perjantai 21. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 6

(La 1.9.2012)

SYSMÄ 36 kertoo siis tienviitta Pulkkilan tanhuvilla. Jaksaakohan sitä sahtipitäjään saakka polkea kun klo on jo yli neljän ja 8 kilometriä pitkä Pulkkilanharju pyöräillen kokematta välissä? Pilviäkin kertyy yhä tummenevin reunuksin maailmani ylle.

Huokaisen risteyksessä hetken aikaa, syön pari omenaa, hörppäisen pullosta vettä.

Kaaheen aakeet on laakeet, sanoisi savolainen. Metsäistä harjannetta Vääksyyn päin jonkinlainen kohouma. Pelloilla ohraa pääosin, puolet alasta sytkytelty jo puimureiden kautta kuivureihin.

Joku harmaapartainen mies möyrähti ohitse museorekistereisellä moottoripyörällä. Vintagea oli harteillaan kupukypärän alla liehuvine ajokoirankorvahattuineen. Pakoputkesta jäi sininen vana jälkeen kuin yliäänikoneella Moskovasta New Yorkiin.

Isälläkin oli nahkainen moottoripyöräilijän hattu ja isot suojalasit kun se tärryytteli Iiceellään Luikkokankaan polkua kylälle ja takaisin kätilöä hakemaan kun Sepe alkoi savusaunanlauteilla maailmaan ängetä. Avustettuaan pojan maailmaan, kätilö Anni sanoi mieluummin kävelevänsä takaisin kuin että enää moottoripyörän selkään...

Siihen aikaan ei kypäräpakkoja, eikä paljon muitakaan pakkoja ollut. Kunhan vain et toista polkupyörän tarakalla kulettanut, et pontikankeitosta kiinni jäänyt tai siikaverkkoja luvattomiin paikkoihin laskenut. Hirvenkin voit silloin tällöin suurperheesi särpimeksi nurin täräyttää ja joka kevät kuului metsonsoitimilta luodikoiden naksahduksia. Akkojaan saivat sotatraumaukot hakata rauhassa, perheensä ajaa korpihankeen vuodesta toiseen ja korpit vain oksilta näytelmää seurasivat. Poliisi oli silti jokaisessa pienessäkin kunnassa joka päivä näkyvissä, ainakin nimismies jos se ei maannut sammuneena putkansa lattialla. Julkisivu oli ylen rauhallinen, mutta mitä tapahtuikaan kuusien kätköissä; samaa, mitä tapahtuu tänäpänä lähiökerrostalojen suljettujen ovien takusissa.
Kun Päijänteen tuulet jo puhalsivat oikeanpuoleiselta Asikkalanselältä kulkuani vinoon, tervehti sorsapoikue ohimarssillaan; tein kunniaa ja vein käden lippaan. Eivätkä olleet mitään pullasorsia. Emo ja kaksi arempaa ehätti kiireellä tien murskeista penkkaa alas veteen, mutta kolme kylmäverisintä läpsytteli räpylöillään asvaltilla minusta piittaamatta. Kumma kun kukaan ei ollut heitä pataansa ampunut, onhan sorsanmehtuu alkanut jo viikkoja sitten. Montakohan vesilintua minäkin kiihkeimpinä metsästysvuosinani lienen haulikontähtäimen takaa hengiltä tärskäyttänyt? Miksi, ja missä välissä, metsästysviettini sammui?
Päijänne siinä nyt kuitenkin kahtapuolen Pulkkilanharjun tietä tyrskysi, ja melkoiset olivatkin aallot. Hoksaan vasta nyt, että tässä on Päijännettä kahtapuolen sydämen minullakin. Seurasin hetken venettä, jota keskituhtosoutumies repi täysinvoimin vasta-aallokkoon. Perämies näytti kuin käärisi sätkiä vain, vai harppuako se soittaa? Minnehän matkaavat kun suuntana on laaja Asikkalanselkä? Terveellistä menoa heillä kuitenkin.
Pulkkilanharju. Päijänne.  Muinaisen, valtavan Yoldianmeren pikkuinen jäännelammikko. Mitä sellaista tässä voisi ajatella jota eivät sadattuhannet ja jopa miljoonat ohitse luikahtavat kulkijat olisi ennen minua ajatelleet?

"Ah, ihanaa! Komea auringonlasku! On se tuo suomiluonto kaunis... pennut perkele heretkee hyppimästä siellä takapenkillä!"

Ei tule mieleen muuta kuin kaksitoistatuhatta vuotta sitten alkanut tapahtumasarja jota en ole ollut näkemässä. Niistä olen lukenut vain kirjoista eivätkä tietoni ole kuin hataran muistini mittaisia. Edes wikipediaa en Päijänteen ympäriajoa suunnitellessani kotona siltä kohtaa selannut, karttaa vain kun reitin pituutta mittailin.

Minua huimaa ajatella sitä valtavaa muutosta, minkä puolikkaalla maapalloa viimeisin, yli satatuhatta vuotta kestänyt, vaihtelevan kylmästi käyttäytynyt jääkausi, alkaessaan sulaa, on aiheuttanut. Tai ne kymmenet jääkaudet miljoonien vuosien kuluessa ennen sitä. On se tässä välillä muutamia maileja hiekkaerämaita tallustellut Jeesus ollut pikkutekijä jo silloin  sulaneina kauan olleiden, kaksi kilometriä korkeiden jäävuorten rinnalle kuviteltuna. Ja silti piskuisesta partasuusta puhutaan enemmän kuin niistä! Enemmän maankamaraan luonnon tekemisistä tutkittavaa on jäänyt kuin yhdestä miehestä jonka ruostuneita ristinnaulojakaan eivät ole löytäneet. Naurettavaa.

