tiistai 18. kesäkuuta 2013

Syyskuu 1990

La 1.9.1990 klo 23 Unimäki

Kaikki nukkuvat, Allukin kuorsaa uunin edessä lattialla. Hän änkesi kyytiin Inkilänmäeltä kun kävimme Kuopiossa aikaisin aamulla. Vetäydyin tänne yläparvelle jossa ei koolausten päällä ole vielä kuin vajaan metrin leveydeltä tavallista raakalautaa. Siihen mahtuu taiten laittaen pikkuinen pöytä, tuoli sekä patja. Pikkuhuoneen panelien päälle ei passaa harhautua muuten rojahtaa alhaalla nukkuvien niskaan. Punainen, paksu kynttilä minulle tässä häilyväistä valoaan antaa.

Nahkaisessa, monilokeroisessa laukussani, jonka Tillikassa tapaamani Pispalan suutari teki kaljarahaa tienatakseen, ja joka kulkee aina mukanani, polttelee rahanippu jonka sain Varpaisjärveltä. Yhdelläkään setelillä en sitä ole vajuuttanut. Ajattelin käväistä niiden anteliaitten ihmisten tykönä ensin ja vasta sitten menen ulosottomiehen luokse.

Iltapäivällä ammuin metson ja kaksi pyytä, yhtä pitkäpyrstöistä ukkoteertä tömäytin myös, ja vaikka siitä joku höyhen irtosi, se lensi kauas Karsikkosalolle; näin sen lennon koska olin Pohjosmäen takana laajan aukean laidalla. Sieniä, vähän mustikoita ja muutama litra vattujakin irtosi. Satu niitä kävi tyttärien kanssa poimimassa tästä läheltä.

Nimettömälle mennessä tuli rajapolulla vastaan tuntematon metsämies. Sillä oli kivääri ja reppu selässä, karttalaukku hihnassa rinnan päällä ja kiiltäväkylkiseksi putsattu pumppuhaulikko kainalossa, minulla väljälukkoinen kaksipiippuinen, ruosteen syömä Suhlini. Myös metsästysasu oli sileäleukaisella, partavedelle tuoksahtavalla miehellä maihinnousukenkiä myöten kalliilla hankittu kokonaisuus, minulla repaleiset farkut, musta takinnuhju jossa ei edes vetoketju toimi ja palkeenkielillä olevat rönttöset jaloissa. Päässäni isältä jäänyt, puhkikulunut lierihattu. Että niin voi metsissäkulkijoistakin maailmallisen aseman lukea.

Su 2.9.1990 ½-yö, Iisalmi

Satua piti taas aamulla pidellä, mutta kohtaus meni pian ohitse. Puri sisäpuolen poskilihakseensa aika pahasti. Näki sitten omia henkilöitään istumassa Unimäen pöydässä kun ruokailtiin. Nästärän Tuomas-vainaa taas ja Surakan Eero joka hirtti itsensä aution kotitalonsa aitanräystääseen muutama vuosi sitten; Eero oli Sadun ensimmäinen. Tapasin miehen, kun se oli Sievissä sosiaalisihteerinä, mutta joutui Harjamäkeen hänkin.

Pelkäsin psykoosiuusintaa ja otin Sadun mukaani metsälle. En ottanut panoksia, vain tyhjäpiippuisen haulikon rekvisiitaksi ja repun tarvikkeineen. Tehtiin tulet Näläkälammin petäjäsaarekkeeseen, suon laitaan. Paistettiin makkaraa, syötiin "käestä kakkua" ja keiteltiin kahvit. Satu oli enimmäkseen muissa maailmoissa, mutta kysyi äkkiä, onko minulla muita naisia. Sanoin että aina joku. Niin, ethän sinä iliman pärjää, eikä minusta enää ole. Muutamat pienet kyyneleet Sadun poskilla näykkivät mieltäni pahemmin kuin jos hän olisi alkanut rähjäämään. Otin hänet sammalikossa syliini ja istuttiin sillä tavalla kauan aikaa. Syyllisyyteni oksanhangassa heilui hirttosilmukka.

Ti 4.9.1990 klo 01 Siilinjärvi

Pitkä päivä töissä. Kestämiseni rajoilla olen; milloinkas en?

