keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Isän kädet

Isä, käsi kädessäsi
kuljen pitkän tien.
Olen pieni silmissäsi, lapsellinen lien.

Olen pieni valkokukka
ojanpientareen
Lehmänlapsi silkkinukka
sinisilmineen.
(Laura Latvala 1945)
Isä nykäisee sieraimestaan karvan. Aivastaa kumahtavasti.

- Sepä ei ollutkaan mikään itikan pieraisu, nauraa isä ja kuprittaa minua korvan takaa.

-Isä, letitä mun hiukset.

-Käskystä neiti Zivalowitz!

Isän kädet, ne ovat taitavat. Sormet soljuttelevat pitkiä hiuksiani samalla kun toinen käsi vetää harjan pehmeillä vedoilla suortuvia ojennukseen. Sitten isä sulkee silmäluomensa, laittaa puuvartisen harjan pöydänkulmalle, vasemman puolen hiukset jakausta myöten olkapääni etupuolelle ja alkaa tottuinein liikkein sormitella oikeaa puolta letille.

-Nurinoikein, nurinoikein, letti sinne, letti tänne, pullaletti pannulle ja uuniin, isä lauleskelee epätasaisesti.

Ja sitten vasen.

Katselen isää peilin kautta. Sen kasvot ovat alkaneet vanheta, parrassa jo vähän harmaata vaikka ikää on vasta kolmeviisi.

Isä on sokea. Tai ei oikeastaan kokonaan, vielä. Sillä on veressään hydrauliöljystä saatu bakteeri joka tuhoaa näkökykyä hitaasti, mutta varmasti. Isä näki vielä hyvin syntymäni aikoihin kaksitoista vuotta sitten, mutta ei enää vuosiin juuri mitään.

-Näen semmosen ison nuppineulanpään kokoisen alan kerrallaan kun oikein paljon tahdon, isä sanoi eräänä iltana peitellessään minua nukkumaan. Ja jos tahdon oikein extrasti, niin näen kokonaan sinun kasvosi, pikkuinen Zivalowitz-neitokaiseni.

Luen isälle aamuisin sanomalehdet ja joskus kirjaa sen jälkeen kun se on kertonut jonkun tapahtuman omasta elämästään. Eilenillalla luin Herman Hesseä josta isä sanoi, että olipa taas kuin olisi separaattoria pyöritetty.

-Mitä se tarkoittaa? kysyin.

-Kun separaattoria pyöritetään, maito halkeaa eli tulee kermaa sekä kurria, eikä se sen enempää selitellyt. Isän kirja-arvostelut ovat arvoituksia.

Mutta nyt isä sai hiukseni leteille. Käännän ne etupuolelle ja sivelen kauniita, punaisia nauhoja jotka isä on solminut rusetille niiden päihin.

Isä aivastaa uudestaan. Kovemmin kuin äsken. Katson peiliin ja näen kun isä alkaa kaatua tuolin kanssa vasemmalle kyljelleen hitaasti hämmästynyt ilme kasvoillaan.

-Isä, mikä tuli?

Isä makaa liikkumattomana kyljellään lattialla tuolin käsinoja tiukasti kylkensä alla, silmät auki.

-Äiti!

Äiti tulee keittiöstä huoneeni ovelle. Katsoo lattialla makaavaa isää, kumartuu ja kokeilee kaulavaltimoa. Syöksyy sitten puhelimeen ja soittaa nopean, täsmällisen puhelun hätäkeskukseen ja palaa isän luo, kääntää painavan ruumiin väkisin selälleen niin, että tuoli lennähtää kauemmas ja alkaa elvyttää.

Äiti on sairaanhoitaja, mutta ei se saa isään enää eloa. Eivätkä ambulanssimiehetkään jotka ovat nopeasti paikalla.

Minä haluan pitää isää vielä kädestä. Silittelen niiden hiljalleen viileneviä kämmenselkiä ja muistan viime kesältä, kuinka isä päästeli ongenkoukkuun jalastaan kiinnijääneen mustarastaan irti, piti sitä vähän aikaa kourakupeissaan, hypisteli peukalolla ja etusormella päälaelta ennen kuin laski lentoon.

-Lensihän se vielä hyvin? isä kysyi minulta, rastaan löytäjältä.

-Joo, se lensi tuonne pellonlaidalle kuusikkoon.

-Niin, siellä sen koti ja lapset on.

13 kommenttia:

meri kirjoitti...

kiitos, valto

tuostakin tarinasta sen taas ymmärrän: keväästä nauttiminen ei saisi pohjautua piippareihimme saapuvaan säätiedotukseen. välienpito vanhempiimme ei saisi rajoittua puhelimessa nalkuttamiseen. suudelmat lapsillemme eivät saisi tuntua vain postimerkin leimaamiselta. hellyyttä puolisoitamme kohtaan ei tulisi jättää ostosvimman loppuhetkille.

Valto Ensio kirjoitti...

Nii´in Meri, mitäpä kommenttiisi lisää virkkaisin?

Joulun seutu vain on itselleni niin ylen alakuloinen ja se tuottaa joskus vaikkapa vain tällaisia pikkutarinoita.

Monesti olen kertonut, kuinka isä kuoli äkkiä jouluksi 1982 ja äidin viimeiset, uupuneet ja kaikkensa antaneen ihmisen hengityksentapaiset seurasin kädestä pitäen tapanina 1996.

Eihän kuolemissa mitään merkillistä ole. Ei sen jälkeen kun niitä muutaman on kokenut ja alkaa ounastella omaansa.

Sitä ankaraa totuutta kai se isäni tarkoitti, kuten edellisen postauksen keskustelussa jo mainitsin, että rakkaimmistaan on aina luovuttava.