Voiko jääkauden sulamisvaiheen aikaansaannoksista rahtuakaan ilman tietokonemallintamista kansakoulupohjalta mielensä kankaalle kuvitella? Tiedemiehet ja argeologit sen ovat kyenneet hahmottamaan, sillä jo ennen tietotekniikan nykyisiäkin mahdollisuuksia melko tarkat piirrokset ja selostukset maan ja jään liikkeistä ovat olemassa. Ja ovathan ne alkuräjähdyksestäkin alkaneet jotain mieltä olla...
Luvut 10 000 000, 1 000 000, 100 000, 12 000 tai 6500 vuotta ovat varmasti tänä kvartaalikapitalismin aikana niin hurjia lukuja, ettei ainakaan kovaksi keitetyt yritysjohtajat ja maailman rahanliikkeitä vahtivat pörssimaakarit suostu niitä manikäyriensä viereen ujuttamaan muina kuin rahanlaskulukuina. Vaikka juuri heidän se pitäisi tehdä pienen Suomen mitättömästä sijoitusnilkki Björn Wahlroosista maailman rikkaimpiin kuuluvaan, ilmaan rakentelija William Gatesiin saakka. Heidänhän pitäisi ymmärtää, kuinka kauan kullan ja timanttien syntyminen maankamarassa on vaatinut ennen kuin muutamassa vuodessa ne kaikki on sulateltu mitääntekemättömiksi möykyiksi kassaholveihin, mutta itse maankamara on elinkelvottomaksi niiden vuoksi myllätty, vedet niiden muusta massasta erottelemiseksi hapoin ja myrkyin ikuisiksi ajoiksi saastutetut...

Entä kuluttajamassa, sen yksilöt, johon minäkin kuulun, mitä sen tulisi ymmärtää (ja aamurukouksen sijaan muistaa myös ajatella) maankamaran synnystä jolla se tallustaa? Ilman meitä ei saastainen ja saatanallinen raha ja kulta olisi minkään arvoista.

Meillä olisi valta ja voima panna kulutushanojemme tiukentamisella veretön vallankumous helposti toimeen, mutta siihen tarvittaisiin muunlainen päämäärä kuin nykyisillä vihreillä jotka kapitalismin kelkanjalaksilla ilmaiseksi liitävät.

Maanviljelijäserkun navettaa olin rakentamassa ja seinäharkkoja linjalangan alle nostellessani kerran satuin sanomaan, että jokaisen yksilön pitäisi ajatella päiväänsä vähintään sadantuhannenvuoden aikajanalla. Hän tiuskaisi vain, että liimoo saatana niitä harkkoja vuan piällekkäin eläkä perkele joutavia mieti.

Siinä siis tavallisen ihmisen asenne joka käänteisesti vie samaan tulokseen kuin yhteiskuntien markkinatalouksien ylivalta; kansa ja sen kerrokset ovatten yhteensulautetut viimeinkin. Tämä on sosialismia jos mikä vaikka epätasaisesti hyödyt jakautuvatkin. Tämäkin kokeilu tulee päättymään ylen surkeasti, katasrofaalisesti kaiken elollisen kannalta, ei vain ihmisen.

Mutta emme me vallakumouksia ilmastonmuutosuhan vuoksi tee. Olemme jokainen yksilöllisesti korvanappikuulokkeiden takana ajattelemassa "omilla aivoillamme" jotka kuitenkin ovat jo ennaltapestyt vain tiettyjen päämäärien hyväksi toimimaan. Ja niin meistä itsestämme ja toimistamme syntyy seuraava luonnonkatasrofi, jääkausi tai paahtava helle ennen aikojaan.
Kouluissa annetaan pienimuotoista historianopetusta, mutta ei sitä, kuinka oppi täytyisi siirtää jokapäiväiseen elämään, luonnossa käyttäytymiseen ja kulutuksensa järkeistämiseen. Että malmi, joka Kongon kuiluista kännykkääsi on rouhittu, on paitsi verellä myös kaiken elollisen tulevalla tuholla värjätty. Hektinen taloustietotaito ja kuinka iBadi toimii, menee näiden ymmärtämisyritystenkin ohitse että heilahtaa.

Hyvinvointiyhteiskunta, talouskasvu, globaali tiedonvälitys; mitä hirviöitä ihmismeristä nouseekaan! Loch Nessin mato kalpenee näiden rinnalla.

Ihmiskunta halveksuu lillukanvarsia vaikka juuri niiden pelastamisen eteen sen tulisi työtä tehdä.

Aboriginaalit, saamelaiset ja valkoisen miehen tuhoamat intiaanit ymmärsivät ja kunnioittivat häntäluissaan olevalla tietämyksellä luontoa ja sen syntyprosesseja enemmän kuin tämän globaalin tietoyhteiskunnan rakentajat ja asukit joilla tietoa kyllä riittää, mutta jotka ovat täysin sokeita tiedon sisällölle ja merkityksille. Ja kun suurin osa tiedosta on sellaista, jolla ei mitään pottupeltoa kuokkiessa tee.
Tulipa siinä Päijänteen seljille tiiraillessani vielä mieleeni lapsuudenaikainen, samanikäinen, samankaltaisista köyhistä oloista lähtenyt naapuri- ja koulukaveri jonka tiedän näilläkin vesillä purjehtineen arvokkaine veneineen, ja joka on varmasti arvostettu kaveri niillä hyvinvoinnin askelmilla, joille on kiivennyt osaamisensa avulla. Niihin aivoihin on kehittynyt jo hyvin varhain rahanvainu, kuinka sitä tehdään, eikä se ole ollut lähtökohdista kiinni. Voi olla, että köyhyyden kokemukset ovat antaneet vain lisäpontta pyrkimyksille taloudelliseen riippumattomuuteen elämässä. Hän on sen saavuttanut, mutta onko hän minun kaveri enää? Mitä juteltaisiin nyt, vuosikymmenien jälkeen jos viikoksi yhteen jouduttaisiin? Kuinka suuri henkinen kuilu olisi ylitettävänämme? En tiedä. Rahalla mitattava rotko olisi helppo paperille piirtää: Minun tilanteeni on miinuksella edelleen, hänen mammonansa lasketaan vähintään miljoonissa euroissa.

Tarvinneeko kysyäkään, kumpaa meistä arvostetaan enemmän?

Millä tavalla suhtautua kaverin runsaanlaiseen menestykseen kun meitä saman ikäluokan, samojen perukoiden kavereita niin paljon on epäonnistunut pienemmissäkin elämisen ympyröissä? Suurin osa oikeastaan.

Hänen pikkuveljensä itsemurhaakin ajattelin; 17 vuotias ja mikä näkymä, minkä näkeminen pani hänet laukaisemaan aseen suuhunsa? Sekö kun kotimetsien raiskaus, valtavat aukkohakkuut lapsuudenpolkujen ja mahtavien metsien sijaan alkoivat kotiportaille työntyä? Yritän ymmärtää, mutta en voi olla varma, olisivatko syyt samat kuin omien ahdistusteni laita on ollut, mutta minä en itseäni niiden vuoksi silti uskaltanut tappaa.

Darwidistisen ajatuskaavan mukaan nämä ovat luonnollista kehitystä, mutta jos olisimme samoissa, yhtä vaikeissa olosuhteissa eläneet edelleen elämäämme, olisiko suhdeluku sama? Luultavasti, mutta ehkä meitä kehnommin varusteltuja olisi tuhoutunut vieläkin enemmän.

Olisiko maailma pelastuksen mitan päässä pysynyt samoin jatkumoin, ilman tätä tällä tavalla, ja vain ihmisen vuoksi hirvittävään suuntaan etenevää kehitystä jota ei suostuta ymmärtämään?

Hirvittävää kehittymättömyys olisi tietenkin ollut massan tasolla, mutta kokonaisuutena ja maailmanmitassa jatkuneena, ilman aivojen liikakasvua meillä ei olisi atomipommia, ei autoja, leivänteossa tehotonta internettiä eikä tietämystä siitä, mitä maailman toisella puolella tapahtuu.

Mutta mitä tietämätönkään ihminen vaille olisi jäänyt verrattuna tähän ihmiseen, joka nyt tietää kaiken mutta ei osaa tietojensa edessä muuta kuin puistella typerästi päätään? Tai korkeintaa keksiä sille jotain pelaamiseen käytettävää innovaatiota. Pelaamisen pelto; kuinka sitä syksyllä puidaan?
Saatana mitä aloinkaan ajattelemaan! Lähden entisten ratsupolkujen pohjille säästettyjä polkuja pitkin  Päijänteen kansallispuiston kuvetta eteen päin. Vettäkin jo tihkuu.

Pulkkilanharjun ja Sysmän väli menikin sitten kummempia tapahtumatta. Edes päässä. Vähän matkaa kansallispuistosta oli oikealla tienposkessa jälleen vanha koulu, joka oli valjastettu alkuperäistä tarkoitustaan poikkeavaan käyttöön. Joku siinä piti taiteilijuuttaan yllä.
Ajoin kiekan pihassa ja näpsäisin muutamia kuvia lasikuitumielikuvitushahmoista, jututin saunomasta pihalle tulevaa miestä ja sen saksanseisojaa kunnes jatkoin pimeää hiljalleen päälleni kehivään, märkään maailmaan.
Nyt on siis sunnuntai (2.9) ja eiliset on muisteltu. Paitsi että illalla kun Sysmän raitin halkaisin sateessa paljoakaan sivuilleni vilkuilematta, siinä siirtyi vain kaksi humalikasta pikkukapakasta rannassa päin olevalle terassiravintolalle ja yksi mies ajoi kalliilla autolla muutaman kerran edestakaisin, ja että yksi pikkuinen huoltoasema olisi ollut auki, mutta en hirvinnyt pyöränsatulasta kylmissäni edes sinne kahville nousta. Ajattelin tuurilla jälleen yöpymispaikan löytäväni kuten tältä uimarannalta löysinkin. Mopollapörrääjiä olen nähnyt ja kuullut ylen vähän näillä kulmilla.

Klo alkaa olla yksi iltapäivällä, vesisade alkaa olla ohitse ja olen jo kamppeet kasannut. Lähden siis Luhankaan oijustamaan. Hyvästi tämäkin ranta ja kokemukset sen.

Tähän Vesijaon leiristä kilometrejä 86.

17 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

toivoisin että joku nykyviisas panisi luonnonsuojelun lähtökohdat järjestykseen.en tarkoita mitään vihreiden liikkeiden julistusta tai salaattien käsittelyopasta vaan selvitystä siitä, mistä puhumme silloin kun suustamme pääsee sana "luonto" tai etuliite "eko".

ensimmäinen ongelma on jo sanassa metsä: mitä metsä oikein on? yksi puu ei vielä varmastikaan ole metsä, mutta riittävätkö puut ylipäätään metsän määrittelyyn? jos eivät riitä, mitä muuta tarvitaan?

tarkoitukseni ei ole saivarrella. konkreettiseksi asia tulee, kun tarkastellaan vaatimuksia alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi. onko suomen alkuperäinen luonto sellainen kuin esimerkiksi kymmenentuhatta vuotta sitten eli ennen ihmisen tuloa tänne? siis pari kilometriä jäätä . . .

tai sama asia koko maapallon mitassa: eikö alkuperäistä luontoa tavoittelevan ihmisen velvollisuus olisi polttaa sumeilematta öljyä ja kivihiiltä, koska silloin hiili saataisiin takaisin ilmakehään, entisaikojen "luonnolliseen" olotilaansa?

arvelen, ettei ole olemassa luonnon tasapainoa. kaikki muuttuu jatkuvasti, ja ihminen on omalta osaltaan muuttamassa luontoa.

ihmiskeskeisyys on aika hyvä lähtökohta, sillä luonnolla itsellään ei ole arvostuksia. huomautuksella 'luonto voisi paremmin jos ihmistä ei olisi' on sama looginen arvo kuin huomautuksella 'olisin onnellisempi jos olisin kuollut'.

tekipä ihminen mitä tahansa, elämä ei tältä planeetalta katoa. ihmisen sen sijaan voi käydä kehnosti, ja siitä vastaamme vain me itse ja vain itsellemme.

samaa luontoahan tässä ollaan ja samat pelisäännöt rajaavat ihmisen siinä kuin muidenkin eliöiden hyvinvointia. missään tapauksessa luontoa ei pidä mystifioida joksikin ideaaliksi, jollaista ei ole koskaan ollutkaan: helsingin kaisaniemen puistossa lymyilevä rotta on yhtä luonnollinen kuin palokärki kuusamossa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

"nykyviisas"? Eikö Pentti Linkola riitä?

Enkö minä riitäisi?

Profeettaa tälle kiistellylle asialle ei ole, eikä tarvita. Stora Ensosta tai UPM:stä uskottavia ei ainakaan löydy.

Järjellä jokainen näkee, ken näkee.