Eilen aamulla läksin Iisalmesta kahdeksan huitteilla. Nouvanlahdelta löysin vielä kukkivan anilliininvärisen pelargonian viemisiksi. Kun tulin Varpaisjärvelle, Untamo oli pihamaalla lähdössä kauppareissulle. Mentiin sisälle jossa hän sanoi vaimolleen, että panee kahvipannun liedelle. Ojensin pelargonian emännälle joka nosti yhden rangaksi kuihtuneen ikkunalaudalta pois ja laittoi tuomiseni sen sijalle. Kissa nuuhkaisi uutta kukkaa ja hyppäsi jalkoihini ketristelemään.

Kerroin minua vaivanneesta rahasummasta jonka palkkakuoresta löysin. Untamo sanoi, että sitä asiaa ei peruta kyllä. Sinä pidät ne rahat ja sillä siisti. Tunteitaan oli vaikea pitää kurissa. Kahvikuppi tärisi ja läikkyi kun yritin juoda nyyhkämättä. Juteltiin kuitenkin ja omat, paksusavuiset surut heidänkin eilisestä purkautuivat. Ajattelin siinä kolmista päistä kyynelten valuessa, että pääsevätkö hyvän elämän eläneet ihmiset samalla tavalla toistensa elämänkehille kuin ne, joilla murheet ja niiden muistot arkea karsinoivat?

Kun sitten ajelin Varpaisjärvi-Siilinjärvi tietä, ja monta tuttua paikkaa ohitin, senkin Janne Huovisen maatilan jonne rakennettiin navetta ja rehusiilo kesällä 1977, oli tunnelma päässäni vähintäänkin outo; itkin koko matkan.

Ke 5.9.1990 klo 02 S.j

Työpäivät vain pitenevät ennen loppuaan. Aamulla kävin Iisalmessa. Ulosottomies oli kummissaan kun kävin tukun seteleitä ripottelemassa sen pöydälle. Sanoi, etteivät velalliset useinkaan jaksa enää välittää, ja että on niitäkin, joille laskujen maksamattajättäminen on tapa tai silkkaa välinpitämättömyyttä. Sanoi kuittia kirjoittaessaan, että minulla on hyvä mahdollisuus selvitä jos saan pankin kanssa sovittua sieltä perintään tulossa olevat. Sanoin koettavani jos jaksan. Ja kun siinä herkistyin, niin kerroin vähän tilanteesta perheessä. Pyöritteli päätään se kaiken jo nähnyt, iäkäs vouti.

Ma 10.9.1990 ½-yö S.j

Väsyväsyväsy. Syväväsy. Olin sunnuntain ja viime yön Iisalmessa. Äiti on ajanut siellä katsomassa asioiden perään. Kaupunki otti vähäisenkin kotiavun pois, emme kuulema tarvitse sellaista, edes maksusta. Yöllä, kun en saanut unta, menin Nop-Shellille kahville. Siellä oli kolme nuorta humalaista jotka tulivat pöytääni istumaan. Puheenaiheena niillä oli itsemurhat. Ne kaksi tyttöä sen pojan kanssa olivat sitä mieltä, että ei itsensä tappaminen kummoinenkaan tapahtuma olisi jos sen tekisi kaveriporukassa. Yritin minä jotain viisastella, mutta jäin puheentuotossa orvonosille.

Ke 12.9.1990 klo 21 S.j

Viimeistä viikkoa Maaningalla. Jotain pientä näprättävää ja iltapuhdehommaa Sepelle jää, mutta muuttokunnossa talo alkaa olla. Minne tämän työmaan jälkeen? Ei hajuakaan.

Pe 14.9.1990 klo 04.40 S.j

Kävin Kuopiossa Helenan luona. Sanoi minua kummaksi hepuksi josta ei voi olla välittämättä.  Sanoin, että tämäkin on vain pakoa. Pakoa mistä? Pahasta maailmasta. Asioista, jotka ovat suurempia kuin mieleni rajat. Helenalle en ole paljoa kertonut ahdingoistani. On oltava niitäkin, joille ei tarvitse.

Ti 18.9.1990 klo 10 Unimäki

Lopetin Maaningalla eilen. Läksin tänä aamuna ajelemaan Iisalmesta tänne metsällä kun tytöt lähtivät kouluun.

