lauantai 4. syyskuuta 2010

Kirjoitin tänään mustakantiseeni...

La 4.9.2010 klo 06.10

Heräsin aikaisin. Päätä vähän kivistää. Kahvia 2 kupillista. Riisipuuro hautumaan. G ja P nukkuvat vielä. S ja E ovat Vaasassa, tai oikeammin E on kummiensa luona Kokkolassa ja vain S on Vaasassa. Häneltä alkoivat talven opiskelut jälleen. Minulla oli vielä torstaina 39 astetta kuumetta, eilen se laski äkkiä normaaliksi ja olo kohentui. Lapset sairastivat alkuviikosta ja me aikuiset saamme taudit aina vuorollaan jälkikäteen. Perheiden sairaspäivämäärät vuodessa saattavat olla yhteensä jopa kuukauden mittaisia. Oliko se viime talvena kun sikaflunssa ja oksennustautiaalto iski, oltiin kuusi viikkoa niin, että aina oli joku kipeänä. Yäk.

Pilvet retalehtavat kovien tuulien ajamina taivaalla. Pihamaan pyörteissä roskia ja lehtiä. Iso rusakko, jolla on kolo korvassa lompsi kukkaperennan katveesta Riston puolelle naapuriin. Harakoita, räkättejä ja monenlaista pikkulintua käy nurmikoilla. Muutto käynnissä. Kerran laskin työhuoneeni ikkunasta muutaman neliön alalle yli 50 räkättiä. Siinä madot saivat sateessa kyytiä suolenmutkaan.

Syksyllä ja keväällä ihmisen kuuluisi olla metsässä, ei kaupungissa. Ei edes näin laidalla jossa talot ovat vierivieressä ja luonto tulee siivin pihaan -jos tulee. Oravatkin ovat niin kesyjä, etteivät oikein viehätä ja repivät sitäpaitsi rakenteita hajalle jos mihin kyntensä kiinni saavat. Joskus joku niistä kuolee vintille tai muihin eristeisiin ja raato alkaa haista uskomattoman härskille. Sanonta "haisee kuin kärpän raato" pitänee siis paikkansa myös oravan kohdalla. Kyseenalaista se, että oravia ja muita luonnonvaraisia eläimiä opetetaan tietentahtoen ruokinnalla kaupunkioloihin.

Keväällä oli yksi oravanpoikanen eksynyt raolleen unohtuneesta kuistin ovesta sisälle ja tunkeutunut varajääkaapin jäähdytyssäleikön väliin. Kuulin onneksi sen äännähtelyt jotka olivat kuin kovaa kakkaa änkäävän vauvan ähinää. Nyin oravan väkisin ritilästä irti rukkaset kädessä ja nakkasin pihalle josta se juoksi kadun ylitse toiselle puolelle häviten pusikoihin.

Haen Hesarin. Laatikossa on myös yksi höpökaupunkilehti ja sen välissä nippu mainossaastaa. Niin kuin ei riittäisi jo Hesarissa ylitse loikattavat tuotesivut.

Kuinka paljon itselleen turhasta joutuu maksamaa tilaamissaan sanomalehdissä? Kuinka paljon kalliimpi Hesari olisi ilman mainoksia? Ohuempi se ainakin olisi. Milloinka minun ikäiseni, sanomalehtiä penskasta asti tavannut, oppii kaiken haluamansa lukemaan netistä? Maistuisiko aamupuuro samalle näyttöpäätteen äärellä? Entä vietettäisiinkö sekään hetki yhdessä muun perheen kanssa? Olenko minä "poissa" jos luen lehteä kun muut syövät vai jääkö siitä lapsille turvallinen olo, jota muistella aikuisena: Iskä se aina luki lehen uamuapuuron aekaan.

Ajatukset harhailevat.

Äsken ne käväisivät Unimäessä 1960-luvulla. Silloin oli muutama vuosi niin köyhää, ettei kai tullut mitään lehtiä. Ehkä Kansan Sana. Mutta mainoksiakaan ei tarvinnut sen pirtin piisissä poltella. Voin siis peilata nykyisen postilaatikkoni sisältöä sitä aikaa vasten.