Kaikki emme edes uskalla ajatella sitä mahdollisuutta, että nämä luonnon kaikkinaiseen riistoon perustuvat "saavutetut edut" meiltä yht´äkkiä vietäisiin pois, tai että niiden käyttöä kertakaikkiaan jouduttaisiin pakosta rajoittamaan minimaallisiin mittoihin. Ja että siihen ei pakotettaisi sen vuoksi, etteikö lompakossa paksuutta riittäisi.

Metsä on ja pysyy, minkä pysyy, mutta se vauhti ja vimma, millä sitä on silmiemme alla särjetty, lokaan riistetty, sairastuttaa.

Minä kyllä metsän tiedän, siis omalta osaltani.

Jollekin toiselle se voi olla yksi tai kaksi puuta, tai ei puita lainkaan.

Minultahan ja lapsuustovereiltani kaltaisissani oloissa se todella on riistety. Ja se tuntuu maailmantappiin korventavana asiana mielessä.

Sitä en olankohautuksella voi sivuuttaa.

Jotkut hesalaisetkin itkivät pitkään sen yhden lahonneen, tiensä luonnolliseen päähän päätyneen kaatumista myrskyn toimesta(en muista missä, mutta Siellä kuitenkin). Se oli niiden "metsä". Hesari uhrasi sille monenmonta uutista ja monessa lehdessä ja mielipidekirjoitukset olivat kuin hautaan olisivat jotain omaistaan laittaneet.

Minulta ja muilta, joiden lapsuusmaisemista puhun, vietiin miljoonia puita tosta noin, mutta emmehän me niitä itkeä saisi. Ammutaan vain kuula kalloon ikävissämme.

Alkuperäinluontoa me emme tiedä, mutta se alkuperäinen, jonka me opimme lapsuudessamme tuntemaan ja sen muuttaminen väkivalloin muutamassa vuodessa toiseksi ilman, että asiasta edes keskusteltaisiin, nostattaa niin vimmatun vihan sisuksissa, ettei sinne järjen sanaa tahdo sijaan mahtua.


Vaikka sitten tajuaisikin, että saman luonnon puilla perseeni tässä pyyhin minäkin.

"samaa luontoahan tässä ollaan ja samat pelisäännöt rajaavat ihmisen siinä kuin muidenkin eliöiden hyvinvointia." Tämä ei, Meri, pidä paikkaansa. Pelisäännöt sanelee ihminen.

Anonyymi kirjoitti...

valto

niin kauan kuin korvessa on huutavia ääniä, niitä kannattaa kuunnella. sinä olet minulle sellainen, ja penttikin on.

lapissa vaeltaneena tiedän, miten ihana on koskematon erämaa. reppu selässä ja sääskiverkko päässä ja aina yksin. minähän en lähde erämaahan toisten kanssa höpöttämään. siellä pitää saada olla rauhassa.

jos olisi italialainen, tai mitä niitä eurooppalaisia nyt on, menisi ilahtuneena tapaamaan toisia ihmisiä, vaihdettaisiin kuulumisia, poltettaisiin toisen tupakoita ja vilautettaisiin vähän perheenjäsenten valokuvia.

¤

kuuntelin vanhan äänitallenteen puokiovaaralta. siinä kyläläiset kertoivat elämästään 70-luvun puolivälissä ja sitten uudelleen viisitoista vuotta myöhemmin.

samojen ihmisten puheita oli nauhoitettu samassa pirttikoulussa. tässä uudemmassa äänityksessä kyläläiset kuuntelivat vanhoja juttujaan ja täydensivät niitä.

alussa piti olla tarkkana, sillä äänistä ei helposti erottanut puheen vuosikertaa. aina sitä ei huomannut edes sanotuista asioista: kylä muuttui hitaasti ja silloinkin etupäässä huonompaan suuntaan.

huolenaiheet ja valitukset pysyivät lähes samoina. eroa oli lähinnä siinä, että se mitä vasta pelättiin 1975, toteutui viistoista vuotta myöhemmin.

iästä riippumatta kaikki murehtivat maaseudun autioitumista. nuoret olivat kaikonneet ja mökkeihin olivat jääneet vain ikääntyvät, kuoleman odotukseen käpertyvät eläkeläiset.

miellyttävää kuunneltavaa se ei ollut, eikä kai yrittänytkään olla. ohjelman naturalistinen ilme oli yhtä sen sisällön ankeuden kanssa, ehkä liikaakin. dokumentin vetovoima oli täysin kyläläisten varassa - jos heihin tykästyi, jaksoi taivaltaa halki tämän akustisen erämaan.


¤

tässä lähellä olevan lammen maisemaa ei juuri voisi parannella, ja ympärillä olevat kalliot sulkevat pois maailman kohinan. kuitenkin tiedän että lampi on kuolon kielissä. sen puskurikyky on heikko ja ph-arvo viiden luokkaa. käytännöllisesti katsoen päivittäisellä kävelyretkellä kiertämäni synkästi päilyvä lampi on ruumis.

raato mikä raato, mutta ihmisen kannalta lammen kuolo on kaunis. vesi on kirkasta ja juomakelpoista. joskus täysikuu tökkää vielä sormensa peliin ja kiirehtii panemaan pisteen iin päälle.

rehevöitymiskuolema näyttää paljon pahemmalta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

"Huutavan ääni korvessa", siitä tekivät takavuosian niin paljon pilkkaa, etten tiedä, mitä olisin nykyisin mieltä. Se on vähän kuin Heikki Turusta (ja ketä muuta?) sanottiin metsänreunasta irvistelijäksi vaikka keskelle yhteiskuntaa ja kaupunkeihin muuttaneille maaseudun ihmisille kirjoitti esikoisteoksensa jonka ylitsekäynyttä ei taida urbaaneistakaan romaaneista löytyä.

Kun seuraan noita maailmanmellakoita jotka syttyvät milloin mistäkin syystä (en halua mennä yksityiskohtiin), niin ovatko nekin korven ääniä kun ne tapahtuvat suurissa kaunpungeissa ja niitä jokainen maailmanihminen saa mielinmäärin nurkissaan tollottaa?

Ihmisellä on korpi sisällään. Onko siitä kysymys?

Lapissa joltisenkin aikaa asuneena voin kertoa, ettei "koskematonta erämaata" ole.

