sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Joko...

On asetuttu. Kaminan päällä lämmitetty purkkiruokaa, vuoltu leivän päälle kuivalihaa ja juotu kahvit. Lisätty puita pesään ja kääriydytty alastomina samaan makuupussiin.

-Muistakkokoku käythin Kallen tykönä?

-...kenen Kallen?

-Palsan.

-Montahin kerthaa...

-Niin mut sillon veriviikonloppuna, hillamarkkinoihen aikhan.

-...seitkytneljä?

-Nih, kai. Tai seitkytkolme. Sinä syksynä kuiten kun alotethin toinen vuosi lukiossa.

-...kun se Kalhon äijä löyty työväentalon seinänvierustalta kuolhena?

-...jalat pystössä sokkelia vasten, puukko mahassa. Vähänko niissä tauluissa sielä Getsemanessa...

-Neth Kallen maalaukset näyttivät hurjilta ko olthin siinä ijässä.

-Oli ne... mie en sillon tykänny, pölökäsin niitähin sen mökin asukhaita, ja niihen kulku-ukhoin laulut...

Kamina napsaa, sen torvi hehkuu hämärässä punaisena. Vanha palovartijan maja alkaa vähitellen lämmetä. Sormeilet rintakarvojani paidan alla. Makuupussin vetoketju ei yllä kiinni asti, olkapäässäni tuntuu kylmänveto, ja allasi oleva vasen käsi puutuu. Vedän sen pois ja työnnän jalkojesi väliin.

-Joko alethan?

-Kohta.

-Siehän olet jo aivhan kova?

-Juu, mutta...

-Muistan mie. Sie aina halusit olla vaan ensin ja mie heti...

-Näin on lystempi... totutella...

-Hihihi...hihihi...

-Mitä hihität?

-Muistakko Portnoyn tauvin?

-Häh?

-Sen kirjan... Philip Rothin?

-Jothain juu.

-Mulla se tuli mielheen kun puhuimma Palsasta, se on niin yksyhthen...

-...sie se alotit, sen puhumisen.

-...kun mie siis alotin. Rothin juutalais-Alexis on siinä kirjassa kyrpänsä orja ja Apinankin kirjasta muistan.

-Apinan?

-Sen kyltymättömän blondin jonka kanssa seksi oli tasapuolisen perverssiä, mutta naimishin Alex ei sen kanssa silti halunnut.

-Miksi sitä sanothin Apinaksi?

-Se halusi syyä banaania toisten naimista katellessa, siksi.

-Jaa.

-Kirjotin kirjallisuusesseen Portnoyn tauista, Kalleakhin sekhan mukhailin.

-Miksikä niin?

-Se vistotti sillon nuorena, kun laittovat Helsingin näyttelyssä Palsan taulut piilhon kun Kekkonen oli tulossa.

-Sinne Narikalle maalima Kallenkhin on taas takas tyrkänny. Maija sano kun näin sitä.

-Jaa, Maija?

-Niin, Maija.

-Olekko sie Maijan kanssa?

-...


-Häh, olekko?

-...

-No, mitäpä se mulle...

Ulkoa, ohuiden lautaseinien lävitse hujeltaa veto. Tunturituuli vollovvaa nurkissa ja majan ympäristön kallioiden koloissa. Tuulen virtaukset ottavat vauhtia onkaloista, lyhyistä räystäistä ja ulahtelevat kaminan savutorvessa. Hiiri, tai sopuli, jäkertää lattian alla, maja elää, tuhisee kuin talviuntaan nukkuva karhu. Makuupussissa on ahdasta, mutta kun kääntyilet ja kiemurtelet olet kohta selkä minuun päin. Kiusaan, pitelen lanteitasi aloillaan.

-Ekkösie ole Lonthossa viimesthän oppinu, että hithasti hyvä tulhee?

-..eehhn...eeehnn..

-Emmie silti sinnua heti vuorelle taluta, malta nyt...

-uihhh...uihh...elä kiushaa...eiiihh...

-Muistakko eka kerran Kiistalassa?

-...uiiihh...siellä kodassa...muistanmie...

Punaisena hehkunut kaminantorvi alkaa häipyä taustaansa nurkassa, tuli hiipuu. Tuulella on tunturissa kiire, se yllyttää itseään syysraivoon. Jokin irtonainen räystäslauta kolkkaa, kaminantorvi rämisee.

-Laitankhmie kynttilhän sytön?

-...mmm, mitä? Laita vain.

-Lishänkö tulta peshän?

-...mmmh...

-Taitaa lontoongirlsiä nukuttaa...

-...mmmhh...

8 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto

jokaiselle asialle löytyy, näin uskon, tarkka ilmaus. vaikka tietenkään kukaan ei pysty rakentamaan sen varaan, että todellisuus ongelmattomasti kääntyisi kirjoitukseksi.

asioiden ja sanojen liittäminen toisiinsa ei koskaan ole helppoa, mutta nyt, maailmassa, jossa kuva asettuu sanan vierelle ja sen tilalle, tehtävä näyttää liki mahdottomalta.

hyvin tästä kertomuksesta näkee sen, että olet noudattanut hyväksi koettua neuvoa: kill your darlings. tämän tarinan lukijaa ei uhkaa tukehtumiskuolema.

tämä rakkaitten tappaminen tekee tekstille hyvää. hengitys on rauhallinen ja lause luonteva, nasevakin.

