tiistai 21. syyskuuta 2010

Älä astu Miinaan

Eräs Loiva nainen josta kehkeytyi äkkijyrkkä itsensä ilmaisija, taiteilija mitä suurimmassa merkityksessä ja joka vielä kuolemansakin jälkeen tulee liikauttamaan ihmisten mieliä laajalti, tykkäsi myös, että Suomenkarja eli kyytöt tulee pelastaa sukupuutolta. Ne suomalaisukujen pelastajalehmät, joiden lämmintä kylkeä vasten monen köyhän suurperheen äidit ovat lahonurkkaisen navettansa pimeissä nurkissa kyyneliään vierittäneet lypsyjakkaralla istuessaan veisaten virttä minä vain olen mato matkamies maan.

Miina on ollut oikeassa; kyytöt on pelastettava. "Äyskäreistä" ei ole kriisintullen mihinkään. Ne sotkeutuisivat ylisuuriin utareisiinsa jo evakkotaipaleidensa alkumetreillä eivätkä niiden valmiiksi pureskelluissa rehuissa heikentyneet turvat jaksaisi jäkkiheinätupasta tai pajun sitkeää kuorta  nälkäänsä märehtiä.

Mutta siinä Miina on tehnyt virhearvion, että hän  itse on niitä lehmiä hoitanut ja laitumelta toiselle Mannerheiminkadunkin kautta kuljetellut, alituisten häätömääräysruoskien viuhuessa laumansa yllä. Hän on hyvä äänitorvi asialle, mutta ei työntekijänä pärjää alalla harjaantuneelle.

Hoitajakseen nautaeläimet tarvitsevat ammattilaisen, karjakon ja täyspäiväisesti työlleen omistautuvan emännän, ei postmodermistia jolla on oma missionsa taiteentekijänä peltilehmien hitsaajana.

Jos Miina olisi oikeasti kyyttökarjanhoitaja ammatiltaan, ei häneltä yhtäkään taideteosta olisi syntynyt kuin hutaisemalla jotain sinnepäin olevaa oman seinustansa väritykseksi.

Asialleen omistautunut ja perinteitä vaaliva kyyttökarjanhoitaja Miina olisi veistänyt lypsyjen ja ruokintojen välillä heinäseipäitä, porannut niihin käsiporalla reikiä ja vuollut puukolla tappeja. Aikaa olisi kulunut pisteaitatarpeiden teossa, nijeiden halkaisuissa ja niiden aitatolppiin nijomisessa, veräjänpielien korjailuissa ja uusien aidanseipäiden haalimisessa. Latoja olisi pitänyt veistää niittysarkojen päihin, niiden kattoja korjailla ja kiviensä päältä nuljahtaneita nurkkasalvoksia tunkata ja oikoa. Kun sapilaatkin olisi sopivansutjakoista näreistä tiheiköstä valittu, nikerretty poikki ja vuoleskeltu sileiksi käsisijoineen alkaisi talvivarastojen haalinta kerpunteolla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sen jälkeen kolmen viikon heinänniitot, seivästämiset, kuivatus ja latoihin suolaaminen. Kova olisi myös talkoovoiman mankuminen heinätöihin huhkimaan näistä vehnäsillä ja energiajuomilla itsensä turvottaneista digikansalaisista jotka sitten lyllertäisivät ensimmäiseen pelto-ojaan hukkumaan. Oma aikansa kyyttökarjanhoitaja Miinalla olisi kulunut myös kasvimaiden kitkijänä, lannalevittäjänä keväisin ja hevosuatran ohjaimissa pottumailla.

Navettarakennusten huoltoa, kaivoveden kantamista, äpäreen tarkkailua ja pilvien liikkeiden ennustelua.., voi voi kuinka moninaiset olisivatkaan kyyttökarjanhoitaja Miinan arkipäivät täynnänsä...

Ei kyyttökarjan sukua muine perintötietoineen pelasteta ostoheinillä eikä häätöuhkauksilla tai lööppimateriaalina olemisella. Ei sitä pelasta sekään, että Maarit haastattelee Miinaa leppoisassa studiotunnelmassa inhimillisten tekijöiden ollessa päällimäisinä puheenaiheina.