Kela toimi nopeasti: Satu aloittaa Muuruvedellä kolmevuotiset floristinopinnot kuntoutustuella. Hukkaan heitettyä elämää. Tulee vain pahentamaan tilannetta sairauden osalta. Tämä on kolkko ennusteeni. Yksinhuoltajuuteni alkaa siis lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Klo 18

Kiersin koko päivän pitkin soita ja niiden laitoja. Kaksi ukkometsoa, kaksi teertä ja yhden jäniksen ammuin. Olipa niissä loppumatkasta jo kantamista, sopivatkohan kaikki pakastimeen? Jos eivät, saa äitikin paistin. Saa muutenkin.

To 20.9.1990 klo 21 Iisalmi

Postipankissa järjesteltiin lainat ja saatiin armo; maksoin myös ulosotossa olevat kaikki pois. 350 000 mk:aa paketoitui kokonaissummaksi eikä se ole asuntolainaa josta verotuksessa hyötyä olisi. Korko pöyristyttää. Raha muuttuu pehkuksi näissä kuvioissa kun sitä humpsutellaan heinähangolla kasasta toiseen. Unimäki on kiinnitetty kivineen kantoineen velan takuiksi, muiksi takuiksi tulivat laupiaat lupaukset. Tampere on myös tämän jälkeen kuitattu! Saa kärsivällisimpiin tapaamiini kuuluva ihminen, isännöitsijä Ollilakin huokaista.

Ma 24.9.1990 illalla myöhään Iisalmessa

Satu on ollut huonona monet päivät. Ei ole ollut isoja kohtauksia, mutta mieliala heiluu laidasta toiseen. Uhkaa jättää lääkkeiden syönnin, mutta kun maanittelen ja valehtelen, ottaa ainakin iltaisin tosetinkolon tyhjäksi. Ennen hän nukkui suhteellisen hyvin, mutta nyt heräilee tiheään. Hänen unensa eivät ole painajaisia vaan selkeitä harhoja. Muutamia harmittoman ja naurettavan kuuloisia näkyjä on ollut, mutta enimmäkseen pelottavia, itsetuhoisuuteen kannustavia ja pahimpia ovat ne, jolloin näkymättömät jumalat ja ihmiset  vaativat myös läheisten "mukaan ottamista". Minulla tyynnyttelynkeinot ovat aika vähäiset, mutta tähän saakka olen onnistunut jonkin verran. Syliin ottaminen rauhoittaa.

Yritä tässä sitten itse levätä.

Ke 26.9.1990 ½-yö Iisalmi

Kävin Seurahuoneella kaljoilla. Raija oli ja juteltiin. Pikkuisen tanssittiin. En uskaltanut jäädä loppuun saakka kun kotona asiat viturallaan. Toinen tytöistä laskee alleen, toinen itkeskelee. Koululta tuli viestiä, ettei kaikki mene normaalisti. Satu huovaa keittiön ja makuuhuoneen väliä, juo valtavasti vettä ja mehuja. Kahvia saattaa mennä puoli pannullista kerralla paljon sokerin ja pullien kanssa. Alkaa lihoa joka puolelta, kasvot jo aika turvoksissa. Haluaa lyhentää hiuksensa ja värjätä ne mustiksi tai punaiseksi. Varpaankyntensä se lakkasi violetiksi, sormenkyntensä, joiden puremisen lopetti joitakin vuosia sitten, se antaa kasvaa ja vaihtelee väriä toisinaan monasti päivässä.

Yhtenä päivänä hän oli yksin kaupassa ja polki siellä silmälasinsa kappaleiksi. Soitti se tuttu kauppias ja kun menin hakemaan, teutaroi Satu kaupan takahuoneen eteisessä isossa kohtauksessa. Yksi myyjä sekä kauppias seisoivat kasvot kalpeina vieressä. Jos Satu tuostaan vielä lihoo, en jaksa enää häntä autoon kantaa. Silmälaseista tein kotivakuutukseen ilmoituksen. Kirjoitin lankettiin, että pyörällä ajaessa pyyhkäisi pihlajanoksa ne katuun.

Lammilainen säväytti. Sain häneltä kirjeen päivällä. Ehdottaa siinä Hartolaa (jossa sukulaisia hänellä) marraskuun toisena viikonloppuna. Laskeskelin kartasta matkan pituutta sinne. Pyöreät 300 km sivu, ei siis matka eikä mikään, mutta miten voin sinne lähteä?

