keskiviikko 9. huhtikuuta 2014


To 6.2.1992

Nukkavieruja kohtalonlapsia saa tökätä silmään ken paremmaksi itsensä tuntee. Todeksi kolahti tämä ihmispiirre päivällä Kuopiossa kun puliukko tuiskahti suojatiellä auton eteen ja kolhaisi ohimonsa puskuriin. Tukkalakalla jäykäksi tupruteltu akka sieltä ratin takaa hyppäsi kiljumaan, että toi saatanan törkymooses kolhii mun autoo. Jäi siihen ajovalonpesimen suuttimeen vähän verisiä hiuksia ja likaa kun muovikassimies könysi ylös ja raahusti tiehensä Sokoksen kongin suuntaan. Sen puhkikulunut hanska jäi auton renkaan alle. Akka kaasutteli kiukuissaan tiehensä eikä me muutkaan töllistelijät sitä estetty onnettomuuspaikalta karkaamasta. Istuin sitten Trubessa pitkään ja katselin ihmisiä joita tuli ja meni. Yhtä valkeahapsista miestä jututin. Sanoi kaikki viime sodat kolunneensa, mutta yhä näkö on hyvä. Tarkoitti kaikenlaista "näkemistä".

Ostin Anttilan ruokapuolelta paljon kananmunia kun olivat tarjouksessa. Ne säilyvät huoneenlämmössäkin kun  kääntää kennot joka toinen päivä. Jostain kirjasta luin tästä merellä viikkojakin kalastavien konstista.

Kyliltä pitää vielä toistaiseksi käydä soittelemassa ja se maksaa. Meni satasen edestä kolikoita kun soitin Kittilään asianajaja Raija Ylikoskelle. Menen ensi viikolla Eskon kanssa itsekin sinne.

Yöllä pomppasin petistä lattialle kun luulin, että mökki palaa. Unessa hehkui punainen tuli tuvan päätyseinään ja sitä säikähdin. Ajauduin seuraavaksi syömään vasikanleikettä isän kanssa Seutulan lentokenttäravintolaan. Minulla leike oli pöytälevyn kokoinen, mutta isällä kuin suuri kanootti ja sen laitaa isä joutui nakertamaan toisella puolella salia. Oksetti. Hyppäsin leikkeeni päälle ja liu´uin teräskaidetta pitkin ovelle jossa oli kumisia, ilmalla täytettyjä mustia kuplia lattiassa ja niitä polkemalla lasiovien olisi pitänyt avautua. Olin liian kevyt, eikä mitään tapahtunut vaikka hypin tallukoinen päällä. Isä venytti jalkansa ravintolan puolelta, polkaisi kerran ja ovet luiskahtivat kahtaalle edestäni. Sitten olinkin vessassa jonka lattialla oli niitä samoja mustia kuplia. Oksensin pisuaarin täyteen, sitten toisen ja kolmannenkin, mutta taas, kun piti painaa huuhtelukuplaa, mitään ei tapahtunut. Jälleen isän jalka ilmestyi ovenraosta painelemaan ja kohta vesi kohisi pisuaareissa ja lattialle kuohahdelleet oksennuksetkin hävisivät.

Herättyäni muistin, kuinka pikkupoikana, kun isän kanssa kävin Seutulassa, ihmettelin liukuovien avautumista lattiaan sijoitettuja kumisia kuplia polkaisemalla. Kokeilin varmaankin aika monta kertaa sitä ihmettä.

Pe 7.2.1992

Erno Paasilinna kirjoittaa Pohjoisen maisemista ja sen ihmisistä kuin olisi kovasti ylpeä omista lappilaistaustoistaan. Komea suku hänellä molemmin puolin päätä onkin, ja maisemat, vaikka karuja ovatkin, ovat luoneet siellä henkiin selvinneistä sukujen jatkajista sitkeitä, henkisestikin usein päätä pidempiä kuin muut "lantalaiset".

