tiistai 24. tammikuuta 2012

Häätö 1


Oikealla kuusikossa kerrostaloja. Puiden oksat kurottelevat tienvierimmäisen parvekkeita, joku lumenpainama, pidempi havu ylettyy jo rahnustamaan niiden jälkiasennuslasituksia. Alimmalla ensimmäisellä päädystä lukien istuu ryppykaljuinen ukko tupakalla, lasituksen raosta  virtaa savu hiljaksiin ulos kuin höyry perunakattilasta. Aita ja siinä kiinni rivi vihreitä postilaatikoita. Aitatolppien päihin kokotalvinen lumi kerääntynyt kymmenien senttien korkuisiksi hatuiksi; Pekan puupäitä siinä rivissä, vain nauhoja ja kukkia hatut vailla. Muutama varpunen orapihlajien lumisilla harteilla, rusakon jäljet alhaalta rinteestä ylitse kulkuväylän, yölliset loikat jatkamassa toisen puolen talojen pihoille. Solakka lenkkeilijä hipsittelee vaaleankuultava letti mustan myssyn alta sinistä selkämystä vihtoen. Suoran päässä juoksija kääntyy kapealle kujalle jonka varrella 1960-70-luvuilla rakennettujen rivitalojen ränstyneet laatikot säännöllisissä, ahtaissa ruuduissaan jatkuvat kauas mäntykankaaseen loivasti nousevaa rinnettä myötäillen. Katu tekee näkymättömissä vinkkelin vasempaan ja palaa samannimisenä kahden muun talorivistön keralla pääväylälle. Toisenpäänviitassa on kadunnimestä jäljellä vain loppuosa: ...kierto.

Oikean puolen rivitaloja on revitty useita melkein rankaansa myöten paljaiksi. Vanhoja eristeitä, laudoituksia, ikkunoita ja ovia on lajiteltu poisvietäviksi kymmenille eri roskalavoille. Entiset saumakattopellit paketoitu ja kiristelty pakkauskiskoilla lumelle tiukoiksi kääreiksi ja katottomat rakennukset suojattu lainapeitteiden vihreillä hupuilla. Uusia kattotuoleja nojaa vastakkaisten naapuritonttien vinoon aitaan ja kakkosnelosnippujen, lautarukojen, tuulensuojalevypinkkojen ja kivivillapaalien alle on kadun varteen raivattu satoja metriä pitkälti tilaa kauhomalla roskalavoille paikalla olleet, vinoon köntsähtäneet pienet ulkovarasto- ja roskakatoseriöt.

Vielä ehyinä olevien, osittain asuttujen talojen pihoissa vanhoja tojotia ja volvoja. Eräälle kauimmaisen huoneiston nurmikolle on jonkun suven aikaan ajettu kaksi amerikkalaista farmaria joissa kiiltävää ei ole kuin kromatuissa vanteissa, nekin yli puolenvälin lumeen hautautuneina. Autojen välistä kulkee kaitainen ura lumessa ja sen talon puoleisessa päässä, oven kahta puolen ja pitkin seinien vierustoja on valtavat röykkiöt lumen suuvaamia roskapusseja. Linnut ja oravat ovat repineet muovipussien sisuksia pitkin pihaa. Makkarankuoria roikkuu pihapuiden oksillakin. Ikkunat harmaina, alakuloisina, sisään päivänpaistetta tarjoamattomina kertovat oman tarinansa paikasta, josta elämänilo ja kukkien loisto ikkunalaudoilta on jo kauan sitten pois karkoittunut. Vain yhdessä laajaruutuisessa on paperikangaskaihdin joka sekin toiselta puoleltaan lauenneena roikkuu kuin nyrkiniskusta revennyt, keltaiseksi värjääntynyt silmän luominahka.

Juuri tämän loppuunasutun rivitalo-osakkeen perähuoneessa Pietari lappaa sängynpäädyn nurkasta ruskeankantikkaaseen laukkuunsa, muutamien papereiden, passin ja verokortin päälle aluskerraston, kesätennarit, pari poolopaitaa, sukkanyyttejä ja yhdet päällyshousut. Ne hän peittelee virttyneellä villatakilla ja vetää sisäpuolen hihnat nyytin ylitse. Niiden päälle ja sivuille hän tunkee parranajokoneen, johdon, taskupeilin ja sim-kortittoman kännykän. Ikivanha, takaa perhosvetimistä vedettävä herätyskello, jonka hän asettelee varovasti villatakin päällipuolelle jääneeseen taskuun näyttää puolta kymmentä aamulla.