Pe 28.9.1990 ½-yö Iisalmi

Olen ajellut ympäriinsä toimittamassa asioita. Seuraava työpaikka on Makkosen linja-autovarikolla. Sen rakentaminen on jo melko pitkällä. Juntunen Eero on pomona siellä, en tunne entuudestaan. Yritin vängätä palkkaa 70 mk:aan tunnilta, mutta se sanoi että elä hulluja puhu, viisviis hän maksaa ja sillä siisti. Pakko oli tyytyä vaikka kohtuudenkin alaraja on kuudessakympissä. Kuulosti tyytyväiseltä kun saavat nyt määrätä sieltä päin miehen hinnan. Alamäkeä kai tässä laajemminkin ollaan menossa mitä uutisiin laman edistymisestä tulee. Minä sattuneesta syystä vitut vihellän kohta maailmanmenolle muutenkin. En ole lehtiä paljoa lukenut, uutisia radiosta kuuntelen. Kumpi lama on suurempi, oma yksityiseni vai päälle kaatumassa oleva maailmallinen? Kumpi on tekemällä tehty, kumpi tilaamatta tullut?

Su 30.9.1990 ½-yö Iisalmi

Vietiin Satu Muuruvedelle. Liinavaatteet, ruokailuastiat ja muuta rompetta oli auto niin täysi, että tytöt piti sijoittaa takapenkin koloihin niiden väliin.

Muuruvesi: Syksynpimeässä, tihkusateisessa ilmanalassa pikkuinen kylä lätkäisi koruttomuutensa päin naamaa, opiskelijakämpän kolkkous viimeisteli tunteen kun Satu jäi sängynreunalle nyyhkyttämään, tytöt parkuivat enkä minäkään kuivinmielin sieltä lähtenyt.

Kela perkele! Teitte vääränmallisen kuntoutuspäätöksen! Entä muu hyvinvointivaltio jossa on luvattu huolehtia kaikista? Ovatko nuo sairastuneen äidin lapset tämän yhteiskuntajumalan nähtävillä? Onko terapiaa tarjolla? Minusta tietysti viis!

11 kommenttia:

syysmyrsky kirjoitti...

Kyllä tämän lukeminen riipaisee...
Terapiaa ei todellakaan ollut silloin tarjolla läheisille,ei edes lapsille.
Enkä ole niin vakuuttunut,että tänäkään päivänä,kokemukseni mukaan.
Kovasti olet sitkeä ja jaksava ollut.
Suotta syyllisyyttä tunnet suhdeseikkailuista.Ihmisen ikävä toisen luo on ollut,ja on,totta kaikkina aikoina.
Minusta olet ollut vastuuntuntoinen isä ja kumppani.

Valto Ensio kirjoitti...

Syysmyrsky

Olen ollut myös vastuuton, ja aika raskaastikin tietyissä käänteissä.

Sillekin puolustuksensa löytyy, mutta itse pitää itsensä jäävätä siitä aitiosta.

Tyttäreni varmaan osaisivat (ovat osanneet) sanoa, missä raskaimmat virheeni olen tehnyt (tiedän ja tiedostan ne kyllä itse).

Vastuuseen kasvaminen vaatii tietynlaisten kokemusten jälkeen aikaa runsaasti, ainakin tietyillä ihmistyypeillä.

Ja sitten siinäkin vaiheessa, kun tyttäret olivat lähdössä omille teilleen maailmalle, tein muutamia asioita, jotka olisi pitänyt hoitaa toisin: kadun kovasti muutamia asioita, joita en osannut/halunnut/kiireiltäni en joutanut... oikein hoitaa.

Ainoa lohtu asiassa on, että tyttäret kyllä huolehtivat omista lapsistaan nykyisin varsin mallikkaasti vaikka oma mieli ehkä kaipaisikin vaikka sitä niin ilkeämielisestikin luonnehdittua terapiaa vaikeista lapsuuden ajoista jotka heillä silloin tällöin eri yhteyksissä pintaan ponnahtavat.

Mutta jos minua jostain heidän taholtaan moititaan, en mene moitetta pakoonkaan, että sen ainakin olen oppinut: Kasvatuspaikkaukset ovat turhia jälkeenkäsin; se on kuin hiivan uuniin heittämistä jos sen taikinasta on unohtanut.

Mutta tänään, eilen ja monena päivänä varsinkin tänä valoisana keväänä ja kesän alkuna olen ajatellut, etä olen minä silti onnen pekka kun mulla on nyt nämä nykyiset lapset ja joiden isänä minun on hirmuisen hyvä olla; ei olisi, jos olisin tehnyt sen, minkä niin moni nuori tekee kun ei enää jaksa eikä mistään apua saa.

Ja olen edelleen olemassa myös vanhemmille lapsilleni ja heidän lapsilleen vointini ja jaksuni mukaan.

Minnekään ei silti ole sekään alkuperäinen minäni mennyt. Täällä se sykkii kovasti tuntevassa sydämessäni. Itkee ja nauraa; on kuin päivä, joka ei aamulla osaa sanoa, millaisin kokemuksin illalla maate menee.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän sinun metsästysvermeesi paljon katu-uskottavammat olivat. Oikeastiko se Kela ihmisen voi pakottaa tuolleen toiselle paikalle humpuukia opiskelemaan? Eikö niille olis voinut veet haistattaa?
Kirjoittaisit muuten vaihteeksi taas myös nykyajastasi? Nämä ovat mielenkiintoisia lukea nämä vanhatkin kyllä, joskaan nyt eivät kohtakaan varsinaisesti miellyttäviä tai mukavia. Itte olen päiväkirjaa miettinyt pitää, mutta kun ei siinäkään uskaltais rehellinen olla. Joku vielä lukkee? Vaikka en nyt mittään juuri valehtele tai varasta, niin juomaani viinan määrää häpeän. Huomaavathan nuo lapset sen joku päivä, mutta ei siitä dokumentteja ilkeäisi jättää.

Valto Ensio kirjoitti...

Anonyymi

"... vermeet katu-uskottavammat...". Olisiko korpiuskottavammat osuvampi nimitys?

Tosi se muuten on. Ei aseen kiiltävyyskään saalista aina takaa. Mutta mukavahan se olisi joskus pukeutua kuin Camel-mies ja kuvitella kulkevansa "omia polkuja".

Käyn(pyynnöstäsi huolimatta) vuoden 1990 lävitse tällä tavalla, kuukausi kerrallaan.

Lukijoiden puolesta voin vain pahoitella, koska kevyitähän muisteluni eivät varmaankaan ole. Vaan koska olen itsekin, ja muutamat muut lähellä olleet sen kestäneet, niin kai siitä ylitse kömpii vielä jokunen muukin?

Ei näitä tietenkään ole pakkoa edes lukea.

Sitäpaitsi käytän tätä väylää röyhkeästi hyväkseni, että saan terapiaa haavoihin, jotka ovat syviä kuin iäti vievät suolammet. Tähän sisältyy myös piikki niille, joilla on tapana irvailla moisillekin tekstintuottajille. Itseäni sellainen ei enää häiritse.

Eikä se "terapia" tule mistään muusta, kuin että tulee luetuksi noiden aikojen asioista uudestaan ja mukamas vaikka kuvitella, että nyt on vanhempi ja viisaampi, ja että toimisi kyllä toisin jos...

Kelan sen enempää kuin työttömyystoimistonkaan päätöksiin haistattelemalla li vielä tuohon maailmanaikaan ikävät sivuvaikutuksensa. Niiden toimistojen väellä tuntui olevan kummallisen suuret valtuudet ihmisten suhteen (ei kaikkien paikkakuntien). Mutta jos olisi jaksanut ja osannut, niin ilmanmuuta olisi pitänyt ryhtyä taistoon tuimaan moisia päätöksiä vastaan. Ja kun ajattelee tuota aikataulua, sairauden vakavuutta, lasten olemassaoloa, taloudellista tilannetta...

Päättelyni on, että kansalainen on kafkamaisessa asemassa näissä näytelmissä.

mikko kirjoitti...

J-lauta kun näissä teksteissä on kamalasti materiaalia. Ne menee tässä muodossa hukkaan. Ne pitää ehdottomasti dramatisoida, siis tehdä niistä tarina. Eli valehdella...

Tarkoitan, tällä "valehtelulla" samaa kuin jos esitetään Tshehovin "Kolme sisarta" (tai sisaruksiako ne on, en muista, ei sillä väliä) Tampereen Työväen Teatterissa... niin ei kai katsoja luule, että ne sisarukset (tai siskot) oikeasti siinä hänen edessään pomppivat? Mutta se, jos näytelmä on hyvin tehty, NÄYTTÄÄ SILTÄ. - Sitä samaa se kai romaanissakin on, että se pitää kasata "kokonaiseksi". Ja jos jotkut osat ei siihen sovi, ne poistetaan, tai joku vaatii lisää, keksitään lisää... eli VALEHDELLAAN, VALEHDELLAAN JA VALEHDELLAAN... jos lähtökohtana on se "mitä tapahtui oikeasti?"!

