maanantai 10. elokuuta 2009

Puheluonnos hautausmaan syntymäpäiville


Valokuva Kajaanin hautausmaan 200-vuotissyntymäpäiväjuhlilta 9.8.2009

Huhtikuussa, vuonna 1809, kun mörssärit vielä jylisivät sotakentillä ja pistimet puhkoivat sven dufien mahoja jokien silloilla, iskivät jämerät känsäkourat hakkujaan Kajaanijoen kupeessa roudasta jähmeään kankaaseen. Näin avasivat nämä uutterat, leivänkannikkansa toimellaan tienaavat kaivajat maaemon hyisen kohdun, ja kohta jo kannettiin paikalle ensimmäinen vainaja, jonka nälän kevyeksi kalvama ruppi vaatimattoman puulaatikon kera maaksi takaisin maatumaan laskettiin. Vain harmaantunut varisvanhus katseli jo viisikymmentä vuotta paikalla seisoneen kuusen latvasta, kun kuopan reunalla päät paljastettiin ja virsi veisattiin.

Näin on jälleen uusi hautausmaa syntynyt ja se kauan eläköön, sanoi kirkonpalvelija kun multaa kapustallisen arkulle nakkasi.

Sitten maan haava kiinni ommeltiin ja kumarapäiset omaiset tuohikattoisiin kömmänöihinsä metsänkätköihin vaelsivat. Mursivat he kuitenkin vielä vainajan muistoksi viimeisestä orsileivästä palasen jota laihaan sintuun kastaen jatkoivat kukin kituliasta elämäänsä rukoillen jumalaansa, joka ei kasvojaan valistanut näiden synkkien korpien eläjille vaan pelmahutti turkkinsa mustista kulmista hallan toisensa perään kaskipeltojen oraille.

Niin mitätön oli uuden hautausmaan eläjänkin taival ollut, ettei kirkonkirjoista hänen nimeään jälkipolvet voi tavata, vaikka hautausmaan itsensä syntymäpäivä tarkalleen niissä mainitaan. Ei moisen raasun vainajan nimeen aatelisarvoa kirjoitettu, koskapa ei valimossa ristinmuottia suvullensa ollut, eikä marmoriveistämöön toimituskäskyä uudesta, jyhkeästä muistopaadesta kuoleman kulkiessa pikaisesti kiidätetty.

Seuraavinakin vuosikymmeninä ja -satoina ihmisiä tänne hammastenkiristelyyn siitettiin ja synnytettiin, haudattaviksi hommailtiin. Hautausmaiden historiat kukoistivat kun kuoleman laajakaarinen viitake niitti parahiksi heilimöivää ihmisviljaa lakkaamattomissa sodissa ylitse maanpiirien. Saapui myös kulkutauteja, ruttoa ja kuppaa kulkijoiden räkäisissä nenissä sekä sotajoukkojen hikisissä, satiaisten kipeiksi imemissä nivusissa heidän töytäillessänsä rajoja siirtelemässä vallanpitäjien niitä mantereella jos toisellakin ensin karttoihinsa mielijohteistaan piirrellessä, tammitynnyreistä viiniä kippoihinsa laskiessansa.

Ja nälkä, tämä alamaisen alituinen seuralainen, riesa josta köyhälistö ei eroon koskaan tule pääsemään, murhasi miljoonittain maisten polkujen tallaajia taaten täten hautausmaiden hiljaista riemua riemuitsevat elämät.

Nälkäkuolemat viimeistään varmistivat, että tänäpänä näiden kalmistojen lehtomaiset puistot virkistävät käypäläisten mieliä kukkaloistoinensa, joita ammattiyhdistysten palkkavaatimuksiltaan oman onnensa varaan jättämät seurakuntien puutarhurit hyvinvoinninkuilun paremmalla töyräällä olevien pappiensa siunauksella keväästä syksyyn haravoitsevat, hoitavat ja vaalivat, sairainakin töihinsä toistensa kanssa riitelemään kampeavat, ja että hautausmaiden syntymäpäivinä nämä kauniit kulissit kuolemien tuskat näkijöiltänsä peittäisivät.

Ei kommentteja: