perjantai 12. syyskuuta 2014

20. Porajärvi

Porajärvi 19.6.2014 klo 13.45

Porajärvelläkin postilaatikot ovat pieniä, tallaamattomien polkujen päissä sijaitsevia lokerikkoja ja savupiiput vuotavilla katoilla sortumispisteessä. Onkohan  hometta ullakoilla ja kuinkahan lie piippujen nuohousten laita kun niistä myös savuja näkee nousevan?

Äsken ropsautti isosti vettä rakeiden ja koivunlehviä kierteelle vääntävien myrskynpyörteiden kera. Postikonttorin peltisen lipan suojista katselin kun rakeet kimpoilivat soralla kuin sokerinpalat. Tien toisella puolella äiti nyhti pusakankaulusta hiusten suojaksi juostessaan pienen pojan kanssa kauppaan. Ropinan jälkeen rämpsäyttelivät torikauppiaat märkiä muovikelmuja ja rullasivat niitä tavaroidensa päältä. Jostain laahkojen takaa ilmestyi jalkapuoli mies naisensa kanssa ja koikkasi hiekkaisen kentän halki rapakoita kierrellen yläkylän suuntaan.
Ennen sadepilven ylitse pyyhältämistä vetreä vanha mies kävi juttua yrittämässä kanssani, ja vielä toisen kerran palatessaan jäljilleen kulman takaa. Hän puhui venäjää ja minä suomea, niin paljonpa sen sanatulvan avulla maailmat toisillemme avautuivat. Kartasta kun näytin matkani ääret ja määrät jälleen kerran, niin hymyilyt ja käsienpuristelut raottivat niitä kuitenkin.

Postikonttorista löysin kuivakoin, ortodoksisin aihein kuvitettuja kortteja jotka oli pujotettu tiukkaan muovitaskuun. 103 ruplaa se nippu maksoi. Kaupoissa en vielä kortteja ole myynnissä tavannnut, enkä toreilla joiden tarjontaan kuuluvat kalastustarvikkeet, vasarat, sahat, ruuvit, mutterit, kaikenlaiset sähkötyökalut ja pienkoneet sekä vaatteet. Leluja taisin jossakin nähdä, mutta varsinaista joutavaa rihkamaa, kuten markkinoilla ja rahatpois-liikkeissä Suomessa, en ole nähnyt sielläkään.
Lukitsin pyöräni postin eteen pihlajan alle ja kävin tien toisella puolella magazinessa jonka räystäänaluskyltissä lukee Mepkypuu. Ostin jogurttia, banaaneja, omenia, unkarilaisia tomaatteja, leipää, makkaraa, maitoa, piimää, perunoita, voita, valmiskeittopussukoita ja ison tikkujäätelön. Myyjänpyllynkäinen ei juuri ilmeillyt tässäkään kaupassa, mutta asiakasäiti tyttärensä kanssa katseli hymykuoppa syvänä sorminosoitteluani haluamani tarvikkeiden kohdalla. Panin kännykän latautumaan kaupan ikkunanpielen pistorasiaan ja tulin pyörän luokse syömään jäätelön ja tekemään muutamat voileivät. Puolen tunnin päästä hain kännykän pois ja kai sen akku melkein täysi oli.
Nyt olen kiivennyt keskellä kylää kohoavalle kivikkoiselle kukkulatontille josta kohoaa linkkitorni pilviselle taivaalle. Istun paksuilla oksillaan isottelevan petäjänjuurenkivellä ja töherrän vihkooni polveni päällä näitä sanoja. Epätasaiseen maastoon on asennettu leikkipuiston laitteita ja tulopolun varrella on aikoinaan mahtavana kohonnut, Neuvostoaikainen teatteri- tai kansantalo jonka koristeina näin porokuvion ja sisäänkäynnin lipan päällä puulevyistä tai pellinpaloihin leikattuja narrinnaamioita. Nykyisin siellä on kirpputori; tämän puolen isoista ikkunoista näkyy rekkitankoja täynnä värikkäitä vaatehenkareita.
Äsken toisesta suunnasta pitkässä ruohikossa mutkittelevaa liejupolkua pitkin tuli humalainen nuori mies joka oksensi ankarasti yökkäillen sortuneen aidan päälle. Sitten se otti vihreän pusakkansa taskusta litteän viinapullon ja huuhteli suunsa, yökkäili vielä hetken ja jatkoi matkaansa. Kohdallani se huitaisi minulle tervehdyksen kuin porkkanan olisi viskannut, mutta se olikin  keltaisella kauluspaperilla jatkettu pullonkorkki joka kaverin likaisista sormista lipesi, pomppasi kivestä ja katosi ruohikkoon.

Koiria en ole vielä Porajärvellä nähnyt vielä kuin yhden, pienen takkuturkkiliipettelijän joka ketristi selkäänsä kun katosi aidan alitse erääseen romuja täynnä olevaan pihaan kun mulkaisin sen suuntaan.
Sini soitti Yleltä. Kuulusteli tähänastisen taivallukseni tapahtumiset jotka lyhenneltynä kerroin. Lopuksi pyysi terveisiä kertomaan kuulijoille joka on tympein asia jota radiokanavilla harrastetaan absurdissa määrin enkä siihen itse haluaisi osallistua missään määrin. Kerrankin joku tupaukko lähetti terveisiä eukolleen joka pirtin toisella laidalla kuunteli radiota, että onkohan sellaisissa radio-ohjelmissa mitään muuta mieltä kuin että ne ovat halpoja ja helppoja tuottaa kuin persujen politiikka yksinkertaisimmillaan?