Lappi on moneen kertaan ylitsekäyty ja turismi on viimeisten vuosikymmenien pahin siihen syyllistynyt.

Kuolan sulatot, kun ne neuvostoliittolaisten toimin olivat käytössä, puskivat koko pohjoisen taivaalle niin paljon saasteita, että niiden voimin viimeistään kokemattomuus meni jokaikisestä kaarnikanjuuresta iäksi.

Ja nyt Lapista tehdään yhtä suurta kulta- ja muu jalometallikaivosmonttua. Vaikka monttu konkreettisesti ei ulotukaan reunasta reunaan, niin vaikutukset ulottuvat.

Anteeksi, että näin kolhin tätä illuusiotasi jota näkyvät Kemppisenkin isän kuoleman johdosta yllä pitävän. En vain kohteliaisuussyistä viitsi sinne mennä sanomaan, mitä ajattelen Lapista, metsäautotein, telaketjuin (sakasalaiset), mönkijöin ja moottorikelkoin runnellusta alusmaastamme.

Toki illuusion koskemattomuudesta voi yrittää säilyttää, tekeväthän ne tilauksesta immenkalvojakin maailman kirurgit. Joku ne kuitenkin lopulta puhkaisee.

Anonyymi kirjoitti...

valto

olen nähnyt luonnonsuojelutavoitteiden siirtymisen sinivuokkotasolta päätöksentekoon ja ympäristöministeriön nousun ja laantumisen.

olen nähnyt kestävän kehityksen inflaation. kestävästä kehityksestä on tullut ikävä yleistermi, jonka alle niputetaan kaikki mahdollinen. taisi väyrynenkin muiden mukana ottaa sanat käyttöönsä kun perusteli vuotoksen allasta kestävällä kehityksellä. kestävää kehitystä on rakentaa kestäviä moottoriteitä.

hanakimmat lapin suojelijat asuvat kehä III:n eteläpuolella eivätkä ole välttämättä edes käyneet puurajan yläpuolella.

voi miettiä millaista esimerkiksi saariselällä oli, ennen kuin alue täytettiin kelohuviloilla. vuosisatoja seutu oli osa tuntematonta kemin lapinmaata. siellä liikkui kulkijoita: metsästäjiä, kalastajia, kullankaivajia, helmenpyytäjiä, verottajia, vainolaisia, seikkailijoita.

nyt tulevat ja menevät turistit. moni kävijä ei muuta lappia tunnekaan kuin tiheästi rakennetun, muutaman neliökilometrin alueen nelostien varressa. jotkut taas karttavat kelokylää kaikin keinoin.

vielä 1950-luvun alussa kaunispään laella oli vain palovartijan mökki. vaarini jutteli kerran patikkamatkallaan palovartijan kanssa. hän arveli, että tunturissa on yksinäistä. "vai yksinäistä? noin 300 ihmistä koputtaa joka päivä oveen, ja kun menen avaamaan, he kysyvät, onko täällä yksinäistä!" vaari vaelsi käsivarressa paljon; retkeilymaastot olivat niin tuntemattomia, että hänellä oli käytössään aluksi vain suden hännällä huitaistu kartta.

en usko että luonnonsuojelua kansanedustajatasolla ratkaistaan. mutta heikkoa se minun uskoni on näiden kansalaisjärjestöjenkin suhteen. siinä minulla on oma lehmä ojassa; olen nähnyt kuinka suuri joukko ihmisiä maajusseista vanhoihin rokkareihin vastustaa valtion yksityistämishankkeita. sitten laaja aktivistiverkosto ryhtyy puuhaamaan attac-liikettä vapaakaupan pään menoksi. ja lopuksi maailmanpankin pääjohtaja saa kermakakun kasvoilleen.

poliisikuulusteluhuoneesta ei löydy vegaanille vihreää lotusteetä. ei ihme, että atakkilainen näyttää hiukan alipainoiselta. kermakakku olisi ehkä tehnyt hyvää hänellekin, mutta eihän kakkua voi sekä heittää että syödä.

no joo, tarkoitukseni ei ole laskea leikkiä vakavasta asiasta. silä sitähän tämä on, vakavaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Varmaan olen nuo samat asiat minäkin "nähnyt" eli havainnoinut ne jollakin tasolla, en läheskään kaikkia tietoisesti tai jopa että muistiinmerkaten. Luulen, että olen ehkä kykenemätön kovin kovaan keskusteluunkaan aiheesta.

Tulee sitten mitä tulee itsestään "vapaiden" kirjoitusaiheitteni lomassa, rivien väleissä. Kannattaa nytkin panna muistiin "aforismi" lillukanvarsista tekstissäni. Ehkä se on koko jutun ainoa asia, joka kannattaa lukeakaan.

Puista:

Rahtasin pölkkyinä tuulenkaadon mökin viereisestä pienestä metsäsaarekkeesta joka on jäänyt metsäyhtiöltä nurimatta (noin 300 vuotta vanhan kuusen).

Nyt sitä tuossa pikkuhiljaa pätkin pilkkeikeiksi ja kun lyön kirveellä vuosilustoja kappaleiksi, ajattelen, että tuolla kohtaa (40-54 v sitten) se ehkä on ollut silloin kasvunsa vaiheessa kun minä olen ollut pieni; se on tuulessa humissen katsellut, kun olen isäni kanssa polkua metsonsoitimelle hiipinyt (soidinsaareke, Unikangas on siinä lähellä).

Aina muistan/muistini kuulolla kuulen metsän huounnan ja hienoisen huminan, myrskytuulilla rytinän ja paukkeenkin, kun menetettyä metsääni muistelen.

Arvaa, onko jotain ikävä välillä vaikka hyödykseni nyt tuotakin puuta pilkon?

Ripsa kirjoitti...

Valto ja Meri!

Tuossa on hyvä keskustelu! Minä en ole koskaan käynyt varsinaisesti vaeltamassa, siis olemassa jossakin huitsinnevadassa viikkokausia rinkankantajana. Päiväseltään tai viikonloppuja olen ollut, mutta Amerikan vuoristossa. En Lapissa.