Eikö kehitys tuotteiden tarpeellisuuden mukaan olisi saanut kehittyä vaan että tuotteita pitää myydä vain, että joku kasvoton klikki kipuaa Lontoon pörssiin? Kohentuuko kansantalous tarpeettoman myynnillä ja niiden mainostamisella? Tällaisella rakennetaan yhteiskuntia enemmänkin kuin hiekalle. Minusta perustuksia on valettu jo kauan silkkaan paskaan.

Minun silmiin tämä tällainen harhassa eläminen ei kovin hyvältä ole näyttänyt vuosikymmeniin. Ajattelen joskus "rahat poes-liikkeiden" krääsähyllyjen ja huonon tavaran äärellä sitä, miksi tuo tai tuo tuote on myynnissä. Tarvitsenko minä sitä? Tarvitseeko kukaan sitä? Miksi tätä saastaa varten pitää vielä laatikkotolkulla tuhlata paperia? Tätä paskaako varten metsät ovat sitä, mitä ne nykyään ovat?

Ai niin, "ilmastotalkootkin" ovat myyntiartikkeli. Sana "Päästökauppa" sen sanoo. Tässä ihmiskunta on ylittänyt jo sen kynnyksen, ettei millään ole enää mitään väliä.  Päästökauppamarketissa olemme sellaisten myyntiartikkelien hyllyjen äärellä, ettei sadasosakaan asiaa sivuavista ihmisistä edes ymmärrä, mistä on kysymys. Rahaa sen ympärillä pyörii maailmankatoilla jokatapauksessa miljarditolkulla. Napajäätiköiden sulamisvedet tulevat sitten aikanaan huuhtelemaan kaiken tämän roskan huithelevettiin. Mutta sehän on sitten joskus...

Äh. Alan saarnaamaan itselleni. Kummitäti Silja sanoikin minusta pienenä, että tuosta poejasta tulloo pappi. Onneksi ei. Tai no. Olisihan se helpompaa elämää vaikka pappina oleminen ollut. Vaikka se kuolevien alituinen siunaaminen maanuumnmeniin niillä argumenteilla joita hautojen äärillä vainaja vainajalta lausutaan olisi saattanut ruveta kyrsimään kuin valtionvarainministeri Kataista ulkoministeri Ilkka Kanervan naisjutut.

Entäs jos olisi sellaisen kaavun sisään sattunut syntymään kuin Imatran kirkkoherra (evp) Marja-Sisko Aalto; munat pois ja vittu tilalle vasta myöhäisessä keski-iässä kun aika ja lääketieteelliset menetelmät niin sallivat?

Onko elämä helpointa niiden päiden alla, joissa ei ajatuksia ole. Olisinko voinut siis vaihtaa mieluummin osia vaikka yhden kehitysvammaisen veljeni kanssa? En olisi. Sama lopputulema. Heitäkin on potkittu niihin syvällisiä ajattelemaan kykenemättömiin päihin täällä ajassa. Epäilen jopa, että ainakin yksi heistä kastroitiin Hämeenlinnan Perttulassa tuolla, jo mainitsemallani 60-luvulla vaikka käydessäni penkomassa maakunta-arkistoja niiltä ajoilta, en näistä asioista mitään merkintöjä löytänyt. Arkistoja voidaan aina siistiä, muokata ja tehdä aikakauttaan kuvaavina kauniimmiksi kuin ne koskaan ovat olleetkaan. Kääntäisivät nyt sen Kekkosenkin taanalle kokonaan kuivamaan ajoissa, ja ne perkeleen tiitiäisten listat pois sieltä kassakaapista!

P heräsi, raahusti pissille silmiään hieroen. Meni takaisin lastenhuoneeseen, kääntyi ovella: "Iskä joko lastenohjelmat alkaa?" "Ei vielä, vajjaan tunnin piästä." "Mmmh." Alkaa kuulua legopalikoiden kolinaa.