Valto Ensio kirjoitti...

Thank you, Dear Meri!

(Olen kaivellut mieleni sopukoista enklantia bangladeshiläisvierhan, Azimin takia:), ja hyvin on pärjätty, ei ole poika nälkhän, ei kylmyyteen nääntynyt.)

Rakkaimmistaan on aina erottava, pruukasi isävainaja sanoa vaikka vain liftarin kyydistä pois jätti.

Riku Riemu kirjoitti...

Minä olen aina tykännyt lukea tämänkaltaista hyvin vähän selittelevää, tiivistettyä kirjoitusta.

Liian koukeroinen ja runsaasti maalaileva teksti minua joskus rasittaa. Myönnän, että aika usein kirjoista hyppään yli runsaiden maisemakuvausten tai selittelyjen. Waltarin kirjoissa olen hypäänyt yli kaikki runot; ei niitä turhaan häpeillyt.

Luen mielelläni tekstejä, jotka saavat ajatukseni jollain tapaa liikkeelle; myöntää täytyy sekin, että joskus ne seikkailevat lopulta hyvinkin kaukana tekstistä.

Vähän selittelevä teksti antaa siihen parhaat mahdollisuudet.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, jos tämänkin tarinan tiivistäisi vieläkin taloudellisemmaksi, niin se menisi näin:

"Jouni ja Maria tapasivat vuosien jälkeen, samosivat tunturhin, keittelivät majassa parit kahavet, ratustelivat kuivat muonat, riisuivat, naivat, nukahtivat, heräsivät, pukivat, lähtivät pois. Eivätkä enää koskaan toisiinsa törmänneet."

Riku Riemu kirjoitti...

Kyllä, kyllä, mutta ei se ihan noinkaan mene. Tekstisi antaa tilaisuuden lukijalle itselleen mielikuvituksessaan maalailla ja seikkailla, tuo taloudellinen tiivstelmäsi ei sitä enää tee.

Valto Ensio kirjoitti...

Joo, Riku, myönnän. Kunhan vain parodioin, kehnosti. Hmh.

Tänään käväisin mökillä. Puolitoista km on maantieltä auraamatonta metsäautotietä (lunta nyt vähän) ja jokaisen sadan metrin päässä oli aina passimies aseen kanssa asennossa; olivat "pihailveksille" saneet luvan kaatoon.

Kysyin yhdeltä passimieheltä, jota ainoastaan jututin (muut nostivat sormen huulilleen; hys hys..), että missä pihoissa ne täällä korvessa laukkaavat, minun mökinkö? Ja että antakaa nyt kissan juosta...

Ajokoira völähteli jossain pusikoissa kuin koipi olisi kipeänä ja leuto tammikuun lyhyt valoisan aika alkoi jo himertä. Ajattelin ilvestä, sen kujeita tiheässä taimikossa ja kuinka se jallittaa niin koiraa kuin sataa miestä jota sitä joka puolelta parin sadan hehtaarin alueella piirittävät...

Mulkoilivat pahasti, kun kohta työnsin polkupyörää, yskiskelin ja räkää kuuluvasti niistellen kahlasin takaisin.

Ylimääräisen pyörän hain mökiltä tälle yllätysvieraallemme, bangladesh-pojalle lainaan että pääsee sitten opiskelija-asunnostaan asioilleen kaupunkiin. Ei ollut paikallisissa oikein kunnollisia käytettyjä myynnissä.

meri kirjoitti...

katselin juuri telkkarista kun jouko salokorpi haastatteli jörn donneria. rakastuin salokorven kiteytyneeseen ilmaisuun. hänellä oli taito kysyä mahdollisimman niukasti mahdollisimman paljon. modernisti ei lörpöttele.

pidän siitä että kirjoittaja osaa myös tiivistää ja vangita. sekin on kaunista kun vanheneminen näkyy kirjoituksessa. ovella liikkuu varjo, jota ei voi tavoittaa. omat luut hajoavat pian tuhkaksi kuin valkoiset perintölautaset.

on onnellista osata valita semmoinen inhimillinen aihe, joka aukenee moneen suuntaan. siinä on kaikki mahollisuudet kirjoittaa ihan mitä vaan.

hyrymäinen proosakieli on mieleeni. harva nainen osaa olla niin yksinkertainen. naiset aina koukeroivat ja kiehkuroivat.

pitäisi kirjoittaa niin vaatimattomasti, niin että lukijalle jäisi tilaa tuoda tekstiin omat mielikuvansa. pitäisi puhua siitä, mistä ylipäätään voi.

sellaisen tekstin jälkeen tuntuu kuin söisi rukiista orsileipää, sellaista perinteistä. ensin se on hapanta, mutta kun on hetken purrut ja sulatellut, tuntuu makealta.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, rakastuin tähän lauseeseesi: "omat luut hajoavat pian tuhkaksi kuin valkoiset perintölautaset."

Tässä sanoit ihan kaiken.