Tuossa tuli oikeastaan teiltä kahdelta n.k. luonnonsuojelun historia. Minä muistan kun isä kertoi Yrjä Kokosta, joka oli talvisodassa samalla rintamalohkolla ja upseeri. Luin Pessiä ja Illusiaa aivan eri tavalla kuin Laulujoutsenta. Johtui varmaan siitä, että Kokko oli ladannut Pessiin ja Illusiaan pessimismin ja toivon sävyt, joita kumpiakin kuulin olleen ihan melkein kaikilla sodankäyneillä.

Kemppis-Jukan isän Lappia tuskin enää onkaan, siis sitä samaa josta Yrjö Kokko puhuu. Sitten äsken muistin että Kuollan niemimaalta piti oleman peräisin ne happosateet, jotka kaatoivat metsiä sieltä Koillismaalta. Kuolla on iso niemimaa, eikä kai täällä koskaan tullut selvää siitä, mitä hemmettiä ne venäläiset siellä tekivät.

Mutta mielestäni tällaisia fillarireissukuvauksia kun on, niin näkyy lähempää kuin yleensä n.k. mediassa se, miltä Suomi näyttää. Se ei varmaan ole kaunis kuva.

Meidän mökin ympärillä oli hieno metsä kun olin pieni. Kellään ei vielä ollut tarve ruveta aukkohakkaamaan sitä, ja jotain omituista tapahtui sittemmin metsäyhdistyksille, jotka rupesivat yhtäkkiä päällepäsmäreiksi ja parhaiten tietäjiksi pienviljelijöiden metsäpalstojen suhteen.

Itsekseni olen laskenut, että ainakin täälläpäin metsien tuhoaminen osui yksiin Kaskisen Metsä-Botnian sellutehtaan rakentamisen aikoihin. En muista onko se tehdas jo sulkenut ovensa, mutta muistan että moni isäntä rupesi Metsä-Botnian osakkaiksi hetikohta kun se perustettiin. En tiedä oliko se sitten jonkinmoinen osuuskunta myös.

Mutta jo aiemmin ruvettiin hurjaan soiden kuivaamiseen. Nyt on melkein turve jo otettu pois. Jossain päin kuuluvat yrittävän ennallistamista.

Pohjanmaan tila ainakin on aika surkea. En ole kyllä varma, onko täällä ehtinyt "ikimetsää" ikinä ollakaan, jääkauden ja veden jälkeen.

Ihmisen osa on omituinen. En tiedä minkä evoluution piiriin kuuluisi se, että ihminen oppisi käyttämään mielettömän isoja aivojaan ja elämään ihmisiksi. Pahinta ovat sodat. Joissakin Suomen viime sotien jutuissa on puhuttu siitä, kuinka Stalinin urut veivät hienot metsät. Olisko siinä ollut sitten se tekosyy, millä viedä loputkin?

Riku Riemu kirjoitti...

Hieno keskustelu, asiaa, en sitä halunnut häiritä.

Tuo Helsinki- tai etelä-suomalaisuus syyllistäminern ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Siilinjärveläiset, kokkolalaiset, kemijärveläiset ja sotkamolaiset niitä huonoja päätöksiä täällä tekevät. Vain yksi pahimmista mulkuista on Espoosta kotoisin.

Linnuista ylipäätään en kauheasti välitä, mutta Linkolalla on viisautta, joka ei tälle maailmalle kelpaa.

Tuoreen asfaltin haju on yksi kauneimmista tuoksuista, jonka tunnen. Välillä se kyllä ottaa päähän!

Anonyymi kirjoitti...

valto

eettisen näkemyksen mukaan luonto on itseisarvo, koska se on meille välttämättömyys. moralistinen väite, että ihmisellä ei ole oikeutta kajota luontoon, on mielestäni vähän heppoinen. vähän kuin kutsuisi moraalittomiksi haukia, jotka hätyyttävät särkiä tai loispistiäisiä, jotka käyttävät ravinnokseen tunturimittarin toukkia.

niin mielelläni kuin muuta väittäisinkin, niin luonnossa on pysyvää kuitenkin vain muutos. ihmisen tekojen vaikutus luontoon riippuu siitä, mitä on tapahtunut aiemmin. hyödyt ovat usein välittömiä, haitat kertyvät aikojen kuluessa: kesti yli 20 vuotta ennen kuin hiuslakan vaikutus otsoniin huomattiin.

ekologisesta etiikasta käytävä keskustelu jumiutuu usein hedelmättömälle ihminen vastaan luonto -akselille, vaikka luontoja on monia ja luontoaktivistin, maanomistajan ja viranomaisen edut eivät ole samat.

jos luonnosta vedetään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, niin ne itse asiassa johdetaan jostain muualta ja salakuljetetaan politiikkaan muka ekologisina ja koristellaan luonnon lehvillä.

sitä suren tietysti helvetisti, että metsän ainoa tarkoitus on tänä päivänä maksimaalinen rahantuotto. mitään ei saisi jättää kasvamaan omia aikojaan, vain olemaan metsänä, kasvien ja eläinten asuinpaikkana, luontoa kunnioittavien ihmisten retkeilymaastona.

ja mitä ihmettä oikein tarkoittaa jankutus metsien ränsistymisestä? ovatko kauhistelijat koskaan käyneetkään kymmeniksi vuosiksi hakkaamatta jääneissä metsissä? vanhat, yli satavuotiaat ikimetsät eivät toki ole mitään ränsistyneitä, läpipääsemättömiä tureikkoja, vaan upeita, avaria jättipuiden pyhättöjä, joissa luonnon omien lakien mukainen kilpailu on vähitellen harventanut puustosta jäljelle vain vahvimmat, elinvoimaisimmat yksilöt. muut ovat keloutuneet pystyyn tai sortuneet tuulenkaadoiksi ja aikojen saatossa maatuneet sammalikkoon.

helpompaa näissä ikimetsissä on samoilla, toisin kuin rajujen harvennushakkuiden runtelemissa hoitometsissä, missä monitoimikoneiden sikin sokin jättämien latvusten ja oksien ryteiköt sekä syvälle maahan painuneet pyöränurat tekevät liikkumisen mahdottomaksi.

riku

kaupunkiasfaltin haju on hieno haju. olen syntyperäinen helsinkiläinen - en paljasjalkainen, koska lasinpalojen ja koiranläjien takia stadissa tarvitaan kengät. helsinkiläisyys tarkoittaa kaupunkilaisuutta yleensä kuten pariisilaisuuskin, ja se on enemmän kuin kansalaisuus.

siinä olet luonnollisesti oikeassa, että on niitä hölmöläisiä kehäkolmosen ulkopuolellakin.

minähän syyllistyn liian usein mustavalkoiseen ajatteluun tyyliin hyvä-huono, itä-länsi. se on niin helppoa. ihmisetkin voin näppärästi jakaa kahtia lukemattomilla tavoilla: maalainen-kaupunkilainen, pullamössö-raatajaraivaaja, haavisto- niinistö, järki-tunne, boheemi-porvarillinen, homo-hetero, viihde-taide, aamuvirkku-yökyöpeli.

ripsa

mitäköhän on tapahtunut vainion laulun nestori miikkulaiselle ja norpalle, jotka vielä takavuosina elelivät sulassa sovussa ja samassa veneessä: kummastakin uhkasi tulla sukunsa viimeinen. vaan onko tullut . . .?

