta tangon tahdeissa tuntuu. Hyvin mielin, varovaisesti ja hissukseen sumuläimäreitä pimeydessä puhkoen, Unimäkeen takaisin maaseudulla mutkittelevia pikipolkuja ajelin.

3.

Sunnuntaina jo varhain peltolämpäreeni äärellä kuuntelin, kun linnustajat paukuttelivat metsien kätköissä haulikoitaan. Jonkun piskikin siellä äyski; pamahti, haukku vaikeni. Kohta koppelo syöksyi Tikkasenpuron suunnasta, tien aukosta kaartaen minun, tojotanrottelon, aitan ja pirtin välistä Villelän suuntaan niin, että siipien ilmavirta kasvoilleni loihahti. Selvisi tämä kaunis, ruskeankirjava kanalinturouva alkaneesta toispuoleisesta sodasta. Moni sen lämpimän kesän kasvattamasta pesueesta ei. Vähän kuin Syyriassa ihmisten kesken.

Havaitsin jälleen: Saalistusvietin tulinen veri ei enää omassa rinnassa läiky.

4.

Kotona iltamyöhällä sunnuntaisadukseni kuuntelin Areenalta Kjell Westön ja Jari Tervon haastattelut. Näillä kirjailijoilla on minuun se yhteys, etten kummankaan kirjoja ole loppuun saakka halunnut lukea. Westön kieli on kyllä täsmällistä ja vaikuttavaa, faktat ovat, tai ainakin tuntuvat olevan tosia ja kohdallaan, mutta kukkuloita, joiden rinteitä mielellään koluaa lukiessaan, en kirjojensa kansien välistä löydä. Helsinki ja sen ihmiset, joista hän asiantuntevasti kertoo, jää kuitenkin vieraaksi; tunteet mykkinä siirsin Leijat Helsingin yllä sivuun. Emme siis kohtaa hänen teksteissään; ainakaan vielä. Mutta tuskin se Westön vika on. Tai kenenkään. Radiossa hän oli rehellisen luotettava kuunneltava.

Tervon teokset ovat kuin iltapäivälehdet; hetken lapsia; äkkimakeaa lipaistavaa. Layla tyyten pieleen mennyt yritys laajentaa kulttuurinsarka-urakoijan reviiriä alueelle, josta pelkkä wikibedia ei toden kuvaa aiheita tutkivalle anna. Haastattelunsa radiossa hän hoiti rooliinsa liimautuneena. Tiesi, millä tavalla kysymyksiin on vastattava Kirjailijana. Oloni kuuntelijana oli epäuskoinen.

5.

Tänään tiistaina vasta selasin kaikki rästiin jääneet sanomalehdet. Syyrian armeijan verityöt miljoonia omia kansalaisiaan kohtaan ja Ulvilan Auer-dekkari niissä päälimäisinä olivat. Kovenevat arvot pohjoismaisissa yhteiskunnissa käyvät myös selville ken lehtensä lukea osaa. Norjalaiset, nopeasti rikastuneen öljyvaltion kansalaiset osoittavat äänestyskäyttäytymisellään, kuinka kyltymättömän tyytymätön huolettomissa oloissaankin ihmislaji on. Puhumattakaan suomalaisista. Sen julkitoivat hyvin syötetyt kokoomusnuoret joiden pöyristyttävä pamfletti siitä, mitkä asiat maassamme pitäisi toisin olla, kimmottiin julkisuuteen nätinnäppärän, joskin kylmäkatseisen keulakuvansa palmikoidulla päällä kuvitettuna.

Kokoomuspuolueen konkarit ovat tähän saakka tarjoilleet hyvinvointivaltion säilyttämistä omana keksintönään vaikka vasemmiston ponnistelut sen aikanaan köyhimmän kansanosan edestä jonkinlaiselle mallille sai. Tässä yhtyvät kierolla tavalla hetkeksi politiikan laitojen keinoja kaihtamattomat polut. Nyt nuori sukupolvi paljasti malttamattomuudellaan päämäärät, joihin oikeisto luontonsa mukaisesti olisi halunnut hivuttautua hissukseen, ryöstämänsä työmiehen rukkaset kätösissään kataisesti kalastellen.

Kuukausiliitteestä luin Kari Hotakaisen haastattelun ja lehdestä tuoreimpansa arvostelun. Jotenkin tuli tunne, etten Luonnon laista tule kehuja lausumaan. Juoksuhaudantie on ollut tähänastisista paras, myös elokuvana.

6.

Nyt keskiviikon vastaisena yönä ajattelen avoimuutta. Se taito puuttuu kokonaan jokaiselta. Tai oikeastaan siihen mahdollisuudet ovat evätyt. Samoin on käynyt vapauden. Olemme pirullisimmista pirullisimman diktatuurin ikeen alla. Niin pirullisen, ettemme sitä edes huomaa vaikka se lompakon välityksellä jokaista hallitsee.

