tiistai 15. lokakuuta 2013

Mies huutaa metsässä Hilkkaa

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Ja metsässä puiden lomassa häämötti mutkaisen polun pohja. Lie käyttämätönnä polku ihmisten ja karjan lojunut jo kauan, ehkä vuosikymmeniä. Sammalella ja puiden roskilla kolot täyttyneet, juurakot peittyneet. Oli puoloa sekä mustikkaa polun ylitse kasvamassa. Kaarnikankin kovat varvut siellä täällä petäjikköisillä kohdilla vihreää mattoaan kutoivat. Sekä violetti kanerva.

Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Tänään metsässä puiden lomassa kiemurtelevaa polunpohjaa kulki vanttera, harmajapäinen mies laatuvarustein.

Nyt polku ei enää ollut käyttämätön. Varvut taittuivat, kanervat kahisivat kumisten saappaitten alla, läimivät niiden mustia varsia kuin kehoittaen pois kääntymään.

Oli puu, oli puut, oli metsä miehelle tuttuja. Hän kulki varmoin askelin, epäröimättä. Metsä muuttuneenakin, puut suuremmiksi kasvaneina ja polku miltei näkyvistä häipyneenä hän tiesi nostaa jalkaa sammalen alle jääneen juurakon, kiven tai muun kohouman kohdalla. Tunsi suonotkelmiin uppeluksiin vajonneiden pitkospuiden lahoamattomat sydämet, eikä polulta upoksiin horjahtanut. Harppasi ylitse kusiaispolun, kiersi tervaisen kannonjäänteet ja suuren kiven, jonka taakse poikasena muutamankin kerran edeltä juoksi jäljessä tulijoita säikytelläkseen.

Miehen jalkapohjiin oli tatuoitunut lapsuuden muistot, polkujen kartta. Ja sydämeen tämän metsän sielu.

Tuli vastaan vanha, vesakoitunut niitty, niityllä maata myöten painunut, päreensä lahottanut lato ja sen vierellä romahtanut kiviraunio. Polku kiersi ladon takana niittysaran päätymetsässä kuusikkoon, pienelle mäelle. Laskeusi edelleen painanteeseen jossa oli sammaloitunut lähde ja sen äärelle joskus aseteltujen pihkapuiden lahot raamit. Lähteen vieressä oli lipon kepin hennoksi laihtunut ruoto kuusen kasvaessa sen haarukan puristukseen juuttunut. Jos tuota koskettaisi höyhensulallakaan, se varisisi maahan kuin pikkusikarin tuhka,  ajatteli mies joka kourakupilla lähteen jäänkylmää vettä huulilleen nosti.

Mies jatkoi matkaansa. Polku kiersi yhä vain syvemmälle korpeen. Ja yhä vain oli puu, oli puita, oli kokonainen metsä. Ja mäen holihahlosta saapui  puro joka ruskeaa vettä ikuisesti alempana olevaan lampiveteen lirutteli. Puron ylitse oli kivistä aseteltu leikkisältä näyttävä silta-arkku, mutta sen varaan joskus asetetut halkaistut pölkyt oli aika syönyt pois. Helposti mies kivikasan vierestä purosen ylitse roiskaisi.

Tuli viimein metsässä karu, pyöreä aukea kallioisella alustallaan jossa vain jokunen kitulias puu ja varvunoksa elää sinnitellä koetti. Pieni, kivinen rinne siinä aukean keskellä oli ja keskuspisteenä suuri kelo josta jo latva maahan rojahtaneena lahottajasienten valtaamana rojotti. Mutta yhä parin sylen vahvuisen kelon palokärjen ja tikkojen koloille hakkaama runko vielä korkeuksiin nousi.

Mies otti repun selästään. Istahti mättäälle ja aukaisi repuntaskujen ja läppien hihnat ja kruppunarun. Otti repusta termoksen, eväskäärön ja maitopullon. Laittoi ne laakealle, jäkäläiselle kivelle siinä mättään vieressä. Kaasi kahvia termoksen kansikuppiin, maitoa lorautti ja rapisteli paperista juustomakkaraleivän ja rupesi aterioitsemaan. Syötyäänjuotuaan heittäysi selälleen sammalikkoon. Nukahti.