Riku Riemu kirjoitti...

Ehkä liikaa puhutaan enää poliitikkojen mielipiteistä tai teoista.

Suuryrityksien ja kuntien businessmogulit kuitenkin päättävät niistä asoista, jotka meille ovat tärkeitä.

Helevetin turvenuijat, Laakkoset, ostivat täältäpäin sen ainoan metsän, joka oli maininnan arvoinen.


Kytäjä-Golf palvelee nykyään vieraitaan erittäin monipuolisesti ja asiakasystävällisesti! - Pyllyt pyyhitään, jos ikää on jo runsasti ja rahapussi pullottaa.

Voi perkele!

Valto-Ensio kirjoitti...

Tiedän olevani naivi ja typerä, kyvytönkin sanomaan, mitä 54 vuotta elämää ilman kouluja, ilman valtavien tietoteoksien lukemisia on minulle näyttänyt. Jatkuvasti silti päätäni auon. Toistan toistamistaan yksinkertaisuuksiani.

Ajattelen aikaa, ihmisen lyhyttä kokonaishistoriaa maapallolla ja vielä lyhyempää yksilön tallustamista Telluksella vaikka luonnon omat toimet jo itsessään näyttävät lamppuihin lisätehoa saamattomalta liian käsittämättömältä.

Monet ihmisviisaat ovat kuitenkin yrittäneet: Arkeologit kaivelleet maankamaraa, tähtientutkijat taivaalle tiirailleet, meribiologit vesissä rypeneet, tutkijat kammioissaan hämähäkin seittiä kasvaneet...

Joskus kuitenkin uskallan ajatella, että kansakouluopetukset unohtaneestakin kaikki näyttää hyvin yksinkertaiselta (siitähän oppinsa kalliilla koulutuksella ja -ajalla oppinsa päntänneet eivät aina pidä).

Mehän kaikki (ilman muiden uskomusten painolastia) elävät jokatapauksessa ”tiedämme” prosessin mitä luonto (maankamarasta ilmakehään, kirpusta mammuttiin/dinosaurukseen) on tehnyt vuosimiljardien ajan?

Välillä se on hidastellut, välillä pyyhkäissyt katastrofaalisella kädellään kaiken sileäksi; kuin lapseni jotka ovat rakentaneet tänäkin kesänä "Soralle" ainakin kaksikymmentä pienoiskaupunkia.

Päälle meteoriitit ja maapallon kallistumiset akselillaan (:isä "Soralla" lanan kanssa kun hermostuu sokkelinjuuresta paistavien styrox-eristeiden näkyviin kaivelusta).

Johonkin historianmutkaan tupsahtaa sitten tämä älyttömän siitoskyvyn omaava ihminen aivoineen (kehitys on hyvin nopea maailman itsensä ikään verrattuna).

Ja tämänkertaisen, meteoriitin maahaniskeytymistä vastaavan uuden olion tulos, kertaamatta, on kaikkien nähtävillä; oppineen ja oppimattoman (ovathan ne spekuloineet silläkin, että alkuperäinen ”bakteeri”, josta olemme alkumme saaneet, olisikin ulkoavaruudesta meteoriittien tuoma; ”jumalallista” alkuperää kertakaikkiaan).

Näin yksinkertaisessa (tai monimutkaisessa?) tapahtumaketjussa itsemme käymät luonnonsuojelu-, luonto-, metsäkeskustelut ovat siis kaiketikin turhia muuta kuin psykologisessa mielessä.

Ne, jotka eivät kestä (ole kestäneet) näkemäänsä, ja vielä vähemmän, että siitä keskusteltaisiin, löytyvät epämiellyttävistä tilastoista joita tekee sosiaalihallituksen palkka-armeija. ...jatkuu

Valto-Ensio kirjoitti...

Nietszheä kuiluun katselemisesta mukaillakseni: Kun tuijotat metsään se pian tuijottaa takaisin.

Ihminen pelkäsi sen tuijotusta ja meni sinne kirveen kanssa.

Palaan vielä aikakysymykseen joka sinällään on vain ihmiselle suunniteltu menetelmä erottaa työ ja vapaa-aika/huvi ja synkronoida niihin muita toimintoja, joilla ei mieltä ei määrää ole.

Koska tiettyjä hetkiä/sekunteja/tunteja/päiviä/viikkoja/jne. voimakkaasti kokeva ja tunteva ihminen, kuten minä, luulee syntyneensä kotiin, turvalliseen paikkaan jossa mikään ei muutu ja kun juuri sillä toukka-asteella (1-17 v) olemisen herkimmässä vaiheessa riistetään, jos ei äitiä, niin äitiä hyvin vastaava olotila, Koti ja joka tarkoittaa nimenomaan minulle (ja miljardeille muille) Metsää, niin se särkee peruuttamattomasti aivoista liian nopeasti jotakin (mistä tietäisin, mitä? Tiettyjä soluja muistitumakkeesta?) ja elämä tulee muodostumaan aivan toisenlaiseksi kuin jos sen vaiheen ylitse olisi saanut Metsänsä turvallisessa sylissä, äitinsä (ja isänsä) kanssa matkustaa.

Tätä pitäisi osata kysyä alkuperäiskansoilta joilta niiltäkin on se Kotimetsä ja sitä tietä kaikki, äidit isät, viety.