Norjan Karl Ove Knausgård on tehnyt kirjoissaan henkilökohtaisella avoimuusteemalla itsensä kuuluisaksi. Katsoin hänen haastatteluaan vähän matkaa Areenalta. Kirjojaan en ole vielä avannut.

Tulee mieleen Kalle Päätalo. Mitä muuta hän oli kuin yksinkertaisilla henkilökohtaisuuksilla miljoonia vuollut, yksinkertainen selkosen ihminen? Ajankuvaaja, sitä hän tietenkin oli. Mutta siihen hän ei olisi kyennyt, ellei olisi veistänyt myös itsensä auki. Laittoi likoon elämänsä ja siitä hyötyi moni; luultavasti.

7.

Keskiviikon iloksi minulle soitettiin jälleen. Nyt asialle vaivautunut sanoi nimekseen Santtuvaan (tai ehkä Anttu). Puhui pahanenteisen rauhallisesti kirjakielellä hän. Oli lukenut kirjoituksiani ja kommentteja niihin. Edellisen kirjoitukseni uudestaankin josta mainitessaan äänensävy alkoi tummua. Oli hän kaivellut myös vanhempia tolskauksiani josta oli löytänyt mieltä tervaavaa aineistoa. Santtuvaanin aksentti huurtui kuin pohjoisesta puhaltava syystuuli kun hän sanoi, että se neekerillä oleva suomenlippu kikkarapäässään eräässä blogini kuvassa on jo yksistään sellainen rienaus, että sietäisin saada reikäpäisen kuulan kallooni. Tämän sanottuaan Santtuvaan pani tuntemattoman numeronsa hiljaiseksi.

Tällaisten vakaamielisten puhelut ovat kamalia. Eivät ilmiselvästi epävakaiden.

Mietin sitten, että pitänee poistaa ainakin omaistensa valokuvat blogikirjoituksistaan. Eikä kirjoittaakaan heistä yhtään mitään. Vähäisellekin avoimuudenyrityksilleen on täten hintalappu tuntemattomien taholta lätkäisty vaikka oman kaulansa katkaisijoita ei kavahtaisikaan.

8.

Vuorokausi kääntyi juuri torstain puolelle. Huomenna Tampereelle suuntautuvan viikonloppumatkan jälkeen loppukuukausi nakerretaan sitten kynsiä evääksi. Ei kai se hengenpakko olisi mennä, mutta kun tuli luvattua jo kauan sitten. Harvoin sitä saa kunniavieraan osan häihin, jossa toisilleen aviovaloja vannovat USA:n kansalainen, kiinanmaalainen alkujaan ja Suomalainen,  kambodzalaista alkuperää oleva. Tämän jälkeen heitä tuskin ihan heti näkee, sillä morsion muuttomatka suuntautuu myös amerikoihin. Puheenkin lupasin pitää ja sitä alan tässä seuraavaksi miettimään.

Satelee, lehtiä varisuttelee puista.On vuodenajoista se, joka jakaa mielen kahtia, joskus koko miehen.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kaiveluja

1.

Tekevät täysremonttia kadullamme. Vaihtavat syvälti maita, räjäyttävät kalliota, louhivat kiviromelikkoja ja kaventavat pihakaduksi entisen leveän raitin jossa kuopista huolimatta mielikuvitusta omaamaton auto-mopo-ohjusväki lapsista piittaamatta on jarruitta ohitse sujakelehtinut.

Yli viisikymmentä vuotta vanhat valurautaviemärit ovat ruosteen tukkeennuttamia ja pikkureikäisiksi sakkautuneista mannesmanneista vesi vain kovalla paineella hanoihin uinut. Tuota ruosterojua ovat kaivinkoneet penkalle nostelleet, putkimieht uusia muovisia sijaan asennelleet. Rakentavat nuo ahkerat ihmismuurahaiset myös uudet katuvalot öitämme valaisemaan, sähkövirtakaapelit ja ihmiskunnan tietousjohdot ja aivojenjatkeet he upottavat piiloon ojien pohjille ja nurmikkokaistaleiden kätköihin. Ja jos kellä varallisuutta on, voi tuo elämänonnekas ostaa 1400 euron osakkuuden valokaapelin päästä joka takaa salamaa nopeammat 100 megan yhteydet maailmat mullistaneeseen internettiin. Tänne ilmaan rakennettuun, korkeimpaan asemaan kohotettuun kuvajaiseen, joka jonain päivänä on laskeutuva alas taivaista ja jolloinka ovat ihmisen päivät luetut.

2.

Lukiessani Pekka Tarkan Pentti Saarikoski-elämänkertaa sivujen välistä putoili harvakseltaan sinne säilömiäni lehtileikkeitä sekä kissa-postikortti jonka saajaksi oli merkattu toiseksi vanhin tyttäreni.