Pietari istahtaa huokaisten sängynlaidalle, panee tupakaksi. Katsoo huoneen toisessa nurkassa perse puoliksi paljaana katkonaisesti kuorsaavaa Untamoa. Kuulee, kun Irja kröhii keittiön lattialle viritetyllä patjalla ja Kale hänen vieressään öyhkää alkoholistin painajaisissaan. Olohuoneessa on hiljaista, tai sitten ovi on tiiviisti kiinni. Tavallisesti Kaskilahti on jo hereillä, tupruttelee sätkäänsä kovalla jakkaralla matalan pöydän ääressä, juttelee pienten vihreiden miesten kanssa ja on jo aamukuudelta ehtinut huuhdella kaljan kanssa leponexinsa ja klopromaninsakin. "Kaskilahti se taas käynnistää konettaan", sanoo siihen yleensä huomenekseen saman huoneen loppuunmaatulla sohvalla majaileva Isoleevi, kaksimetrinen ja satakolmekymmentäkiloinen entinen muurari jolta molemmat solisluut ovat korjaamattomasti murskana pudottuaan kahdeksan vuotta sitten tiililetkojen kanssa kolmannen kerroksen telineiden mukana alas.

-Untamo! Untamo, hereille siitä, sanoo Pietari ja tökkii kuivuneesta ruukkumullasta ottamallaan kukkakepillä sitä pakaroihin.

-Öyh...äyh, saa...tana.

-Olis tännään se häätö tästä kämpästä.

-Häätö? Ja paskat, puhisee Untamo, kierähtää ja nostaa lattialle valuneen harmaan viltin päällensä. Vanha prosessinvalvoja pieraisee, öhähtelee vielä hetken ja on kohta unessa uudestaan. Pöydänreunan kaljapullojen rivistön lävitse heijastuu ruskea valojuova halkaisten Untamon takkuisen parran, ison nenän ja iän poimuttaman otsan.

Olokoonpa sitten. Kyl se herejää kun kaivinkone nurkkaa raastaa, ajattelee Pietari, panee tupakkavehkeet pomppansa taskuun ja litistyneen lierihatun päähänsä. Melkein uudet, bensa-aseman mittarin päältä jonain yönä löytämänsä talvirukkaset hän laittaa laukkunsa päälle odottamaan.

Keittiön sotkuisesta jääkaapista Pietari ottaa lenkkimakkaranpätkän ja piimäpurkkinsa, puraisee ja hörppää ja samalla potkiskelee Irjan paljasta polvea joka näkyy likaisen peiton alta. Irja avaa ruttuiset silmänsä ja nysähampainen suu haukottelee.

-Mitse Pietsu ny, yskäisee Irja sanat suustaan kuin töpäisisi sinne yöllä kulkeutuneen torakan.

-Se häätö tännään...

-Jaa, se. No ei pal liikauta, lyhentelee Irja. -Kyl ne tullee sit meiät pois kanteleen vaik maattais täsä.

-Entä Kale? Sanoo Pietari ja potkaisee tätäkin kevyesti villasukkaisiin jalkapohjiin.

-Ei se mittään välitä. An sen maata, Irja tiuskaisee.

Olokoonpa sitten nämäkin. Pietari taittelee tyhjän piimäpurkin litteäksi ja laittaa sen likaisten astiaröykkiöiden, ruuantähteiden, kalja- ja lääkepurkkien peittämälle tiskipöydälle. Joka puolella siinäkin huoneessa köyhän ja sairaan ihmiselon tuottamaa saastaa, mainoslehtisiä, avaamattomia laskukuoria ja likaisia vaatteita. Pietari hakee huoneestaan laukkunsa ja rukkasensa, raottaa olohuoneen ovea ja hönkäisee muurarin suuntaan sohvalle:

-Isoleevi! Isoleevi!

-Häh?

-Se häätö!

-Vitunperkele! Niin se. Mihkä sä?

-Jonneki.

-Minnejonneki?

-No ainaskin talutan pyörän kaupunkiin. Mihkäs sä? Eikö ne antanu tuolta sitä tyhjillään olevaa?

-Hoh, saatana... kerenny miettiä... Niin, kyssyin mä sitä sillon viimoviikol, mut ne sano jot purkavat sen jo ens kuussa.

-Ohansulla se tytär?

-Ohanse. Mut se o Turus.

-Ni. Vappaahan sie lähtemmään?

-Vappaa ja vappaa. Voi saatana. Peukalollako mie sinne? Näillä käsillä? Saatana ku ei repunkutjua harteillaan kantamaan kykene! Eikä o rahhaa, eikä tu ku ens kuussa, ja nekin jo syäty ja juatu. Ja luulekko, et tyttö mua kauaa kattelis... tai ainaski sen mies nakkais mut jo huomen kartanol.

-Ni, en tiä. Miks Kaskilahti ei oo heränny?

-Katotaas.

Isoleevi vääntäytyy omituisesti itseään pyöräytellen sohvankuopasta istualleen, keplottelee sitten suuren ruhonsa polvia lattialla käyttäen ylös ja hervottomina heiluvin käsin astuu muutaman askeleen Kaskilahden samanlaisen sohvan viereen.

-Seon tainnu kuoltak?

-Täh?

-...kuoltak.

Pietarikin menee. Kokeilee sohvalla makaavaa sänkisen leuan alta ja toteaa saman kuin Isoleevikin.

-Ihan on kylymä, ei syki elämä ei.

-Mitä tehään? kysyy Isoleevi.

-No mitäs kun soitetaa vaan ja ilimotetaan.

-Millä?

-Niin. Ei taija olla kellään soittovehkeet tanassa enää näin loppukuusta.

-Ei ni.

-Jos silleen, etku mie meen kaupunkiin, niin sit käyn siellä poliisille ilimottamas? Eihä se tosta ennään karkaa.

-Ei nii, mut ei kyl ole tähän ny mukava jäähä yksin.

-Herättele nuo muut kaveriksi.

-Niin mä sit teen.

Ennen lähtöään aukaiseen Pietari Isoleeville valmiiksi kolme kaljapulloa, voitelee sille leivät ja laittaa lenkkimakkarasta siivuja päälle, käyttää vessassa, että se saa vetoketjun auki ja kiinni. Siihen se iso, joutilaaksi elämässään ilman omaa syytään joutunut kädetön sitten jää huokailemaan sohvansa reunalle ja katselemaan Kaskilahden iäksi sammuneita, puoliraollaan olevia silmiä.

Pietarin polkupyörä nojaa nurkan takana seinänvierustan lumihangessa sokkeliin. Eturengas on tyhjä ja Pietari pumppaa siihen ilmaa, kokeilee venttiiliin jäätyvää sylkeä sormellaan, kiertää tulpan kiinni, nostaa pyörää ja tömäyttää sitä takaisin niin, että enimmät tarttuneet lumijäät rasahtelevat irti pinnoista. Sitten hän sitoo laukkunsa hämähäkkikumilla tarakkaan kiinni ja kahlaa pyörää nostatellen hangen kautta kadulle.

Vai kuolema se Kaskilahen korjasi, ajattelee Pietari. Helepommalla pääsi kuin me jotka tuuliajolla nyt ollaan. Tämän alueen kaikki vanhat rivitalotontit rakennuksineen oli viime syyskesästä ostanut iso rakennusfirma ja nyt se remontteeraa ne, jotka kannattaa ja purkaa röttelöisemmät. Tilalle tulee pienkerrostaloja, semmoisia luhtimallisia sijoitusasuntoja, sanoi se firman inssi jota Pietari joulun välipäivinä kadulla jututti. Sitten Pietari kysyi töihin, vaikka apumieheksi, mutta ei luvannut se inssi eikä se mestari joka siihen paikalle lampsi. Sanoi, että kyllä heillä miehet piisaa omasta takaa. Katsoi, että vanha mies, ei toi jaksa kun noin väärässäkin kävelee. Ja varmaan näki, mistä asunnosta Pietari siihen kadulle tuli.