Sinin soitosta tulvahti kuitenkin ikäväntunne päähän. Koti ja lapset. Olen aika hyvin kyennyt henkilökohtaiset asiat tällä matkalla mielestä karkottamaan koska sellaisella mielennousulla reissuun läksin etten märehdi ja surkuttele, en ikävöi enkä märsyä. Taidan palan kurkusta niellä nytkin ja ajattelen vaikka tuota varista, joka tuli nokkimaan äskeisen oksentelijan vielä lämmintä tuotosta tuohon viiden metrin päähän.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Olen miettinyt mikä noissa kuvissa saa maisemat tuntumaan tutuilta, jopa kotoisilta. Rakennuksethan eivät pääosaltaan ole jotain semmoista mitä meillä on, ehkä lukuunottamatta sitä Kansan taloa - semmoisia on muuten jopa Ruotsissa ja samannimisiä: Folkets Hus. Olen minä jossain semmoisessa joskus käynytkin.

Useimmiten meillä on vain nuorisoseurantaloja tai työväentaloja. Voi olla myös maamiesseurantaloja.

Ihmisten talot ovat aivan erinäköisiä kuin täällä. Siitä en ole varma, ovatko ne aivan erinäköisiä kuin Pohjois-Karjalassa tai Savossa, koska en ole siellä ollut maalla kuin ohikulkumatkalla.

Äsken vasta tajusin mikä tuttuuden tunteen herätti: pitkänä rehottava ruoho, aivan oikeat pihaniityt. Karjalassa ei trimmata pihoja!

Ei meillä tuo englantilaisilta lainattu nurmikko-ajatus ole kovin vanha. Ehkä niitä alkoi tulla enemmän vasta joskus 80-luvun loppupuolella.

Meillä lapsikin joutui pienenä käyttämään kumppareita, koska mökillä oli aika paljon käärmeitä, siis kyitä. Ei me niitäkään tappaa haluttu - saati sitten lasta.

Niitty peitti näkyvistä kyyt. Mutta äkkiä lapsi oppi noin pienen asian: kesällä on ulkona käytettävä kumppareita. Jos juoksee paljain jaloin, on sitten tömisteltävä aivan kamalan paljon, että kyyt lähtevät pois.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, Karjalan pikkukylien rakennuskanta on se, mikä kuvissani näkyy: kokonaisuus hajanainen, lahon ja köyhyyden runtelema. Väliaikaisuus ja kuoleman (kylä-) odottaminen näkyy kaikessa. Välinpitämättömyys ja "peukalo keskellä kämmentä"-osaamistason totuus: Miesten alkoholismi, ja kohta naistenkin.

Karjalan rakennuskannan malli on alkuperäisasukkailta peritty ja Neuvostoliiton aikaisia betoni- ja tiilihirvityksiä on jätetty autioiksi ilmeisen toimimattomuutensa ja huonon rakentamisosaamisen takia.

Nyt rakennusetn laho on kyllä edennyt niin pitkälle, että puskutraktori on seuraava vaihtoehto, tai kuten odotus on, jätetään lahoprosessin hoidettavaksi, eli autioitetaan huonojen tieyhteyksien päissä olevat loputkin kylät.

Nurmikon leikkaus on niitä maailman turhinpia toimenpiteitä jos järjellä ajatellaan (ajan itsekin, mutta taitaa jonkinlainen järjestyssääntökin siitä kaupungissa asuvia velvoittaa), ja kun sitä varten oikein turhuuksien turhuuksia, eli golfkenttiäkin perustetaan.

Lapsena juostiin aina avojaloin olipa käärmepelkoinen tahi ei. En nähnyt, enkä kuullut kenenkään kumikenkiä kyypelon takia käyttävän. Ei kaikilla niitä edes ollut köyhyyden perillä kun asuttiin, nilkat sierettyneinä jo keväthyhmässä kohellettiin ja kustiin kintuillemme kun muutamat typerät aikuiset kiusasivat, että sillä tavalla haavat paranevat.

En yleensäkään ymmärrä tätä kyypelkoa, siitä tahkoamista. Suhtaudun siihen samalla asenteella kuin petojen suhteen olemassa olevaan hysterianlietsontaan.

Tänäkin syyskesänä Unimäessä on seurattu n. metriä pitkää kyytä erään kivi- ja risuläjän päällä, mutta en minä erikseen ole kakakroille sanonut, että kumikengät pitää muistaa laittaa jalkaan: päin vastoin kehotan sulan aikaan mahdollisimman paljon avojalkaisuuteen. Tuokin erikseen jalkoja tömistelemään -kehotus on turha, harvoin lapsilauma hiipimällä luonnollisestikaan vilistää.

Lapsuudesta muistan ainoastaan yhden aikuisen, joka sai kyynpureman lakkasuolla ranteeseensa.

Minua kevätkankea kyy on lyönyt polveen muutama vuosi sitten, mutta sen takia, kun nostin sitä hännästä ottaakseni valokuvan.