He tuskin kuitenkaan osaavat sanoa enää mitään millä olisi merkitystä koska se ihmiskerrostuma, jonka tämä heidän viestinsä tulisi ymmärtää, on tullut kuuroksi, ja aivan umpisokeaksi, lisäksi tunteettomaksi kuin koeputkissaan huljuttelemansa kemialliset nesteet.

Lopuksi siis, että Suomessa sukupolveni (ainakin) itsemurhien ja alkoholismin yksi vahva syy on ollut ympäristön liian raju muutos, Metsän häviäminen metsien miehiltä ja naisilta. Ja ristiriita sen tajuamisessa, että me itse sen olemme tehneet, ja että sekunnissa maailmanaikaan laskettuna.

Jos tämän kaiken tuhon olisi aiheuttanut taivaalta maahan mäjähtänyt meteoriitti, sen olisi ymmärtänyt paremmin -kuka eloon olisi selvinnyt.

Anonyymi kirjoitti...

valto

minulla ei ole tuohon kirjoittamaasi mitään oleellista lisättävänä. siinä on alfa ja omega, alku ja loppu. näistä nimenomaisista asioista voin tietysti saivarrella, mutta sitä en suin surminkaan tahdo tehdä.

jos pitäisi nimetä kaksi pahinta peikkoa, niin ensimmäinen kurjuuden kuningas voisi olla väestön kasvu. paavin puheet ehkäisyä vastaan kehitysmaissa tulisi nimetä ekokatastrofiksi.

toinen yksittäinen riski ihmiskunnalle ovat ydinaseet, jotka on suunniteltu räjähtämään ja joita seilaa katseelta piilossa jopa lähivesillämme.

mutta mitkä sitten ovat vaihtoehdot? linkolalaisuus? vähennetään väkeä, lasketaan elintasoa jne. aidosti vaihtoehto mutta ehkä nyt ei kuitenkaan kovin todennäköinen.

vesivoima? vain puroja on rakentamatta. tuulivoima? minne ja millä hinnalla? jos kännyköitten tukiasemien mastoista käydään ympäristökeskustelua niin miten voidaan kuvitella, että riittää suopeutta luovuttaa maata satoja ja taas satoja humisevia myllyjä varten?

turve? voihan sillä muutamaa lämpövoimalaa lämmittää ellei ympäristöhaittoja ja karsinogeeneihin liittyviä terveysriskejä koeta kohtuuttomiksi. maakaasu? liika riippuvuus yhdestä lähteestä askarruttaa. hiilivoima? palstatila ei riitä sen haittojen luettelemiseen.

ei minusta yydinvoiman kannattajaa ole tullut, olen edelleen aika kriittinen siihen nähden. mutta varsinkin happosateiden näyttämölle ilmestymisen jälkeen asenteeni on muuttunut lievemmäksi.

elintasokilpailu vai elämän säilyminen? sanoisin, että tulevaisuuden suunnalta puhaltavat kylmät tuulet. välillä tulee tunne, että asiat ovat menossa totaalisesti päin helvettiä - ärräpäät kaikuvat usein aamulehteä lukiessa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Onko Jyrki Katainen (ent. Siilinjärveläinen) siellä kunnan/kaupunginvaltuustossa? Ei kai. Epspoossahan hän on kirjoilla. (Marjan, äitinsä siis tunsin, mutta ei sillä väliä)

Pääministerinä hänen tulee/tulisi edustaa koko maata riippumatta synnyin- tai nykyistä asuinkuntaansa. Ja tätä edustasmista hänen tulee tehdä maailmalla tallatessaan yhtälailla, ei Helsinkikeskeisesti.

Muista nuijista ja mulkuista en tiedä, en muista heti lähtökohtiaan, että tässä nimiä mainitteisin. Ly-ly-lyly on Oulusta, ihan siitä "Rajalasta".

Mutta ovathan melkein kaikki hesalaiset muualta tulleita, lyhyellä aikaa puolet Savosta, sitä ennen Saksasta, Pietarista, Ruotsista, Tanskasta, Norjasta jne. Ja nykyisin taas maailman kaikilta mantereilta, jokunen mereenkin pudonnut seassa jonka lähtömaasta ei ota pirukaan selvää.

Tätä vain mietin, että mitä nekään millekään kehitykselle mahtavat? Yhtään millekään. On vain oltava niin kuin mahtaisivat. Näyttelevät, saatanat.

Ajattelin vasta sitäkin, että jos olisin alkanut kuntavaaliehdokkaasi täällä Kajaanissa, niin olisinko oikeasti ja aidosti osannut/halunnut toimia Kajjaanin/Kainuun puolesta ilman, etteikö sekaan olisi livahtanut mukaan puolet savolaistaustaani? Mutta miten se näkyisi sellaisessa hommassa, en osaa kuvitella. Ehkä kokouskäyttäytymisenä. ;)

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Minustakaan ei kovasti toivoa ole olemassa näin leivänsyöjän näkökulmasta.

100-500-1000 vuotta ja homma on ohitse osaltamme. Linkola laittoi kai jo 60-luvulla jäljellä olevan aikamme määräksi 50-100 vuotta. Olen armeliaampi sillä joku varmaan sinnittelee jossakin sitten kun...

Tämän pv:n Kainuun Sanomissa (Almamedia-konserni; on varmaan joissakin muissa maakuntalehdissä myös) oli laaja raportti Neukkujen ydinpolttoaineiden-, aseiden ja laivojen hautausmaasta Jäämerellä, 200 km Suomen rajasta.

Otsikko oli Hyytävä totuus. Hyytävä on juttukin ja tähänkin keskusteluun sopiva mainita.

Anonyymi kirjoitti...

Moni kivafaniniemi meren on, kuten katos kitara kun peri kanin aivo.
http://suolasuinen.blogspot.fi/

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin Meri vielä, kun tässä ajattelin taas päivän.


Vaihtoehtoja kyselet ja luettelet.

En anna mitään vaihtoehtoja, tai siis eihän ne minun vallassani ole, eli pitää sanomani, ettei ole olemassa vaihtoehtoja.

Paitsi että Paavin hokkuraisille hahmoille alettaisiin vain nauraa ja Vatikaani rupeisi jakamaan päätyönään ilmaiseksi kondomeja ja perhesuunnitelukonsultointia maailman kiimaisille.