HILKKAAA! Mies huusi aukean kelopuulle. Kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Lensi tintti miehen vierusvarvulle. Kysyi: -Ti Ty?

Mies vastasi: -Ti Ty itelles, ja huusi taas HILKKAAA! Ja kaiku vastasi: !AAAKKLIH -

Hipsi paikalle kettu, katsoi miestä ja narisutti kysyvästi hampaitaan: - Knarr, knarrr, knarrr?

- Knarrr ittelles, kettu, vastasi mies ja huusi taas Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Vumpsi tintin vierelle jänis joka vähän kettua kavahti, mutta kysyi mieheltä ihmiskielellä: - Mitä mies huutaa?

- Mitä se jänekselle kuuluu? Jälleen mies huusi Hilkkaa. Kaiku vastasi.

Koetti hirvi hiipiä takaa ja säikäyttää, mutta sen koparat jurni juurakoissa ja kun mies kääntyi, hirvi mörähti pahasti: - Nukkumassa olin, herätit!

- Hah, ja mitähän sitten? Taas mies huusi: - HILKKKAAA!. Kaiku: !AAAKLIH -

Kelon takaa loikkasi mustanharmaa, julmetun suurisuinen, terävähampainen susi esiin. Muut eläimet ottivat askeleita metsänpimennon suuntaan. Susi ulvahti: - Perkele ukko hiljaa siellä! Metsään ei tulla huutelemaan suotta.

- Minullapa on asiaa sinulle, susi.

- Ouuuuh, vai minulle! Ulvahti susi ilkeästi.

- Niin. Sinäkö se Hilkkani kitaasi ahmit?

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

metsämiehet on ihan parhaita. jos mies ei osaa mennä metsään, saa puolestani olla.

mutta tämä kysymys: onko ihminen ihmiselle susi vai punahilkka?

t. meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Muokkasin eilistä kommenttia koska selittelyni alkoi tympiä. Jätän vain sen, jolla merkitystä on.

"Metsän poika tahdon olla sankar jylhän kuusiston..."

Entä metsänaiset? Minusta hekin ovat parhaimpiin lukeutuvia.

Kyllä se Hilkka ihmiselle susi on olipa punaa tahi ei. Tai sitten Ilkka; allakan koko nimikirjo. Susi on vain susi ja se hittojai välittää ihmisestä.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Susi parka. Ihminen tahtoo kaiken aikaa tietää missä se susi on ja tappaa sen. Susi tietää kyllä sen, mutta joskus pitää päästä syömään kesy lammas tai koira. Ne on siinä ihmisen pihalle jättäminä.

Kenen vika, minä kysyn?

Kuunnelkaa se Vysotskin susilaulu!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Jotka vähänkin ajattelevat ja hankkivat ajatustensa tueksi tietoa, elävät vähemmän pelokkaasti susien ja käärmeiden suhteen. He osaavat suhteuttaa myös niin sanotut "petovahingot" ihmisten aiheuttamiin todellisiin ja peruuttamattomiin vahinkoihin.

Mutta nämähän ovat liian suuria ja vaikeita ajatuksia, ei niitä pieniin päihin voi ottaa kantaakseen.

Helpompi ampua perinteiseen tapaan susia vaan ja murskata käärmeiltä kivillä päitä kuin suitsia vaikkapa omaa kulutustaan ettei artktisille alueille tarvitsisi seuraavaa ihmiskunnan raakalaismaista hyödyntämisristiretkeä tehdä.

Mutta sehän on peruuttamaton aie muutenkin jo.

Täältä löytyy susilaulu: http://www.youtube.com/watch?v=2d-7wojDUw4

Riku Riemu kirjoitti...

Petoviha perustuu pelolle, minun on sitä vähän vaikea ymmärtää. Joskus jossain lehdessä mies esitteli koiransa ruumista, josta susi oli syönyt puolet. Koiran puolikasta oli joutunut lehtiä varten jonkin aikaa säästämään, minä ajattelin, että aika omituista tuollainen, haudata se olisi pitänyt. Toisessa lehdessä psykopaatin oloinen metsämies kehui lukemattomilla salakaadoilla, tuomioillaan ja sillä kuinka jatkaa tekojaan joka tapauksessa.