Yhteiskunnassa on nyt kuoppa hänen kohdalleen varattuna, ajattelee Pietari katkerana. Sairaspäivärahat on kulutettu eikä ikä eivätkä sairaudet riitä eläkkelle pääsyyn. Lonkka vaivaa, selkä kipeä, hartioita jatkuva kipu raastaa eikä päässäkään kaikki ole kohdillaan. Mutta lääkärit sanoo, että töihin vain ja kun minne menee kysyyn töitä, antavat ymmärtää, että vanha ja kulunut, me pois, hus. Ei mikään ole isänajoista muuttunut, huonompaan vaan. Piilotettuun sortamiseen. Ketä syyttäsi kun ketään ei päätösten takana näy? On vain papereita joissa organisaation leima alla. Tuonne jäi yksi kuollut ja kolme muuta raakkia kohtalonsa huomaan. Missä ja millaisissa oloissa ne tämän kaupungin muut kolmesataa mielisairasta avokasta majailevat? Ja tuhat työtöntä, vajaakykyistä ikäihmistä joille eläkeputkikin on ollut turha toive?

Pietari työntää pyöräänsä alamäkeen. Isomman risteyksen jälkeisen tasanteen hehtaarien kokoisella aukealla levittäytyy kerrostalotyömaiden linjapukkeja ja työkoneita. Laitimaisten, juuri vormattujen rakennuspohjien ensimmäiset anturalaudoitukset odottavat pakkasten lauhtumista ja betonivalua pressutettuina. Työmaakoppien rivistöt kahdessa kerroksessa vievät ison tilan kukkulalla vasten hiekkaista rinnettä. Lepikkoon päätyvän tontin rajalla on jo kolme muuttovalmista, kuusikerroksista ja kolmirappuista betonitaloa. Noissa sisäulokkeilla voisi vaikka asua, ajattelee Pietari kun  kulkee talojen ohitse; kaikilla lasitetuilla parvekkeilla on säteilylämmittimet roikkumassa katoissa. Talojen räystäslipat leviävät reilusti seinälinjojen ylitse ja puuosien maalaus on tummanpunainen. Seinien harmautta on sävytetty vaaleilla ja harmaansinisillä väreillä vuorotellen kerros kerrokselta alhaalta ylös ja sivulta sivulle. Pietari ajattelee, että käyhän se noinkin, aikuisten palikkaleikit. Rakennustyömaasta olennaiset asiat kertova, valaistu jättiläistaulu on asennettu korkeiden tolppien varaan pääväylältä sisään tulevan tien suulle. Se julistaa suurin kirjaimin: Teemme ihmisille koteja. Hymynaamaisten miehen ja naisen kuvien ylitse kulkee YIT:n sininen logo ja alapuolisessa luettelossa arkkitehtitoimiston, LVI- ja sähköurakoitsijoiden nimet.

Noiden osakkeiden hankkimisessa vanhat markkamiljoonatkin olisivat saaneet kyytiä jos niitä olisi koskaan ollut, tuumaa Pietari joka pysähtyy mäen notkelmaan pyyhkimään viiksissä roikkuvia jääpuraita rukkaskädellään. Jos olisi nuori ja perhettä perustamassa niin kai sitä haksahtaisi elämänikäiseen velkaikeeseen vaikka tässä ja näin, mainosten kultareunuksisiin runoihin lumoutuneena.

Onhan rahaksi vielä sanottua vaihdonvälinettä pankkien virtuaalitileillä ja maailman mitoissa määriä, joiden suuruutta ei kukaan kykene enää laskemaan kuin satojenmiljardien tarkkuudella. Silti niitä lainataan vain niille, joilta korkojen keralla sitä pois saadaan ja lisää samojen tileille kasvamaan. Niin maailma pyörii kun se on silleen  rakennettu. Ei sitä ole koskaan rakennettukaan tyhjätaskuja varten. Eivätkä tyhjätaskut itse kykene mitään rakentamaan. Hyvä jos jotenkin elämästään hengissä muljuttelevat. Kuka mitenkin ja mikä kutenkin. Sitäpaitsi köyhyys periytyy. Pietari oli joulun alla laittanut poikansa perheelle tekstiviestiä kun  prepaidia oli vielä vähän jäljellä. Kirjoittanut, että ei ole rahaa lahjoihin, mutta pienille joulua ja isoille kans, mielessä aina oletta, mutta häiriöksi en taho olla kun se tämmöseksi elämä multa meni. Takaisin tuli viesti, että elä isäukki huoli, pesukone meni rikki, mutta kyllä me jotenkin joulun yli mennään, on menty ennenki. Poika oli syksyllä lomautettu tehtaasta ja sen vaimolla opettajansijaisuudet sitä ja tätä. Lapsiakin kolme ala-asteikäistä.