Miksikähän minä en osaa olla ylpeä taustastani? Miksi en ole ylpeä tästä pikkupitäjästä, jossa olen syntynyt? Yhtä saatanan sitkeitä täälläkin selvinneiden on täytynyt olla. Tai sitten ketunviekkaita kuin ankarasti kidutettujen mustalaisten suvut, joita on vainottu tällä saatanallisella planeetalla jota ilman rajojen rajoitteita kotipaikkakunnaksemme voisimme kutsua.

Eilen pari uteliasta kyläläistä, Koivurinteen Matti ja Hyvös Olli pistäytyivät. Ollin muistan jo lapsuudesta, kun se ajeli Minillä vaikka sillä ei ole toista kättä, ja että se käy metsälläkin. Oli täällä joskus sodassa kätensä menettänyt mies haudankaivajanakin ja se asui muistaakseni Rapakkolan rinteessä.

Kävin Juhanilassa. Siellä oli kotoisaa, navetalle haisi ja emännän juuri uuniin laittamat ruisleivät paistuessaan loivat samaa henkeä, kuin mitä lapsuuden tuvissa oli. Juholle oli tehty äskettäin vaikea ohitusleikkaus, mutta ryhdikkäänä se sängyllän istui ja muisteli sotareissujaan Kannakselle ja Lappiin. Lauri oli kylillä linkoamassa ihmisten teitä ja pihoja.

Huomenna, tai sunnuntaina lähden Kittilään. Tytöille ja huushollille siksi aikaa huoltaja vielä varmistettava.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Menneiden päiviemme värit: Ruuti on mustaa, niin myös ihmisen mieli


Pe 31.1.1992

Sydänalaa kourii. Päivällä allekirjoitettiin Iisalmessa paperit ja elokuussa ero astuu voimaan. Niin kuin meidän yhteinen taival elokuussa 1976 alkoi niin samassa kuussa se myös päättyy, jopa päivälleen. Sattumaako?

Eilen Kempeleessä käytiin psykologin juttusilla. Minä istuin ovensuutuolilla kuunnellen tyttösen monologia muistilehtiönsä takana. Satu itki toisella puolen pöytää eikä sanaa suustaan saanut. Enkä minäkään, paitsi sen, että olemme päättäneet erota. Tuli haudanhiljaista. Terapiaistunnon käsikirjoitus kellastui ja hapertui siihen nuoren naisen pöydälle kuin jo kauan sitten lakastunut krysanteemi nurkkapöydällä.

La 1.2.1992

Luen Erno Paasilinnan esseitä ja kaikkea, mitä hän on kirjoittanut. Yritän käydä huomiseen yhtä järkevästi kuin hän, mutta minulla tunteet lyövät järjen nurin. Lama ja EY, päivän puheenaiheet, sotkeutuvat nyt oman elämänlamani liejuun. Hihani ovat aivan tyhjät. Paskat välitän vaikka tämä päivä olisi koko maailman viimeinen. Mutta kukapa minun välittämisistä tai välittämättä jättämisistä välittäisi. Pakko lähteä minne tahansa.

Su 2.2.1992

Keleperi täyttää 60 vuotta Iisalamessa. Luin siitä lehdestä. Klo 14 alkavat kummitätini hautajaisseremoniat.

Eilenillalla menin Varkauden Torpalle humpalle erään Ninan kanssa. Siilistä sinne ja takaisin ajettiin sen farmarivolvolla. Minä ajoin. Tulin vasta äsken tänne Unimäkeen, klo nyt 08. Tytöt tulevat mummolasta äidin kyydissä Siljan hautajaisiin.

En osaa nukkua, tai jos, niin painajaisiin herään. Eilen päivällä nukahdin tuohon pirtinpenkille. Iski taas se kohtaus, jossa luulee heräävänsä, yrittää nousta, mutta putoaa makuuksensa ja lattian puoliväliin  johon jää ilmaan vaikeroimaan. Samalla jokin kammotushahmo uhkaa selän takana aseiden kanssa, mutta mitään ei voi tehdä koska lihakset eivät enää tottele. Se on kuolemankauhua kai. Tai voi olla myös toive siitä, että loppuisi jo tämä kaikki. Iske se puukkosi selkääni senkin pelkuri perkele!