Lehdistä katselen nyt teflonin oloista miestä, meidän jormaamme, joka kertoo uraansa parhaiten päin. Areenalta katselin hiljattain dokumentin Nigeriasta, jonka suistoalueen vesi on suureksi osaksi öljyä. Jorma sitä sinne vuodattaa, sellaisesta saa paljon miljardeja. Jormalla kuuluu olevan iso komea talo jossain pohjanmaalla. Nigerian suistoalueen asukkaiden elinikä ei ole kovin korkea, sellainen jatkuva öljyaltistus tappaa nuorena. Heile jorma ei maksa mitään, mitäs niille neekereille, kun kumminkin kuolevat pian pois.

En minä näistä tiedä mitä sanoa, minä vain ihmettelen.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Lehtien toimituksissa, varsinkin maakuntalehtien, on toimittajia jotka menevät näiden petojuttujen kanssa ajatustenjuoksultaan samaan lankaan kuin arat metsämiehetkin. Eli ajattelemattomuuteen.

Kainuun Sanomia ja Savon Sanomia sekä Lapin Kansaa olen toisinaan seuraillut ja juuri niissä on mainitsemasi kaltaisia juttuja jokaikinen syksy, joskus kesälläkin.

Samat tarinat kiertävät laajemmaltikin koska samat alamamediat niitä (ja toimittajia) omistavat. Ja hirviporukoiden nuotioilla ne maakuntalehtien päätoimittajat samanmielisyyttään vahvistelevat.

Karsein esimerkki on Maaseudun "Tulevaisuus"-lehden päätoimittaja L.Kontro josta olen jutustellut blogiini ja josta juuri sun kanssasi silloin keskustelun kävin: http://kivaniemi07.blogspot.fi/search?q=Lauri+Kontro

Minä en ymmärrä Kontron kaltaisia median edustajia lainkaan koska heillä luulisi olevan nimenomainen tieto luonnon bioversiditeetin tärkeydestä eikä ainoastaan yhden lajin, ihmisen, etujen yksisilmäisestä turvaamisesta. Ja tämän tiedon pitäisi olla se vahvin tunne jonka mukaan järjenkin pitäisi juosta, ei hirviporukoiden ja muiden samankaltaisten kinkeripiirien pelontunteet.

Se oli sotkamolainen se "psykopaatin näköinen" hörveli josta muistikuva sullekin jäänyt on ja joka uhkasi tappaa kaikki sudennäköisetkin jos pihhaan tassuttelloo. Siinä menee susiturkkiin pukeutunut pölynimurikauppiaskin...

Minä aina muistan uutisoinnin nigerialaisaktivisti/kirjailija Ken Saro-Wiwasta ja 8. muusta ogoniaktivistista jotka Shell (välikäsien avustuksella ja kautta) hirtätti 1995. Sen jälkeen en Shelliltä ole autoani tankannut ja korkeintaan kusellla käynyt niiden huoltoasemien vessoihin, pytyn viereen.

Valto Ensio kirjoitti...

Ken Saro-Wiwa kannattaa kerrata Wikibediasta että edes joku ihminen muistaisi, millaista veriöljyä autoihinsa tankkaa ja oikein tuntisi piston rinnasaan: http://fi.wikipedia.org/wiki/Ken_Saro-Wiwa

Anonyymi kirjoitti...

valto

kuluttajaboikoteista on tullut maailmanlaajuinen demokraattisen vallan väline, mutta onko meillä kansalaisina ja kuluttajina todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa monikansallisten suuryritysten toimintaan?

näissä shell-, nestlé- ja muissa boikottiliemissä keitettynä sanoisin että kyllä. nyky-yhteiskunnan poliittinen subjekti on jokamies. hän voi vaikuttaa suoraan maailman menoon tankatessaan autoaan, juodessaan viiniä ja ylipäänsä ostoksilla ja muissa arkiaskareissaan.