En ole varma kirjoitinko itse nyt niin ettei minua ymmärretä väärin? "Valehtelemisella" en tarkoita sitä että tehtäisiin tekstiä jonka takana ei itse ole, päinvastoin. Tekstin muokkaamisella (ottamalla pois oikeasti tärkeitä asioita - JOS ne ei kuulu siihen yhteyteen, ja lisäämällä siihen keksittyjä asioita - JOS niillä saadaan tekstiin sitä mitä halutaan sanoa... niin näinhän hyvää tulee! Tulee tarina.

Ainakin John Steinbec kirjoittaa näin. Tai näin minä häntä luen. Hän koko ajan liioittelee - jos on tarvis, ja vähättelee - jos on tarvis; paksuja romaaneja hän kirjoitti. (Mutta myös ohkasia novelleja.)

Ps. Oikeasti olen lukenut Steinbecilta 3 kirjaa. Ja yhden matkakirjan. (Vain viimeksi mainittu oli... huonohko.)

mikko kirjoitti...

Siis... hmnh. Mää tarkoitan että kun puhuu asioista jotka on tärkeitä, niitä pitää tietyllä tavalla muotoilla, että ne menee ihmisten jakeluun. Ei se sitä tarkoita - ei MISSÄÄN NIMESSÄ - että asioita vähän peiteltäisiin, laimennettaisiin, vähäteltäisiin... Mutta tällaiset asiantuntijat, akateemikot ja professorit, jotka mumisevat ppaereista omaa agendansaa... mum mum mun... ei saa sitä vastakaikua, mikä pitäisi saada. (Linkola sai/ja saa.)


Ps. Ja näitä esaSaaris-pellejä minä nyt taas kaikkein vähiten kaipaan! Ja ihan täysin olen menettänyt uskoni televisoon... siis kun lukee lehdestä "mitä televisiosta tänään tulee"... tulee mieleen aika epätoivoisia ajatuksia. (Vittu, mä ammun telkkarini vielä revolverilla mäsäks. Näinhän tehtiin - jos muistan oikein - "Taksikuski" elokuvassa. Robert de Niro. Joo, joskus telkkarista tulee hyvä elokuva, mutta n. kerran 10ssä vuodessa... ehkä lokakuussa, s-tana.

mikko kirjoitti...

Olihan siinäkin elämistä kun minunkin vaimoni (en osaa termejä, enkä välitäkään osata) mielisairauteen vajosi. Oltiin nuoria... kaiken lisäksi, en minä tiennyt mitä siinä olisi pitänyt tehdä? Hän teki teatteria, oli arvostettu ohjaaja; minä olin free lanceri, kotona. Ja hoidin meidän lasta, tyttöä. En minä väitä että hyvä aviomies olisin ollut - kaukana siitä - mutta lapselle parempaa isää kellään ei ole ollut! (Ei takuulla!) K:lle elämä kävi yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi, esim. kun hän tuli kaupungilta Hervantaamme - taksilla tai bussilla - poliisit ajoivat aina auton takana. Ja morsettivat kuskille omia viestejään. Samoin kaikki naapuritalojen ämmä... ihmiset. (huokaus) Kun yritin sanoa hänelle, että ei asia näin ole, ymmärrät ihan väärin, niin hän ymmärsi sen niin, että MINÄKIN olen ujuttautunut HEIDÄN puolelleen. Kun yritin myöntäillä hänen (kamalia) fantasioitaan... se tuntui niin falskilta, etten pystynyt siihen. Eikä sekään, tietenkään, mitään olisi auttanut.