Mutta aika ilmassa suurikin raha maailmassa tuntuu silti keikkuvan. Ei tarvitse kuin yksi iso nimi porukoineen tekee jossakin maailmankatolla hyvin ajoitetun kuprun niin kohta kysytään, mihin iätipohjattomaan kaivoon niitä on kaadeltu. Miksi ulosottomies kokonaisten valtioiden, joita harvardeissa koulutettu talousväki johtaa, ovilla kolkuttaa.

Pietari tulee ohikulkuväylän ylittävälle sillalle. Alhaalla hurahtelee autoja nauhana. Kaksi saman firman rekkaa jyryyttää melkein kiinni toisissaan ja takimmaisen kapellipressu paukkaa jostakin kulmasta kumirenksuistaan irtipäässeenä nupin ja perävunun välissä. Niiden perässä tulee vielä puutavararekka tyhjänä ja alitse mennessään sen kuluneet karikkatapit kolisevat huumaavan kovaäänisesti, aivan kuin ne irtoaisivat ja leviäisivät tielle yksi toisensa jälkeen.

Alhaalla rannassa, joen jyrkillä töyräillä miljoonatalojen, nimekkäiden arkkitehtitoimistojen laatimat, yksilölliset silhuetit todistavat asujiensa vauraudesta. Pihoissa on moneen lähtöön ja tarkoitukseen sopivia ajoneuvoja ja takapihojen varastolukaaleissa moottorikelkkoja, mönkijöitä ja päältäajettavia ruohonleikkureita ja lapsille mopoja, polkupyöriä, rullaluistimia ja jääkiekkovarusteita. Rantojen pressusuojissa satoja tuhasia maksavia huviveneitä. Ja valvontakameroiden mustat silmät jokaisella nurkalla videoimassa rusakoiden liikkeitä öisillä kuutamohangilla.

Ja sieltä, mistä Pietari tulee ja minne hän menee ei ole joutoajokkimönkijän tulpan hinnanvertaa ihmisillä taskuissaan tästä kaikesta rikkaudesta jonka hän lyhyen matkansa aikana näkee.

10 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Tätä on jatkuvan kasvun maailma, sitä yleisesti kutsutaan edistykseksi. Rattaat pyörivät, eikä niiden väliin pudonneilla käy yhtä hyvin kuin Chaplinille "Nykyajassa".

Remmi löytää uudet paikkansa niiksi hetkiksi, joita heillä vielä on jäljellä. Voiteluaineita menee yhä enemmän, mieli täytyy saada tyhjäksi, tosiasioita ei voi kohdata, niitä ei voi kestää.

Uusiin maalille haiseviin asuntoihin muuttaa täynnä toiveikkuutta olevia nuoria pareja, tarmokasta keskiluokkaa, eläkkeelle jääneitä toimihenkilöitä ja opettajia.

Kilvoittelusta putoavia, voimansa menettäneitä, sieltä sitten putoaa tuohon juopporemmin lohduttomuuteen.
Joidenkin vuosien tai vuosikymmenien päästä he itsensä löytävät jostain häätöremmin kaltaisesta tilanteesta - tai löytäisivät, mutta kun eivät enää tiedosta, ovat niin turtia!

Valto Ensio kirjoitti...

Minua kiinnostavat nämä ihmiset, joita tuolla silloin tällöin näkee haljuilemassa kujanteiden kupeilla. Alkoholistien joukosta erottuvat nämä "välitilan" ihmiset, joilla on psyykksiä ongelmia, mutta myös viina maistuu. Siitä syntyvät sitten kysymykset ja vastausta yritän mm. tällä tarinalla niihin kaivaa.

On sitten niitäkin, jotka joutuvat ne pillerinsä nappaamaan pysyäkseen edes jollain tavalla tässä maailmassa, mutta jostakin syystä ajautuvat samoihin majailuihin viinaongelmaisten kanssa.