skeptisin silmin katsottuna kuluttajaboikotit näyttävät epätasaisilta taisteluilta, joissa tavallisten ihmisten on vaikeaa vaikuttaa kansainvälisiin suuryrityksiin tai suurvaltoihin. toteuttihan ranskakin ydinkokeensa mururoalla erittäin laajaa huomiota ja kannatusta saaneesta boikotista huolimatta.

tietysti valta on globalisaatiokehityksen myötä karannut kauemmaksi meistä. mutta samalla ihmisten arkiset valinnat ovat saaneet poliittisen sisällön. esimerkiksi shell-boikotti on ollut tällainen nykyaikainen liike.

en nyt muista kovinkaan montaa boikottiesimerkkiä, jolla olisi saavutettu selkeä voitto ylikansallisesta suuryrityksestä. yksi semmoinen oli nestlén vastainen boikotti, jolla yhtiö pakotettiin luopumaan äidinmaidonkorvikkeen suorasta markkinoinnista kehitysmaissa.

mutta siis, vaikka maailmanparantajat häviäisivätkin kaikki yksittäiset taistelunsa, on niillä kuitenkin merkitystä. ne estävät sen, että moraali häviää kokonaan yhteiskunnasta.

t. meri

Keiju kirjoitti...

Kun tuo Ken Saro-Wiwa kerran mainittiin, alkoi päässäni välittömästi soida iloluontoisesti huutolaulettu "herra juomari!". Sitä seuraa rykelmä mielikuvia jostakin takavuosien alkoholipitoisista illanvietoista. Toki Ultra Bran kappaleessa oikeasti lauletaan "herra tuomarista" – ja hyvä, että lauletaan, sillä ilman sitä en välttämättä tuntisi tai ainakaan muistaisi Ken Saro-Wiwan nimeä ja kohtaloa.

Musiikkiaiheinen blogikin tuli tuossa perustetuksi. Sen osoite on http://musorgsky.wordpress.com. Sielläkin saa käydä, niin kuin myös mumproosa-blogissa, jonka sisällöstä edelleen hartaasti odotan Valton ja ehkä myös Ripsan ensimmäistä kommenttia.

a-kh kirjoitti...

Aikoinaan oli Aleksilla pienimuotoinen Vietnam-mielenosoitus, jossain Stokkan kulmilla. Mielenosoittajat istuivat kadulla ja pitivät ylhäällä kylttiä, jossa luki: ESSO-TANKEISSA VIRTAA NAPALM. Muistan olleni hieman huvittunut tilanteesta, joka tukki auto- ja raitiovaunuliikenteen. Taisi olla anarkistiporukan äkkinäinen tempaus.

Riku Riemu kirjoitti...

Saro-Wiwan ja kumppaneiden hirtto kertoo sen missä mennään.

Tuota muutaman vuoden takaista keskustelua metsästyksestä oli kiva katsoa, suurimman osan siitä olin unohtanut.

Semmoista minä joskus ajattelen, että ihmisten on turha murehtia mennyttä elämää joistain aikaansaamattomuuksista. Aika kauheaa olisi olla joku jorma ollila, vaikka kuinka kunniamerkit kilisisi ja pääminiseri neuvoa kyselisi. Lipponenhan ei paljoa tehnyt kysymäti toiselta jormalta, Ollilalta.

Merin pohdintoihin mieleeni tuli, että ei sitä yksi ihminen maailman isoihin asioihin voi edes naarmua tehdä. En usko, että edes leegio ihmisiä siihen välttämättä pystyy, valta on siellä missä valta on. Tärkeintä on, että itse voi olla edes suurinpiirtein tyytyväinen tekemisiinsä. Kehumista minulla ei ole, mutta maapalloa uskallan sanoa rasittavani huomattavasti vähemmän kuin keskiverto vihreä poliitikko.

Valto Ensio kirjoitti...

Kaikille

Mulla on kova piänsärky, jo toinen pv alkoi samoin sävelin.

Yleisesti ottaen ei minullakaan ole isot vaikuttamisenkuvitelmat Shell-boikotteineen.

Käsitän, kuinka pienet vaikuttamismahdollisuudet ovat Greenbeacellakin vaikka se budjetoi aivan toisissa sfääreissä mielenosoituksineen.

