maanantai 30. syyskuuta 2013

Päivät nämä taas

Kuva 1

Lipsin pilkkeitä. Lahosydämisiä pihlajoita, tuomia ja vuorimännyn vänkylöitä. Rankapinossa oli pari suorasyistä, sitkasta tammea ja ahtaassa paikassa kasvanut, suorarunkoinen vaahtera. Puutarhurin kesän työmailta niitä peräkärryyni olen keräillyt.

Aina, kun pudotin halkaisukirveen pölkynnenuun, vihlaisi olkapäässä. Oikeassa tai vasemmassa, painottuen sille puolelle, jolla kulloinkin kirveelle vauhtia annoin. Vasen on ankarampi kolotuksiltaan. Sen revennyt supraspinatus ja nyrhitty olkalisäke alkavat olla tiensä päässä. Oikean irti nuljahtanut, sälöille kahdessa onnettomuudessa sälähtänyt olkavarren luu irti linksuvine niitteineen takaa sen, että tässä lopunikääni anelen lupaa valittaa.

Nyt, tätä kirjiessäni koskee niin paljon molempiin, ettei nukkumista kannata yrittää.
Kuva 2

Jokaisen kolmenkymmenen sentin päästä katkaistun pölkyn sydänlaho muuttaa muotoaan. Tuokin kuvio on kuin seinään liiskautuneen lepakon jäännökset ja edellinen kuin poispäin taapertava, lihava, paljasperseinen kalkkuna. Tai mitä kenenkin mielikuvitus niistä sanoo. (Varoitan: Tämä on psykologinen testi.) Kylmästi ajatteleville kuviot ovat vain puun sydänlahoa joka johtuu siitä, että se on tullut ikään, jossa solukuolemat ovat jo pitkällä eikä paluuta enää ole; nurin vain ja kattilaan, mitä niitä tillistelemään.

Tämä pihlaja on kasvanut toisen pihlajan tiukassa syleilyssä. Siihen on hangannut poskeaan toinen lahosydän joka on kietonut ajansaatossa runkonsa heikompansa ympärille, rohmunnut siltä elintilaa itselleen. Pihlaja on ollut toisen pihlajan puristuksessa niin lujasti, että rungon jokaisella kyljellä on arpia ja painaumia ja lahonnutta kaarnaa. Pihlajat ovat yli kolmikymmenvuotisen elämänsä ajan nitisseet ja natisseet tuulissa ja tuiskuissa kuin ihmisavioparit keskenään. Erilleen eivät ennen moottorishamurhaajan saapumista ole kuitenkaan longistuneet.

Millaiset jäljet lie se puristelijaveikkonen itseensä saanut? Sen olen pätkinyt ja pilkkonut erillään ja en sitä enää tarkasteltavakseni tavoittanut.
Kuva 3

Nyt kuvia katsellessani mietin, että ehkä pölkynpäät olisi ollut syytä pestä puruista puhtaaksi, asetella mitan kanssa ja kuvata tausta taiten valiten. Vähän huolellisemmin sahatakin, etteivät moottorisahan ketjun raapaisut niin rumasti lahokuvioita särkisi.

Mutta vitut minä valokuvauksellisuudesta ja sen hienosäätötekniikasta. Olen itsekin kuin tämä puu; kieroon kasvanut, elämän puristelema, sen rikki hankaama. Pidän valokuvistakin, jotka ovat ihmissilmälle totta. Eivät fuukattuja ja frekattuja kuten eräs kirvesmies Ville jo 1975 kesällä minulle ominkielisesti tuumaili kun Juurusveden rannassa veden sileiksi hankaamia kiviä asettelin kuvatakseni.
Kuva 4

Tämän pölkynpään lahokuviossa on ulkoavaruuden olion hahmo. Se syöksee silmistään nallekuvion ja nenässä on piikki. Hymyilee. Tai sitten se on kuvio oliosta joka on oppinut ihmisiltä tekopyhyyden; smalltalkin.

Kuva 5

Istahdin välillä hakkuupölkylle huilimaan ja ajattelemaan erästä naista.