Miksi? Ehkä siksi, ettei olisi niin yksinäistä? Mutta myös siksi, koska eivät osaa, halua, jaksa (eikä ketään ulkopuolista ole virkaan velvoitettu) hoitaa vuokra-ym asioitaan, joutuvat lähteen käveleen asunnoistaan ja jossakinhan se silti on oltava.

"Pietarille" joka on tällainen välitilan lapsi, on tuossa jatkoakin olemassa, mutta puuttuu vähän sideaineita vielä.

Joku muuten (itse osallinen) kerran sanoi mulle kaupungin kaljakuppilassa, että ei kukaan tiedä, kun ei niitä paljon näy, että missä ja miten suurin osa sadastaviidestäkymmenestä avohoitopotilaasta (lievästä ja vähän vaikeammasta tapauksesta) tässäkin kaunpungissa aikaansa viettää.

Riku Riemu kirjoitti...

Hieman hutiin meni tuo sepustukseni. Kyllähän minä tuon mielenterveysongelmien mukanaolon havaitsin, silti sen jotenkin mielessäni sivuun työnsin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ei minusta se huti ollut. Tässä tarinassahan vilahtelevat kaikki laitapuolen polkijat. Kerroin vain lähtökohtia, mistä tarina päässäni alkoi kasvaa. Ja tietenkin tämä on myös Parosen päivitystä 1960-70-luvuilta vaikkakaan ei niin ansiokasta ja niin hyvin tehtyä.

samuli kirjoitti...

Noita ihmisiä näkee Turussa "liekkimajan", kaupungin pitimän alkoholistien yömajan, ympäristössä.
Kesällä he istuslelevat porukoissa siinä heinikossa ja ohikulkijana on helppo nähdä, kuka on "uransa" alussa ja kuka lopussa.

Viime kesänä porukassa istui hyvinkin nuorta väkeä.
Eräs tyttö oli siinä kaks`vitonen ja porukasta ainoa, joka tuntui vielä havannoivan ohikulkijoita ja otti katsekontaktia. Muu porukka piti omaa örinäänsä.

Ripsa kirjoitti...

Kun minä olin nuori, niin aivan oikeasti alkoholistit asuivat vielä veneiden alla. Opiskelin Tampereella ja joskus kun kävelin rannassa, saattoi nähdä jotain liikettä. Mutta harvemmin ne keskellä päivää liikkuivat.

Kerran kun tulin luennolta kotiin, kahdeksan jälkeen, talvella, niin kadun reunassa istui valkopartainen ukko. Menin siihen viereen ja sanoin että tulee kohta kylmä. Kysyin että missä se asuu.

Ei ehtinyt sanoa mitään, vaan kellahti kumoon. Siltä nousi sininen liekki suusta tai jonkinmoinen huuru. Ilmeisesti oli tullut juoneeksi spriitä tai sitä denaturoitua.

Asuin alivuokralaiskämpässä ja sain vuokraisännän kutsumaan ambulanssin.

Minä menin ulos odottamaan. Kokeilin kaulavaltimoa eikä se enää sykkinyt. Ampulanssimiehet tulivat ja heittivät sen miehen perälle sen kummemmin katsomatta tai kokeilematta. Siis oikeasti heittivät.

Eivät sanoneet mitään minulle. Jäi semmoinen vaikutelma että olin pilannut heidän iltansa kun piti tehdä työtäkin.

Valto Ensio kirjoitti...

Samuli, kuljin yhden talven Turun rakentamassa rekkaliikenteen satamaterminaalia, mutta näihin asioihin ei tullut siellä huomiotaan kiinnittäneeksi. Toki päivät oli pitkiä kun matkan takaa oltiin reissussa, niin jäi juuri tämä, "tulehtuneempi" kaupunginsydämen osa tutkimatta. Nykypäivänä kun reissumiehetkin ovat itse tyyten raittiita (ainakin työmatkoillaan) niin mihinpä sitä olisi sotkeutunut.

Mutta Turku, kuten kaikki kaupungit ja kylät sisältävät osinpäin samanlaiset ilmiöt. Näkyvän ja sen näkymättömämmän.