Kyyttökarjan pelastaa vain ehtoisa emäntä, riuskoin varsin varustettu nainen joka taitaa käsinlypsyn, hiehon astutuskäynnit ja poikimiset ja jonka talikosta pehkuinen lehmänpaska lentää kaarella lantalan kauimpaan nurkkaan jo heti ensiheitoilla kun sateisen syksyn kastelema maa alkaa routaan vetäytyä. Ja joka, vaikka mieli tekisikin, ei taiteilijan sutiin tartu kuin kansalaisopiston järjestämällä pikakurssilla lomittajan harjatessa sillä aikaa muhkuraisia lehmänkylkiä navetan lyhdynvalossa ja siskontytön kaitsiessa mankuvaa kakaralaumaa kotona saamattoman ukonturjakkeen kuorsatessa ukkivainaan höyläämässä päästävedettävässä tuvan etelänpuoleisessa nurkassa.

3 kommenttia:

Valto Ensio kirjoitti...

Jopas sattui: http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/miina-%C3%A4kkijyrk%C3%A4n-koulu-s%C3%A4ilyi-niukasti/600424

Riku Riemu kirjoitti...

Kyytöt tarvitsevat hoitajakseen ammattilaisen, mutta rahaakin niiden pito vaatii, kun eivät kai tuota maitoa kovin hyvin. Vaikuttaa aika vaativalle hommalle yksityiselle.

Äkkijyrkän peltilehmä-taideteos Helsingin Ruoholahdessa, 2000-luvun alussa, oli upea! Korkeiden jalkojen päällä Hiacesta ja autonosista tehdyt lehmät, jotka paikan päällä nähtynä olivat minusta paljon vaikuttavammat kuin kuvissa.

Olin pettynyt kun ne vietiin pois, mutta kyseessä ainakin Hgin kaupungin tietojen mukaan oli väliaikainen näyttely.

Hieno taiteilija.

Valto Ensio kirjoitti...

Huomenta Riku! Olen kanssasi samaa mieltä: Miina on, jos nyt ei kovin "hieno" niin ainakin ronski ja reipas taiteentekijä ja hänellä on lisäksi taiteensa suhteen niin vankka vakaumus, ettei sitä kaada romuautojen hinnoittelun muutoksetkaan.

Olemmehan maailman sivu nähneet, lukeneet ja kuulleet kuinka herkille taiteilijoille on käynyt; eläessään he eivät ole mainetta, saatika rahaa niittäneet. Mutta tällaiset ilmestykset kuin Miina os. Loiva, sitten Äkkijyrkkä, välillä Lång ja taas nyk. Äkkijyrkkä kyllä porskuttavat taiteensa kanssa jo eläessään. Hyvä niin! Kannatetaan!

Pointtini olikin, ettei hänestä, kun taiteilija on ammatiltaan, ole lehmäkarjan pitäjäksi. Seurasin Sonkajärvelläkin Miinan touhuja eräänä kesänä Aittokosken koululla kun rakennettiin siihen viereen yhtä ok-taloa, ja ei se kyllä järkevältä touhulta näyttänyt -se lehmien hoito.

Muuten kyyttöjen pito ei ole läheskään niin kallista kuin näiden jalostettujen kantturoiden. Edellyttää kuitenkin, että on OMA maatila vaikka keskellä metsää mistä karjalle heinät ja kerput hankkia. Minun 8,3 ha maapalani Rautavaaralla tuottaisi, jos siihen raivaisi 3-4 ha peltoa, ehkä kolmelle kyytölle vasikoineen tarvittavat talven heinät. Loppu maapokaleesta olisi aidattava kesälaitumeksi ja lisäruuaksi niiteltävä sitten kaikki metsäautoteiden tienvarsipajukot ja ehkä kerjättävä joltain isommalta maatilalta lisälaidunta loppukesäksi. Jotain säkeissä kannettavaakin rehua ehkä ropsaus aamupala-astiaan lypsäessä olisi tarvis heittää.

Niin ennen tehtiin ja sitä tarkoitan perinteiden vaalimisella mitä mökinakkojen kitkutteluun aikoinaan kyyttöjensä kanssa tuli.

Olen semmoisen mökinakan poika, että siksi tiedän.

Miinan "lehmätaidetta" näin jo 1970-luvulla Sonkajärveläisissä hiekkamontuissa. Silloin hän hitsaili niitä erilaisista vesijohtoputkista ja muusta romuraudasta. Harmittaa kun ei ole kameran kanssa silloin kulkenut ohitse, sillä tienoikomisten tieltä kaikki ne on lakaistu poispoikkeen. Siinä samassa kompleksissa oli joitakin hirsisrakennuksia ja turvekammejakin kun oikein muistiani kaiwelen.