Meillä on aina sunnuntaisin riisipuuro, mutta nyt laitoin vahingossa jo lauantaiksi. Tajusin sen vasta nyt. Olen päivistä sekaisin. (Tunnen niin monta Päiviä, heh heh)

Hämmennän puurokattilaa. Kohta saa lisätä suolan. Ripautan aina riisipuuroon myös teelusikallisen hedelmäsokeria. Äiti laittoi palasokeria muutaman; kai sen muistoksi. Mannapuuroa jos keitän, vatkaan yleensä loppuvaiheessa kananmunan, se antaa mukavan pehmennyksen siihen. Sen ehdin "opettaa" äidillekin ennen kuolemaansa ja hän tykkäsi sellaisesta puurosta. Sanoi vielä, että miksi ei tuota hoksattu kun Siilinjärven aikaan oli 500 munijaa kanalassa?

Kaikenlaisia tapoja. Niin kuin sekin, että en raski aina heittää vanhaksi käyviä leivänkannikoita pois vaan teen niistä leipäressua ja jos penskat eivät muuten syö, ruilautan lautaselle hieman ketsuppia niin johan kelpaa. Makaroniakin sen kanssa voi tarjota, tai keitinpottuja. Tämä aikakausi ei ymmärrä tällaista nuukuutta.

Näin yöllä unta: Parkkeeraan autoja kosken partaalla puiden väliin. Niiden kuljettajat eivät itse uskaltaneet ja siksi minut on siihen työhön palkattu. Lähellä on iso hotelli ja lentokenttä sekä metron suuaukko ilman raiteita suoraan maanuumeniin  lentokentän alapuolisessa rinteessä. Metrojuna käy näyttämässä keulaansa säännöllisesti siinä, mutta ketään se ei ota, ei jätä. Lentokentän takaa yrittää aurinko sinnikkäästi nousta, mutta se ei pääse milloinkaan metsänrajasta ylemmäs kun jo lötsähtää takaisin kuin munankeltuainen nurin käännetystä emalikupista lattialle. Lentokone lähestyy aikomuksenaan laskeutua, mutta se vetää kentän kohdalla laskeutumistelineet sisäänsä ja nousee takaisin taivaalle kaartelemaan. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtumat ovat vain aikomuksia kuten minun autojen parkkeeraaminenkin. Aina kun saan auton parkkiin ja menen hakemaan uutta, edellinen on takaisin jonossa odottamassa. Kyllästyn ja istahdan isolle kannolle keskellä parkkipaikkaa ja alan kiroilla: "Mitä vittua minä tämmöseen olen hommautunut, saatana!"

Semmoinen uni. Sain se kuitenkin vihkooni kirjattua vaikka viime vuosina unien muistiin merkitseminen on jäänyt vähemmälle. Nyt niitä kuitenkin katselee ja "tulkitsee" ehkä kypsemmin. Nuorena unet olivat kaaosmaisia, joskus jopa järkyttäviä. Varsinkin, kun oli ollut joku vaikea jakso elämässä. Silloin kirjoitin niitä paljon mustakantisiini muistiin ja se ehkä kävi jonkinlaisesta itsensä auttamisesta hankalien päivien ylitse.

Mutta tekniikka, kuinka kirjoittaa unien aivan abstraktien tapahtumien kuvioita edes lähimainkaan samalle tunnetasolle kuin mitä ne unennäön aikana ovat, on aikatavalla mahdotonta. Jää vain kertomuksen muoto, tai kuin luetteloita muistettavista asioista.

Klo 09.30

Molemmat pojat ovat heränneet. On syöty aamupala ja otettu pramille lauantain karkkipäivä. Lauantaina saan lautaset tyhjenemään paremmin kun sanon, että karkeille pitää mahhaan tehä telineet puurosta. Se juttu on naurattanut aina lapsia. Nyt pienintäkin kun se alkaa ymmärtää asioiden yhteyksiä koko ajan enemmän.

On ne vesseleitä nuo mun poijat. Tai meidän tietenkin.


Joskus tuntuu, kun olen niin paljon heidän kanssaan, etteivät äidin kanssa enää pärjääkään niin hyvin. Tai äiti ei pärjää. Tietysti äiti on töistään ja opiskeluistaan joskus niin väsynyt, ettei hän jaksa. Sen enempää kuin minunkaan kanssani.