Tuohon nuorten osallisuuteen olen täälläkin kiinnittänyt huomiota, ja muutama maahanmuuttajakin on rantojen miesten kesäbileisiin (24h/vrk) säkeytynyt. Ilmiselvästi myös sekakäyttö on lisääntynyt, ei ne silmät niin kummasti muuten moljottaisi.

Pari vuotta sitten ajoin Hki:n rautatieasemalta Järvenpään hujakoille paikallisella, ja koska oli hiljaista, tuli siinä junahenkilön (savolaista alkuperää) kanssa puheeksi yöelämän mielettömyys (junissa nimenomaan) nuorten aineiden käyttäjien vuoksi. Se henkilö oli jo vanhempi ja nähnyt asioiden liukumisen suunnan jo usealta vuosikymmeneltä. Sanoi, että ennen oli helpompi pitää pahastikin räyhännyt juoppo kurissa kuin nyt näitä hörhöilijöitä. Vartija ja poliisi ovat ainoat jotka niitä nykyisin uskaltavat mennä puhuttamaan, ja vain pareittain, "paksut rukkaset käessä".

Valto Ensio kirjoitti...

Ah sitä aikaa, Ripsa kun tentulla hampaita valkaisivat!

Tuo kaveri, joka kertomuksessasi kuukahti, pääsi lepoon, ei se kai sen kummempaa ole. Mutta sellaiseen kuolemaan on pitänyt kulkea pitkän pitkä kärsimysten tie. Sitä usein tulee ajatelleeksi tässä ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa.

Usein olen miettinyt sitäkin, että kuinkahan lähellä sellainen tie isälläni oli joka Helsinkiä kulki rakentamassa ja sillekin viina niillä reissuilla maistui aina tilipäivinä. Sen aikaiset jermut kun olivat järkejään niitä sodankäyneitä ja sillä tavalla mikä mitenkin mieleltään särkeytyneitä, että siksikin hukuttivat elämänsä tähteitä viinaan.

Tiedän vähän niistä pohjimmaisistakin, koska isä puhui näistä onnettomista joita työmailla jonkin verran on ollut, siedetty apumiehinä; etu- sekä jälkiputsareina.

"Siellä ne haesivat kuin kevväisten kissojen kusinurkat..."

mikis kirjoitti...

Onpas rosoisenläheistä tekstiä!

(Voi että. Elämä on matkaamista. Eikä perille pääse. Sitä vaan tulee ja menee ja juttelee ihmisten kanssa.)

Odotan, jatkoa!

Ps. Parosen "Kaivoksen" luen noin viiden vuoden välein. Ai, minkä takia? Että en unohtaisi tiettyjä tosiasioita. Varmaan sinäkin olet parosesi lukenut? Ei, en tarkoita että "lainailisit" häntä, sinulla on oma ääni. Luettava, ja oma.

Pss. Luin nyt vasta, juuri kun minun piti painaa "julkaise kommentti" nappia - ja tämä on totta - nuo muut kommentit; siinähän itse sanot "päivittäväsi" Parosta. Heti se minullekin tuli tosiaan mieleen. Mutta älä leiki vaatimatonta: sinulla ON erilainen ääni! 70-luvulla teksteistäsi olisi kustantajat kilpailleet... nyt kaikki on jotain kummallista "wou/jub/jap/web/etc" tekstimössöä jota (en minä ainakaan) ymmärrä... ja jota ei (ainakaan minä en) osaa edes lukea.

Tälle odotan jatkoa!

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis, kumarran syvään (Tuurin Ikitiessä Rantalainen-niminen mies oli painunut niin kumaraan, että sen kasvot olivat munien korkeudella).

Luin äskettäin kaikki paroset, siis romaanit. Sanojaan (aforismeja) tavaan säännöllisesti kuin pirut raamattuja (uskon, että toisin kuin jumalia ((0 kpl)), piruja riittää jokaiselle oma).

Nyt olen lukenut melkein joka ilta Hannu Mäkelän toimittamasta SP:n "Testamentista" iltarukouksekseni muutaman painavan, esseemäisen aforismin. Yhden merkittävän alku kuuluu näin (s. 40): "Ihmiskunnan historia on maailman ainoa rikoshistoria. Siitä ei kannata ylpeillä. Jossakin hämärässä vaiheessa tapahtui luonnoton aivokasvu, josta lähtien se alkoi, sairaus jota sanotaan edistykseksi... ..."