Minulle jäi Sagan hoito, aika kokonaan, ja meistä tuli pirun hyvä kaksikko. Hän opetti minulle mitä on olla olemassa, kun on näin nuori vasta - nääs, ja minä opetin hänelle kaiken minkä itse olisin halunnut oppia kolmen viiva viiden vanhana. - Hitsi, että meillä oli kivaa! (Jos te mietitte, että olen insesti-isä, se on aika kummallista. Ainakin minusta.)Jo kun Saga oli 3-vanha, käveltiin metsäpoluilla. Poluthan ovat täynnä - ei ne aikuista ihmistä häiritse - mutkittelevia puidenjuuria. Minä kävelin niiden yli. Mutta Saga - yhtä mittaa se kompasteli niihin. Ja minä nostin sen pystyyn. Ja taas jatkettiin matkaa. Sit se taas kompastui, ja niin edelleen, mutta kun tämä tapahtui noin kuudennen kerran, Saga sanoi (juuri näine sanoineen): "Ei mua tartte koko aikaa nostella". Selvä, ajattelin. Käveltiin eteenpäin. Saga kompastui, KOPS, seisahduin, se nousi pystyyn, jatkettiin matkaa. Vähän ajan kuluttua KOPS, odotin, jatkettiin matkaa. Näin käveltiin kotiin asti. Monen kopsahduksen kautta.

Rakastan Sagaa, samanlainen se on nykyisinkin, itsepäinen kuin... mikis. (Mutta on hyvin solidaarinen toisia ihmisiä kohden. Ja haluaa elää köyhästi. - Mikäs siinä.)

Valto Ensio kirjoitti...

mikko/mikis

Tiedän tämän "valehtelukaavan" kirjallisuudessa; se on toteennäytetty, että toimii ja tarinasta tulee tosi.

Kirjailijan pitää panna vain itsensä mankeliin ja vääntää...

Steinbeckin kirjallinen ilme on sukua Hemingwaylle. Tai toisinpäin. Mutta saman vuosisadan ja -kymmenten- kirjailijoitahan he olivatkin. Jos traagisin Johnin kirja pitäisi osoittaa, niin se on "Hiiriä ja ihmisiä". Luin sen omina vaikeina vuosinani ensimmäisen kerran. Toinen päähenkilöistä oli siinä kehitysvammainen Lennie, ja koska minulla itselläni on kokemusta kehitysvammaisista mieleni osasi asettua ottamaan tarinan monelle avautumattomat vivahteetkin.

Sagalle terveisiä vaikka en tunnekaan. On kova paikka "menettää" äiti kuvatuillamme tavalla. Kovempi jopa kuin kuolemalle.

mikko kirjoitti...

Minä päätin - ei kun ihan oikeasti, päätin - että "jos tässä taloudessa on kolme ihmistä, joista yksi on lapsi (josta pitää pitää huolta, kun se on niin pieni), niin ei tänne mahdu kahta hullua". - Se oli tyly päätös - koska samalla sanoin "näkemiin" Kaijalle... mutta se oli pakko tehdä! (Sagan takia.)

mikko kirjoitti...

Minusta sinun kanssa on kiva jutella, Valto. Olet melkein yhtä tyhmä kuin minä. Tai, et sittenkään, kun sulla on beibejä vielä, edelleen. (Aikoinaan, kun saga oli pieni, minä tein paljon asioita, että hänen olisi hyvä olla. - No, niinpä hän aina mulle virnuili, kun tuijoteltiin toisiamme. - Jos mulla olis poikia, tai ykskin vaan, totta kai opettaisin sitä potkiin palloa. Sagaa opetin pelaa shakkia; sen pieni pää - shakkilaudan toisella puolella - mietti ääneen että "jos mää syän tolla sotamiehellä ton sun sotamiehes, niin sit sää - isä - syät multa ton hevosen pois?."

Ei hänestä hyvää shakkipelaaja tullut. (Näytti aina aikeensa mitä seuraavaksi tekee.) - Kenestäpä meistäkään, isistä, sen kummoisempia on tullut?

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Vain tyhmillä on vielä tässä iässä (ja näin juuttaan kalliissa yhteiskunnassa kuin Suomi) huolet kuin kaksi-kolmikymppisillä: isot asuntovelat ja liuta alaikäisiä huollettavia.

Minulta tilttasi pöytäkone enkä tykkää tämmöisellä pienellä läbbärillä naputella kun näytölle ilmestyy kuusi kirjainta vaikka yhtä vain olin näpäyttävinäni.

Vein koneen irakilaiselle "Mahmudille" korjattavaksi, saas nähdä, onnistuuko. Tai siis onnistuu varmasti, mutta hinta käpristää mieltä jo ennen kuin sen olen kuullut. Olen siis aika hiljaksiin sen aikaa.

Mänen Unimäkeen paarmojen ja itikoiden syötiksi viikonlopuksi, ja ihan yksin, saakeli. Mittani on aika tavalla täysi tästä hulinasta.