Nyt on ehkä seesteisempi jakso tulossa. En tiedä. Se, riita, kun syttyy niin kovin äkkiä, mutta sammumaan sitä ei helposti saakaan. Ja kun tappelunaiheiden etsintä eskaloituu kahvipannun pesemisjärjestyksestä suuremmille kehille hyvin nopeasti. Pian ollaan arvioimassa toistemme lapsuudenaikaista kasvatussysteemiä, sukulaisuuksia ja miten muut ovat asioitaan osanneet hoitaa vaan miksi me ei! Saatana, nih! Ja vittu kun rahatkaan eivät riitä mihinkään!  Sitten huudetaan kuin italialaisissa perheissä kuulema on tapana. Ei järjen häivää lauseissa, sanoissa, perkeleisiin latatuneissa tunteissa. Lapsellista kiukkua vain.

On meillä raha-asioiden lisäksi ainakin yksi perusongelma josta käydään eron partaalle meneviä "keskusteluja", mutta eipä sitä nyt jaksa tässä itsekseen puida. Éikä se miksikään ole tähänkään saakka muuttunut. Ehkä, kun täydellinen kyllästyminen aiheeseen saavuttaa lakipisteensä, se siirretään syrjään kokonaan kuin kelvottomiksi käyneet, lahot heinäseipäät. Siinä vaiheessa yleensä tulee myös avioero, sen olen näkemästäni tämän elämänpolun varrella päätellyt.

En mä tiedä. Emme me täällä käydessämme käytöstavoille oppia ehditä. Ainakaan me, joilla ei autokauppiaan luonnetta ole. Eli oikeastaan emme opi smalltalkia jolla kuitataan niin monesti, ja niin paljon, kaikkea primitiivistä mitä ihminen sisällään kantaa. Ainakin paremmissa perheissä joiden portinpielet kultaa ovat.

Klo 11.00

G on oppimassa pyttyyn kakalle. Helpottaa kohta alituinen vaipparuljanssi ja pyllynpesu. Ja sitten? On ehkä aika mennä minunkin siihen tulevaisuuteen, jossa ei enää vaippaikäisiä tule olemaan kuin lapsenlapsissa.

Lapsia minulla on ollut 20-vuotiaasta saakka. Suurin osa elämästäni on ollut toisista huolehtimista vaikka ei se ehkä sivullisista aina ole siltä näyttänytkään. Mutta huolehtinut olen. Sen tietää täällä sisällään, ja kaikessa, kuinka suhtaudun maailmaan. Ahtaat taloudelliset raamit omaavalla on aina enemmän huolta kannettavanaan. Rikkaat ovat oikeasti huolissaan vain rahoistaan. Senkin olen nähnyt ja kokenut.

Kävin välillä lukemassa Ripsan, Iineksen  ja Kemppisen blogeja. Pistäydyin myös skeptikon päiväkirjasta lukemassa "Puumaseksi ja jakojäännösten juhlaa"-artikkelin.

Iineksen tämänkertaisen postauksen kommenttiosastolla ammattilaiset käyvät debattia opettamisesta, opettajista ja kasvatuksesta yleensä. Tervettä väittelyä -ainakin osittain. Se yksi "Kommenttijape" vain tunkee väliin kuin olisi suurikin asiantuntija kasvatusasioissa. Mutta kai hänellä on olemassa jokin sellainen syntymässä saatu persoonallisuushäiriö, jota hän itse ei huomaa?

Mikäpä minä olen tietenkään sitä arvioimaan, mutta jos esiintymään pyrkii, on oikaisuja kyettävä vastaanottamaankin, ei vain jakelemaan niitä aiheesta kuin aiheesta. Psykopatia on yksi vaarallisin ihmismielen kautta esiintyvä häiriön laji. Sille altistuneet aivorakenteet tekevät ihmisestä loistavan sumeilemattomia näyttelijöitä jotka ovat yhdeltä kantiltaan hyvinkin miellyttäviä eivätkä aina läheisetkään tiedä, miten he saattavat käyttäytyä toisaalla, jossa kääntävät itsensä kanavalta toiselle. Näitä on maailmanjohtajista pienimpiin raahustajiin sellaisilla paikoilla, jossa he saavat aikaan vähintään pahaa mieltä jos eivät aina ihan taivaisiin yltäviä krematorioiden savupatsaita tai kuolemankarkotuksia siperioiden kylmyyksiin. Tämän hetken ehkä vaarallisimmat psykopaatit ovat kunnianarvoisa Kim Jong-il Pohjois-Koreassa ja Mahmud Ahmadinedžad Iranissa.