Mutta!

Ajatellaanko koskaan, että itse olemme vuorostamme jonkun rakas ja pitäisi osata valmistaa jälkeensä jääviä sitä hetkeä varten?

Valto Ensio kirjoitti...

Minun on pakko sanoa itse että tarinani kaikkein kaunein ja traagisin lause jota pitkään olen hakenut, on: "-Niin, siellä sen koti ja lapset on."

Ripsa kirjoitti...

Se on kaikille ihmisille ja eläimille tärkein asia. Niin kauan kuin elämää pihisee.

Kovin kauan ei voi, ellei tahdo laitokseen. Laitokset ovat muuttuneet uudestaan epäinhimillisiksi. Inhimillisyyttä oli vielä 70-80-luvuilla. Silloin kuolivat kaikki läheiseni. Siis ne vanhemmat.

Siihen, Valto, on tottuminen, että alkaa kohta itse olla suvun vanhin. Ja sitten alkavat ystävät kuolla. Sen jälkeen onkin hankalaa. Lapset ja oma koti ovat lopulta aika lyhyt vaihe.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, kun katson omille jäljilleni, näen siellä aika paljon ruumiita, sukulaisten ja tuttujen. Ystävienkin, joita niin vähän olen elämääni ehtinyt "bongata".

Lähemmäs katsellessani, siis peilin kautta, havaitsen, etten edes ole sovelias ystävyyteen kenenkään kanssa. Olen aika rujo ihminen ken minuun lähemmin tutustuu. Ja kovin tyhmä koska en tähän ikään ole osannut tarttua tarjottuihin tilaisuuksiin rauhoittaakseni edes vastuualueeni jäsenille turvallista elämää.

Isänä olen tuottanut eniten tuskaa. Ainoa asia, jota varmasti olen voinut lapsilleni tarjota, ovat nämä kädet joilla heitä olen päistä pörröttänyt ja tämä syli, johon heitä olen nostellut.

Kaikki muu, arki, on epävarmaa huolesta ja laskupinosta toiseen taivaltamista. Jatkuvaa "ein" hokemista tarpeellistenkin hankintojen edessä. Pelkoa siitä, milloin tämäkin kupla puhkeaa.

Minulla ovat vain nämä kädet, ja nekin niin rikki jo.

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

(korjasin hieman)

Suurna murheet mieleeni tulivat,
mutta sitten helisi soitin,
- tuskani siihen sulivat,
mieleni taasen ma voitin.

Tässä videossa Loirin vanhasta esityksestä kuva on ihan kaamea, ei sitä voi katsella, mutta mitäpä turhista, huilu kuitenkin helisee!

Valto Ensio kirjoitti...

Terima kasih, Riku!

(Eli kiitos)

Ripsa kirjoitti...

Valto,
kyllä se on niin meidänlaisten tyhjätaskujen kans, ettei sitä kannata jaksaa pelätä. Muuta ei sitten ehdikään.

Tuossahan se ylhäällä on se tarina vanhemmuudesta ja huolenpidosta. Semmoista pitää olla ja siihen me pystytään niin kauan kuin pystytään. Ei muuta. Tuskin juuri ja nimenomaan sinun jäljiltäsi sentäs rumihia on?!

Joko teidän ulkomaalaisvieraanne lähti? Terima kasih?

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, en minä pelkää. Ahistaa vain. Mutta niinhän tuo tuntuu tekevän niilläkin, joilla on varaa matkustaa talveksi lämpimiin maihin.

Hengiltä en ole yhtään ihmistä puukottanut ("Tuskin juuri ja nimenomaan sinun jäljiltäsi sentäs rumihia on?!"), mutta ehkä henkiseen väkivaltaan olen läheisiäni kohtaan ajoittain syylllistynyt; puhumisen tarpeeni ovat nimittäin aika vahvat ja siitä olen saanut palautetta. (Viisi minuuttia sitten viimeksi)

Bangladeshliläinen vieraamme saatiin turvallisesti omaan opiskelijaboxiinsa, tavattiin hänen vastaanottajansa eilen ja täytin oikein virallisen kaavakkeen siitä, että hän on meidän perheemme "kummipoika" ainakin opiskelunsa ajan (2,5v) täällä. Luulen kuitenkin, että saimme hänestä elinikäisen ystävän joka tulee kaipaamaan ainakin meidän pienintä, eli Gaiusta. Sekä toisinpäin.

Ajattelen nyt, että olisipa hienoa lähteä hänen kanssaan Bangladeshiin joskus kun talous antaisi sen verran periksi.

Terima kasih, jos sen oikein kuulin ja ymmärsin, on malesiaa ja tarkoittaa kiitos.

Raili kirjoitti...

Valto, nämä sinun tarinasi tuntuvat iholla ja kulkevat kuvanauhana silmien edessä. Voisit varmaan tehdä vaikka käsikirjoituksen elokuvaan. Kiitos taas jälleen kerran elämyksestä.
Ja kovinpa olen onnellinen Bangladeshin pojan puolesta, että juuri sinä satuit olemaan drinkillä tuona joulukuun iltana.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili, ole hyvä. Nämä pikkutarinani nyt ovat tämmöisiä, ei niistä itse sen kummempaa osaa aina lausua.

Bangladeshin poika pyöräili eilenillallakin meille. Oli yksinäistä tyhjässä soluasunnossa vielä toistaiseksi. Koulu alkaa hänellä maanantaina, niin eiköhän ala yksinäisyyskin helpottaa uusien tovereiden myötä. Hänellä ei ollut vielä nettiyhteyttäkään, niin lainasi minulta mokkulaa, että voi ikäväänsä purkaa perheensä kanssa sen välityksellä. Se on tätä nykyaikaa...