Yksi Hesarin pääkirjoitussivun alalaidan teksti on päivätty toimestani lauantaille 5.10.1996. Kellastuneen sanomalehtipaperin otsikko henkäisee avuttoman, pääkirjoitusten tyylistä poikkeavan viestinsä "Kun mikkään ei oo mittää". Nuo lauluntekijä Hectorin mieleen tuovat sanat ovat kattona ja räystäinä pohdinnalle nuorten tulevaisuudesta, työllistymisen vaikeuksista, pitkäaikaistyöttömyyden uhista ja sen seurauksista, luisumisesta tulevaisuuden luuseriyhteiskuntaan; elämän näköalattomuuden kaikenkattavuudesta jota silloinen aika näytti ainoastaan tarjoavan:

"maanantai ei mittään
tiistai ei mittään
keskiviikko sekään ei mittään..."

Tuosta kirjoituksesta on 17 vuotta, mutta yhä näinä hektisinä aikoinakin yliopistojen tutkijat, lehtien kolumnistit ja radion sekä television ajankohtaisohjelmien toimittajat saavat töitä samoja asioita kääntelemällä; uusin kasvoin tosin. Kolumni loppuu pitkähköön lauseeseen: "Jyrkkenevä jako yhä rikkaampiin, jotenkin selviytyviin ja yhä kurjempiin ei lupaa hyvää tulevaisuudessa."

Milloinka  kukaan muuta on tosissaan luvannutkaan? Kuka muuta, yhtä varmaa voi luvata? Mitä lupaavat vallassaolijat nyt? Mitä lupaa oppositio jos sieltä päättäjiksi seuraavaksi noustaan? Ja mitä merkitystä kenenkään lupauksilla on, jos tilanne edelleen 17 vuoden tai 34 vuoden kuluttua yhä on sama, tai vieläpä pahempi?

Köyhyyskö periytyvää? Minusta näyttää, että periytyvän nimike on systeemi jossa kaikki palapelin osaset jälkipolville järjestyksessään, suunnitelmallisesti siirtyilevät. Niin ahneus ja oman edun tavoittelu kuin siitä osattomaksi jääminenkin; puolensa pitämisen kyvyttömyys; kyvyttömien mahdollisuuksien minimoiminen. Lopulta tyystin kyvyttömien eliminoiminen.

Epävarmuus huomisesta on lujin veräjä jolla massojen aitaukset suljetaan. Aikansa.

Toisessa lehtileikkeessä on päiväykseni sunnuntailta 27.10.1996. Se on Hesarin "50 vuotta sitten"-palsta  (Su 27.10.1946) joka käsittelee sahajauhokorvike- ja valepoliisihuijausta sekä suurnatsi Herman Göringin itsemurhaa Nurnbergissa. Napapoimuihin se ruoja myrkkykapselin oli piilottanut, epäilee tätä tragediaa varta vasten perustettu komissio tuoreeltaan. Kuolemantuomion langettajat ovat olleet ilmeisen pettyneitä siitä, etteivät saaneet nähdä ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari Hermannia keinumassa narunjatkona toisen maailmansodan aikaisten rikoksiensa vuoksi.

Onko asialla sitten väliä kun lainkäytön päämääränä kuitenkin oli rikoksiin ihmisyyttä vastaan todetun syytetyn kuolemantuomio ja sen täytäntöönpano? Onpahan ollut pyöveleillä sen verran työnsä aiheuttamia painajaisia vähemmän.

Sitten on pari omaa artikkeliani lehtiin. Kirjoitusteni sisällöt voi arvata otsikoista "Ihminen sulkumerkeissä" ja "Ajan Henkäys". Ne ovat vuosilta 1998 ja  1999.

3.

Eilen mietin muutamaa verestä yhteydenottoa.

Yksi niistä oli puhelu, jonka pääteemana tuntematon naishenkilö ruoti kirjoituksiani sikamaisen paljastaviksi ja hävyttömiksi, jumalan- ja ihmisten pilkaksi, seksistisen mielenlaadun rajoittamattomuudeksi. Mummeroisen mielestä elän ja kirjoitan elämästäni muiden kustannuksella: Sen päälle, mitä kaikenlaista ruojuutta sisältänyt menneisyyteni on ollut, myös tänä päivänä suuret kansanjoukot kärsivät tähteni. Rangaistukseksi tämä raamattunsa tarkkaan tavannut jumalansa välikappale lupasi minulle tuliseen pätsiin johtavan kadotuksentien, ja että nykyiset omaisenikin tulevat samoin tuomituiksi; ovathan he kaltaisestani Perkeleen sikiöstä alkunsa saaneet. Kun korvaani paasattiin yhä kiihtyvin äänensävyin, kuulin melkein, kuinka sylki ja räkä roilahteli ympäri kaikuvan huoneen seiniä jossa soittelija kuulosti kävellä raihnasevan kuin liian suuret kalossit jaloissaan. Sanaa en väliin sanotuksi saanut ja sitten puhelu loppuikin kiroukseen: "Herraltajeesukseltakiitosperkeleaamen!"

Sairas ihminen kai siellä purki tuntojaan. Tai sitten monologinsa paperilta lukeva kiusanhenki, piruilija.

Ehkä kaikki eivä lue mitä lukevat?