Välillä puen poikia pihalle. Varoittelen kadulle menemisestä. Autot ajavat joskus hurjaa vauhtia ohitse eikä mopopojillakaan mielikuvitus yllä sellaisen ajatteluun, että pihapuskan takaa saattaa syöksyä pikkuinen lapsi kadulle. Tällä kadulla kuulema on 70-luvulla kuollut yksi lapsi auton alle juostuaan pihasta auton eteen.

Mummolle soitetaan kun P keksi, että hän haluaisi mummolaan. Katsellaan netistä bussien aikatauluja ja matka maksaísi pojasta vain 4.20, mutta P ei uskalla lähteä sillä. Mummo sitten aikoi hakea iltapäivällä P:n autolla.

Pakataan siis kassit valmiiksi. Kumikengät ja pottupellollekin kelpaavat varusteet mukaan. Olkoon maanantain poissa eskarista kun sinne asti menee.

Niin. Tässä kun tätä "kasvatushommaansa" jokatapauksessa työkseen tekee, niin aika huvittavilta tuntuvat niiden niin kovin varmat mielipiteet lastenkasvatuksesta joilla ei minkäänlaista tarttumapintaa ole suhteessa lapsiin. Teoriapölyä vain aivolohkoissa. Maltillisia opettajien puheenvuoroja, kuten bloginpitäjä Iines on, on syytä kunnioittaa sillä on se kenttä minun lapsuuteni ajoista huomattavasti suoristunut. Opettajat ovat vain tänä päivänä helisemässä niin kovin monimuotoistuneen opetettavan väen kanssa, etten yhtään ihmettele, jos siellä välillä uuvutaankin. Jos luokassa on uskontokuntiakin viisi ja uskonnottamat päälle, niin sekin tuo jo paineita taiteilla itse opetettavan materiaalin perille menemisen kanssa.

Minä en muuta tiedä, kuin mitä olen omien lapsieni kautta saanut tuta monella paikkakunnalla. Nyt pojilla on hyvät opettajat ja eskarikin on alkanut P:lla luistaa mukavasti.

Klo 12.30

Olen lueskellut ja korjaillut jo jonkin aikaa myös romaanikäsikirjoitustani. Minulla on se sekä muistitikulla että paperiversiona ja jälkimmäinen tuntuu paremmalta korjattavalta lyijykynällä marginaaleihin. Ja onhan se mukavan kuuloista kun kiukuspäissään ottaa ja repii koko nivaskan pillunpäreiksi.

Ehkä käsikirjoituksesta vielä joku päivä syntyykin jotain? Nyt olen saanut siihen jo uutta ulottuvuutta, mutta sitä saatanan "valokatkaisijaa" en kyllä aio tietentahtoen kertomukseeni sisällyttää. Naksahtakoon lukijoiden päässä ledit vilkkumaan kunhan lukevat. Jos pääsevät koskaan lukemaan. Tai sitten kynttilätuijut sillä suurin osa kertomukseni aikakaudesta taitaa sijoittua pimeään korpeen, sähkölinjojen ulottumattomiin.

Huomaan, että olen tehnyt kovasti töitä myös Kalervo Palsa-juttunikin suhteen. Dedline on 16.9 ja minulla tarina valokuvien plokkausta vaille on miltei valmis. On siinä monta yötä valvottukin.