Ti 4.2.1992

Hirveesti kirjoja kaikkialla ympärilläni. Avonaisia ja kiinni olevia, nuriniskoin huonekalujen alle potkittuina ja tyynyjen allakin joku. Luen kuin hengenhädässä nyt. Yritän ymmärtää elämää ja sen ilmiöitä, että tästäkin selviäisin. Tai takoa ajatukseeni, että on olemassa syitä selviämiseen.

Aamulla, tyttöjen jälleen lähdettyä maantien varteen lojahti mieleeni muisotojenryväs jonka ylitse enkä ohitse kyennyt kömpimään. Eritotenkin Satu sellaisena kuin  se joskus oli. Mustien vuosien peitosta tyrskähteli esiin onnellisiakin päiviä, nuoruuden huimat hetket joita yhdessä vietettiin ja erään valssin sävelet joka niin monasti tanssittiin Maaningan Kasinolla ja missä milloinkin. Itkua parahdellen koiranpentu sylissä, tuvan lattiaa kiertäen ja tanssien lauloin joka säkeistön:

elokuussa kun kaunis on ilta
elokuussa kun lämmin on yö
meren pinnalla kuun kirkas silta
syttyy kaduille valojen vyö
tule kanssani elokuun kuutamoiltaan tummentuvaan
taas kun kukkivat puistojen punaiset ruusut kauneimmillaan

... .... ....

joka ainoan kujan ja kadun hämy sininen romantisoi
arjen keskelle kauneimman sadun ilta elokuun loihtia voi
tule kanssani elokuun kuutamoiltaan tummentuvaan
taas kun kukkivat puistojen punaiset ruusut kauneimmillaan

... ... ...

varjot vanhojen lehmusten piirtyy veden kalvosta  heijastumaan
tämä iltakin muistoihin siirtyy
arki saapuva on aikanaan
tule kanssani elokuun kuutamoiltaan tummentuvaan
taas kun kukkivat puistojen punaiset ruusut kauneimmillaan

... ... ...

Se oli myös meidän häävalssi.


Ke 5.2.1992

Kälyperkele tuli Ossinsa kanssa tänne jo aamuhämärissä. Niillä oli asiana Sadun ja minun ero. Tai se, että minä olen sen kaiken aiheuttanut. T pillaroi avonaisen oven suussa, mutta Ossin vullukka istui autossa rappukivien edessä kynsiään pureskellen. Jos sillä akalla olisi ollut pyssy, se olisi ampunut minut niin leimusi silkka viha sen silmistä. "Ei Satu oikeesti saeras ole, sinä sen hulluksi teit ja Harjamäkkeen hommasit että suat huorata ja ellee niinku huoripukit ellää..." En kyennyt vastaan sanomaan. Nousin vain sängyltä jossa olin lukemassa ja otin uuninranssilta hiilihangon. Ehkä olisin lojauttanut jos se ei olisi älynnyt viskautua pellolle. Ennen autonoven läimähdystä se kuitenkin huusi vielä, että tytöt hän kyllä hommaa sitten pois minulta, saat nähdä senkin saatanan piru. Hakkipoloinen luikahti häntä koipien välissä sängyn alle sitä äkkinäistä pauhinaa.

On jo ilta pitkällä, tytöt tekevät parvella läksyjään, piirtelevät ja kikattelevat. Koiruliini kiipesi sinne portaita pitkin ja kellottaa tyttöjen välissä selällään. Minä koetan tunkea pahoja aavistuksiani kalloni pohjalle muun rojun alle. Koetan olla kuin en olisikaan, mutta oltavahan minun on. Isän.