Mieshän minä olen ja miehethän useimmiten ajattelevat naisia. Tai ainakin silloin, kun kirveen kanssa heiluvat. Naiset voivat kyllä ajatella muutakin kuin miehiä, mutta eipä meissä mitään merkillisiä mietittäväksi olekaan. Paitsi silloin, kun ei olla kasvettu vielä miehiksi. Pikkuisilta pojilta voi nainenkin epäröimättä pörröttää hiuksista sakeaa päätä, ajatella lapsesta jotain kaunista. Mutta meillä kaljuilla, aikuisilla miehillä on pillu vain mielessä. Siksi kaljujamme ei passaa lämpimin käsin mennä silittelemään, luulemme kuitenkin sen tarkoitavan ihan muuta. Ja mitäpä vastaan väittämään. Ainakaan sen, joka kaikenlaisia kirjoja on lukenut.

Nainen, jota ajattelin lastukkotauolla oli Eva. Ei ihmislajin ensimmäiseksi väitetty vaan viimeiseksi maailman tuhoutuessa aikonut.

Päässäni siis vaelteli rauhaton Eva Braun, Hitlerin viimeisten elontuntien aviovaimo. Suloutensa sykähdyttämänä asemaansa hirviöhallitsijan prinsessaksi sattunut.

Evan elämänkerran viime aikojen lukemisesta naisajatukseni johtuivat. Pillusta kirjassa ei puhuta sanaakaan vaikka kyllä se Evalla on ollut sekin. Siihen viitataan kainosti kutsumalla häntä Hitlerin rakastajattareksi ja sairas miesmieleni tietenkin kuvittelee rakastajattarena olon tarkoittavan vain "sitä yhtä asiaa". Varmaa ei kuitenkaan ole tämänkään kirjan luettuani se, oliko Hitlerillä pillu mielessä vai senkö takia teki mitä teki kun ei pillua mieleensä saanut vaikka sitä tarjollakin oli?

En huokaise innoissani, että Eva Braun se vasta nainen on ollut! Kuva hänestä jää yhä epäselväksi vaikka valokuvia kirjasta löytyykin. Ja yotubesta lisää. Minun naisihanteeni hän ei kuitenkaan olisi ollut.

Elämänkerran perusteella voi kuitenkin jälleen tietää vähän enemmän yhdestä aikansa lapsesta. Ja ihmisestä yleensäkin, että miten kummallisesti se voi toimia alusta loppuun saakka vaikka kansanmurhaajan hektisten hetkien helpottajana. Tai siis edes yrittää saada diktaattorintoljakkeelta mulkku seisomaan, että väistyisivät rotukysymysten miettimiset ja lopulliset ratkaisut kansanmurhineen edes hetkeksi . (Heike B. Götemarker, Eva Braun -Elämä Hitlerin kanssa- Otava 2012)
Kuva 6.

Nyt on jo toinen iltayö ja jäljellä on tämä yksi kuva pyhän puun pölkystä. Pölkyt itse ovat pieninä pilkkeinä pinossa odottamassa tuhkaamistaan.

Viime yönä klo oli puoli neljä, kun kallistuin sänkyyni, luin hetken verran Stella Polarista, nukahdin.

Unessa Haverinen käski minua vasaroimaan kädessäni oleva muottilukko paikoilleeen. Kysyin, että mihin. Ympäristö oli pelkkää hehtaarin kokoista, liejuista rakennusmonttua jossa keltahaalarinen timpuripataljoona kävellä lompsi rankkasateessa edestakaisin. Kake ilmestyi äkkiä vierelle. Haverinen sanoi toisen kerran, asenna se lukko paikoilleen. Kakella oli kainaloiden alitse kehon ympärille naulattu kakkosnelospanta josta tökötti harjateräs minuun päin. Asettelin muottilukon harjateräkseen, ruuvasin Haverisen ojentamalla kiristimellä tiukalle ja päräytin isolla vasarallani metallikiilan linttaatuneeseen päähän. Se luiskahti lukosta irti, ampui Kakesta läpi ja tuli selästä verisuihkun kanssa ulos, mutta Kake sanoi vain ohoh ja Haverista alkoi naurattaa.

Muistin herätessäni, että liipaisin kerran Vuokatissa runkonaulaimella Kaken kämmenselästä lävitse. Silloinkin se sanoi vain, että ohoh. Ja kun veti naulan pois, kahta puolen kättä suihkusi verikaaret.

Nykyään Jeesus ja ne muutamat ryövärit olisi helppo naulata Getsemanen kukkularisteille runkonaulaimella. Päks päks vaan niin kuin siinä ruotsalaisessa dekkarissa jossa Lisbeth Salander naulaa vainoajansa jalkaterät lattiaan kiinni.

6 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Tuota. Minun silmissäni nuo kuviot muistuttavat useimmiten etanoita tai niiden sukulaisia. Paitsi numero ykkönen, joka on poispäin kävelevä lihava kuningas, ja kakkonen, joka näyttää lepakolta.

Valittamiseen sinulla on lupa ja oikeus. Sitä on olla ihminen.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Klo 03.55 lähtee juna, tuli "pikakomennus" lippuineen mulle ja mr. G:lle pistäytymisestä piäkaupunkiseuvulla...

Riku Riemu kirjoitti...

Pitäisi varmaan vanhan vitsin mukaisesti sanoa noista psykologisista kuvista: "kauhee mitä pornoa!", mutta en nyt viitsi kuitenkaan. Hauskoja kuvioita.

Lapsena kun olin kova käymään kirjastossa, faija usein pyysi minua tuomaan kirjoja itselleenkin. Ei sanonut mitä, mutta sotia käsittelevää tietokirjallisuutta niiden piti olla. Kerran löysin kirjan, jossa oli Hitlerin naama kannessa, ajattelin tietysti: "tämä on hyvä!"

Se oli joku sellainen Hitlerin seksuaalisuutta ja sairauden analyysia, amerikkalaiset teettivät sellaisia hirviötä mollatakseen. Faija totesi kirjasta huvittuneena: "johan kirjan toit!"
---

Juna jyskyttel jo poes kajjaanista...hyvää etelän reissua, Valto!

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, Keiju¨

Mr. G sanoi ko. kuvista yleensäkin, että ne muistuttavat lepakoita ja ukkoja.

Pistäysin siis pojan kanssa Helsingissä. Mentiin Pendoliinolla ja tultiin autolyydillä. Oli ihan mukava pikkuinen "seikkailu". Tapasin myös setävanhaani ja vaimoaan. Olivat vasta nyt laittaneet Iitin mökkinsä talviteloille ja palanneet Oulunkylän kotiinsa (79 v molemmat).

Yöllä Renkomäen ja Lahden jälkeen näkyi vähän aikaa vielä tähtitaivasta ja revontulia, sitten sumeni. Eli oli laajasti sumua kaikkialla. Mr G nukkui, minä yössä ajelin kuin joskus ennen enemmänkin. Ajattelin siinä myös, kuinka oman isäni kanssa samaa Vitostietä pikkufiiun takapenkillä nukkuen joskus kuljin.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Tuntui hyvältä kuvitella sinut reissussa pienen pojan kanssa. Viimeisessä kommentissas oli rauhallinen ja turvallinen fiilis. Semmoinenhan isä on lapsille: takuu hyvästä, lämmöstä, ruuasta.

Tottakai äiti myös. Mutta varmasti jos vain jompikumpi vanhempi on lapsen kanssa kahdestaan, matkalla vielä, siinä on aivan oma tunnelmansa.

Tuli mieleen omat matkani meidän Ilmarin kans, kun laps oli pieni. Leo oli jossain odottamassa, tiesi että tullaan, laps nukahti Ladan takapenkille.

Yleensä lauloin siinä alkumatkalla ja luulen että se alun laulu sitten peittyi moottorin rohinaan ja uni tuli niin kuin lapsilla alkuillasta tulee.

On aivan käsittämätöntä että poijalla on jo omia lapsia. Nuo hetket olivat aivan äsken.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Tuntui myös hyvältä ajella siinä pienen poikansa kanssa.

Matkan tarkoitus oli, että haettiin eräälle maahanmuuttajanaiselle auto. Hän tarvitsee autoa työssään, mutta ei ymmärrä autojen päälle muuta kuin, että kuinka niillä liikutaan. En minäkään paljoa halua autojen päälle ymmärtää, mutta kaverina ostoksessa oli Hesassa asuva tuttavani.

Ei se kallis ollut, mutta kohtalaisen kuntoinen pieni Micra ja sillä oli yllättävän mukava ajaa.

Facebookissa kun klikkaat henkilöhakukenttään nimen Rupa näet tytön ja auton ja iloisen ilmeen.

Minullakin on nyt ihan mukava mieli vaikka näinkin kummallista unta josta yritin variaation uuteen kirjoitukseeni laatia.

Niin minäkin herään muuten ajattelmaan usein kuinka käsittämätöntä on, kuinka monen lapsen ukkikin olen näiden pienten omien lasteni lisäksi... On siinäkin ajatuksessa oma "tunnelmansa".