"Mulla on nälkä, mulla on nälkä, mulla on..." Ga tuli laulellen sisälle. Laitoin palasta. Pitää kohta ruveta kuorimaan pottuja ja tehdä niistä jotain keittoa. Nakkeja siellä ainakin olisi, mutta taisin tehdä ihan vastottain sitä. Noh, keksin ruuan nimen kyllä, kun alan jääkaapille ja ruokavarastoihin päin vilkuilla. Ei niissä koskaan niin monimutkaisia eineksiä ole, että sormi suuhun menisi.

Klo 13.30

Mummo ei ole vielä tullut. P kävi myös ottamassa palasta ja nyt on leikkimässä naapurin lasten kanssa. Katselin juuri ikkunastani kadun ylitse ja valtava tilhiparvi ruilahti kauempana olevan naapurin pihapihlajaan. Tuulee edelleen. Maailma sestoo tässä ilmanalassa tällä kulmalla näin.

Siirtelin sitä mukaa tämän tekstin vihkostani (editoiden hieman) tänne blogiini. On siis tuoretta tavaraa, mutta ei pelkkää ajatuksen virtaa silti. (Kuvatkin ovat ihan just otetut paitsi keskimmäinen joka on eilenillalla, saunan jälkeen räpsäisty)

7 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Unissa tärkeintä on tunnelma, siinä niiden olennainen sisältö. Erilaiset ajatukset, kokemukset, televisio-ohjelmat, mikä vain, muodostavat kokonaisuuksia, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Onko se hyvä, että valinnan mahdollisuuksia on niin paljon, että valinta muuttuu väkisinkin arpapeliksi: "no, otan vissiin ton".

Näin esimerkiksi kaupan hyllyjen välissä. Ennen oli helppoa, kun otti jomman kumman niistä kahdesta kinkkuleikkele vaihtoehdosta, nykyään pohdin viisitoista minuttia niiden lukemattomien vaihtoehtojen edessä.

Liiketalous, laajeneva populaatio, mutta ennenkaikkea maailman osakkeidenomistajat ne vaihtoehdot tarvitsevat. Mainosmies tekee vetisestä muovikinkusta houkuttelevaa.


Olen joskus, useinkin vähän tuulella käyvä, ja saatan sopivassa mielentilassa deletoida koneelta, pohtimatta sen kummemmin, tiedostoja joita olisi ehkä kuitenkin ollut mukava itse katsella myöhemmin.

Talleta yksi ylimääräinen kappale kirjoitustasi, sähköisesti tai edes paperilla, paikkaan josta se ei ensimmäisenä muistu mieleen jossain vitutuksen tilassa. Turvaan itseltäsi.

Waltari puhui varmaan ihmisen äänessä kustannustoimittajien tekstin karsinnasta. Suhtautui asiaan vanhan miehen tyyneydellä ja sanoi, ettei siellä mitään olennaisia ole mennyt. Hänenkin teksteilleen tosin punakynä oli käynyt. Sanoi, että sangen usein kyse oli kohtauksista, joita pidettiin ns. uskallettuina.

Syrjän on sanottu olleen elintärkeässä osassa Päätalon tekstien muokkaamisessa luettavaan kuntoon.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, oikeastaan minäkin suhtaudun Waltarin lailla teksteihini, että ei niissä itse maailma mitään menetä. Onhan näitä surkeuden kuvauksia kirjahyllyt tingallaan jo.

Mutta kyllähän se kyrsii, kun joku Tussu Surunen, vai oliko se Kuronen, jolla ei ole mitään sanottavaa, kiilaa kuitenkin ohitse kirjankansineen.

Ai niin: Susanna Turunen on/oli se Brysselin kirveenvaihtaja Ylellä. Susanna=Sussu=Sussu Turunen=Tussu Surunen. Voi perhana miten hyvä blogikirjoittajan nimi ihmisellä olisi!

Manu Koivistoa mukaellakseni "pitää olla sanottavaa ja kyky sanoa se" ennen kuin alkaa pelisille näillä markkinoilla.

Totta kai moni tärkeä kirja tiensä luettavaksi löytää edelleen. Ihmisen ikä vain ei kohta riitä sen tekemiseen vaikka kaikessa muussa kiirehditään niin saatanasti.