Itse olen rasittanut ekosysteemiä jo niin hirveässä määrin, etten ehkäisypolitiikasta aina tietoisena, mutta silti runsaine jälkeläisine ja jälkeläisten jälkenäisineen voisi oikeastaan osoitella sormellani yhtään mihinkään suuntaan. Ja kun heidänkin suhteensa näen, ettei omat asenteeni tai opastukseni kulutukseen ja sen kohtuullistamiseen lovea kasvatettavienkaan päihin tee. Ihan selvästi siellä aletaan toivoa joulupukin konttiin mopoa, mönkijää ja ties mitä öljyä tai sähköä käyttövoimakseen kaipaavaa helvetinkonetta ja härveliä "koska kerran kavereillakii o!"

Lohduttaa tietenkin pikkuisen tuo, mitä esim. Meri sanoo pienenkin vaikuttamisen merkityksellisyydestä moraalin hentoon esiintymiseen yhteiskunnassa.

Ken Saro-Wiwan protesti on kyllä vähän vaikuttanut, mutta vasta sen jälkeen kun sotilasdiktatuuri Nigeriassa kumottiin. Ja luulen, että jonkinlaisen mustelman Shell (öljy-yhtiöt yleensä) saasteen tappaman simpukkansa kylkeen sai. Se vain, että näitä hirtettyjä pitäisi ilmeisesti olla jatkuvasti hirressä heilumassa etteivät ihmiset unohtaisi. Kun ne alkavat unohtaa jo toisen maailmansodankin hirvittävät rikokset vaikka se on tuossa ihan oven takana edelleen viimeisine natsien kuolemineen.

Jos Sini Saarela tuomittaisiin Siperiaan ja hän kuolisi siellä esim. nälkälakon seurauksena, hän jatkaisi tätä muistuttamista kuin hänet Saro-Wiwan lailla olisi hirteen vedetty. Jos hänet vapautetaan tuosta vain, kaikki unohtavat, miksi hänet pidätettiinkään.

Kävelleen tai pyörillä kuitenkin eskari-ikäiseni ja muutkin lapseni kouluun saattelen täällä päässä.

Anonyymi kirjoitti...

valto

toivottavasti päänsärkysi hellittää.

jäin miettimään punahilkkaa. tiedän että siitä on monia muunnelmia. esimerkiksi vanhan ranskalaisen punahilkka-sadun loppuosa kertoo, kuinka punahilkka menee vuoteeseen suden kanssa. satu päättyy varoitukseen: nuorten naisten pitää varoa lipokielisiä setiä.

vaikka perussadut ovat usein julmia, en kannata pehmoversioiden tekemistä. sama juttu poliittisen korrektiuden kanssa. "ruma sana sanotaan niin kuin se on" , eikö!

minkähänlainen satu punahilkka muuten olisi, jos se nirhittäisiin neutraaliksi, näennäisesti tasa-arvoa edistäväksi laimennukseksi ? . . . . olipa kerran kerran nuori persoona nimeltään punahilkka. eräänä päivänä äiti pyysi punahilkkaa viemään korillisen tuoreita hedelmiä ja mineraalivettä isovanhemmalle - ei suinkaan sen vuoksi, että tämä olisi ollut naissukupuolen edustajien työtä, vaan koska teko oli hyväntahtoinen ja auttoi lisäämään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta . . .

t. meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

On selevitty piänsärystä. Tohjottaa silti, mutta editoin tuon toisen metsätarinani ja kohta julukasta pasautan sen.

Voisi Punahilkka tarinaa soveltaa kunnon pakiantyyliin vaikka politiikkaan.

Minulla ensiksi tuli mieleen Pekka Haavisto viemässä jotain omistajaohjauspakettia käskettyyn paikkaan, mutta viekas, omasta egostaan huolehtiva Jorma Ollila vaaniikin polun varrella...

Valto Ensio kirjoitti...

Ei kun helekutti. Sehän olikin Heidi Hautala punahilkkana ja ne "viestinviejäilkiöt" työmiesperussuomalaisen Matti Putkosen johdolla olivat isoja pahoja susia...