Tuo oli minusta hyvä uutinen, että Sofi Oksanen alkoi maailmallakin menestymään ja sai sen pariisilaisten jakaman piäpalakinnon Puhdistuksestaan. Voisihan sitä ironisesti ajatella, että tykkääväthän ne siellä Arto Paasilinnastakin...

Kaikki kirjailijat eivät kovin syvälle kustannustoimittajien kanssa tarvitse asiaansa paneutua. Esimerkiksi Haanpää teki itse niin hyvää jälkeä, että korkeintaan poliittisesti pelottavia kohtia suosittelivat poistettavaksi. Ja siitäpä sitten ne konfliktit tulivatkin kun Pena hermostui "Helsingin kekkulakauloihin". Jälkikäteen arvioituna konfliktit sulivat Haanpään voitoksi vaikka joku kirja vähän myöhästyikin markkinoilta.

Kalle Päätalon aikaan, ja kun huomattiin, millainen tulonlähde mies on, olivat kustannustoimittajat varmasti melkoisia välitekijöitä muokkausvaiheessa.

Ymmärtänyt olen, ettei Päätalon tekstille olisi niin kaukana toisistaan olevia etu- ja takakansia voinut painattaa ellei joku olisi kirveen kanssa käynyt vuolemassa liikoja pois.


"Talleta yksi ylimääräinen kappale kirjoitustasi, sähköisesti tai edes paperilla, paikkaan josta se ei ensimmäisenä muistu mieleen jossain vitutuksen tilassa. Turvaan itseltäsi."

Kiitos neuvosta, olen yrittänyt jo ennakoida tilannetta, enkä nyt, jos oikeina alan penkomaan, heti ainakaan löydä kaikkia niitä paperipinkkoja joissa kirjoituksiani on. Mustakantiseni olen säilönyt muovisiin muuttolaatikoihin muiden muistoja herättävien juttujen lomaan. Pitäisi ehkä kansallisarkistoon lähettää.

Iines kirjoitti...

Tämä on niin pitkä postaus, että on vähän hanakala tarttua aiheisiin erikseen.

Sen kuitenkin tahdon sanoa, että minusta on hyvä lukea miehen kirjoittamaa päiväkirjaa. Harvoin vain tällaista herkkua saa maistaa. Mieleen tulee äkkiseltään kirjallisuuden puolelta Henrik Tikkanen ja tietenkin Kalervo Palsa, jotka kirjoittivat raadollisen inhimillisesti.

En ymmärrä, miksi omat tunnot pitäisi aina siirtää fiktiivisen olennon harteille ja käsitellä asioita tavallaan metapäiväkirjana, toisen käden päiväkirjana. Lähemmäs ihmistä pääsee, kun kirjoittaa itsestään ja itsenään, vaikka juttu toki on sekin fiktiota, kuten kirjallisuus aina on.

Iines kirjoitti...

Olin tarkistavinani tekstini, ja tyytyväisenä klikkasin sen eetteriin.

Ja sitten siellä lukee että hanakala.

Valto Ensio kirjoitti...

Iines, hanakala voisi olla rantajuhlien hiilloksella oikein hyvää, tai kraanakala, mutta venttiilikalaa en suosittele sen ruotoisuuden vuoksi (vrt. kiiski). Korkkikalaa kellujille ja tulppahuuliankeriasta juoruhenkilöille.., mmm mmmh.., mitä muita uusia kalalajeja voitaisiin ruveta keksimään?

Toisaalta jos hanakala tuodaan Hanoista, se ei ole ekologista...

Asiaan!

Minä kirjoitan miehen päiväkirjaa koska olen mies. Ja uskon, että kirjoitan näköistäni tekstiä laittaen niitä asioita aika rehellisesti ylös, mitä näen ympärilläni tapahtuvan. Tunnelmia, toistoja sekä erityisesti kaikenlaista pohdintaa jossa ei välttämättä ole päätä ei häntää.

Päiväkirjaa on ylettömän helppo kirjoittaa. Olen siihen harjaantunut kymmenien vuosien aikana joskin tässä välillä oli aikoja, jolloin en juuri jaksanut paneutua niihin. Se harmittaa, sillä töissäoloaikojen kuvaukset henkilögallerioineen, lasten syntymien ajat ja kaikki se touhu olisivat hyvää taustakangasta johon heijastaa teksteillään myös yhteiskunnallisia näkemyksiään. Eritoten kehittyä siinä samalla.

Mutta olisitpa Iines nähnyt joskus minun nyrkkini kun tulin töistä! Ne olivat niin haavaumilla, pykineitä, niitä pakotti eikä niissä puutumisen vuoksi pysynyt niin pieni esine kuin mitä kynä on.

Päiväkirjatekstit ovat siitä vaikea laji, että ne ovat henkilökohtaisia. Lisäksi jos ne ovat aitoja, niiden tekstit eivät säästele sen enempää itse kirjoittajaa kuin hänen läheisiäänkään tai muuta lähipiiriä. Siksi asemassa olevat harvoin julkaisevat päiväkirjojaan ennen kuin postuumisti pitkän suoja-ajan jälkeen.

Jos minä, vaikka en minkäänlaista "asemaa" ole lunastanutkaan yhteiskunnassa kaiken julkaisisin mitä päiväkirjoihini merkkaan, ei minulla olisi näitäkään ihmissuhteita joita vielä on. Jotenkin ihmiset alkavat karttaa äijää joka kertoo avoimesti maailmasta ympärillään. Moni ottaa sen henkilökohtaiseksi mloukkaukseksi ja tulee kieltämään, ettei hänestä saa mitään lausua itseni yhteydessä.

Mutta eikö se olisi aika tyhjää kirjoittaa jos joka kappaleessa olisi "piip" ihmisen kohdalla?

En minä yksityisiä ihmisiä merkkailuissani tölvi sen enemmän kuin kukaan ajatuksissaankaan tekee. Enimmäkseen sitä vain pohtii "miksi"-pohjalta asioita ja ihmissuhteita.

Joskus tietenkin haukun moukkia, mutta ehkä he sen ansaitsevatkin vaikka eivät tiedä haukkumisistani mitään. Sehän helpottaa vain omaa oloani jos olen tullut loukatuksi tai joutunut alakynteen jossakin väittelyssä. Tai olen nähnyt jonkun vahvemman loukkaavan heikompaansa. Silloin minulla nousee aina hirmuinen sanomisen tarve kuin jos näkisin kadulla jonkun hakkaavan maassa makaavaa, menisin väliin kävi itselleni kuinka hyvänsä.

Omien tuntojen siirto fiktiivisten hahmojen pompan suojiin on juuri tätä itsensä noloon asemaan saattamisen pelkoa. Että kertoo, kuinka huonosti raha-asiat itsellä ovat. Pelkää että lukija alkaa haukkua luuseriksi, mitään elämässään aikaan saamattomaksi, nahjukseksi jne. Tämä on helpoin esimerkki miksi ei kerro asioita kuin ne mielestänsä ovat sillä raha ja omaisuus ovat sellaisia mittareita, joilla kaikkien arvo loppujen lopuksi punnitaan.

Ihaillaan kyllä "ryysyistä rikkauksiin" tarinoiden sankareita, mutta ei anneta arvoa sille, että kaikesta köyhyydestä huolimatta joku jaksaa kiivetä vastamäkeään arjesta toiseen, helluntaista juhannukseen toivokaan rikastumisesta tai helpommasta elämästä.

Päiväkirjatekstini ovat pitkiä, niihin on varmasti hankala tarttua missään mutkassa, mutta ei tarvitsekaan sen erityisemmin. Tämä tarttumisesi, Iines, riitti kyllä mainiosti sillä se herätti kuitenkin vastaamaan. Mutta sinähän oletkin ammattilainen näissä jutuissa.

Kiitos.

Delilah kirjoitti...

Tekstiäsi lukee mielellään täällä blogissa, joten joskus tulevaisuudessa ilmestyvä kirjasi tulee varmaan saamaan lukijoita. Itseni luen heidän joukkoonsa. Kirjoitusfiilistä Sinulle edelleen.

Valto Ensio kirjoitti...

Delilah, kiitos.

Tässä tuli pieni tauko kaikenlaisen kotitouhun ja muun kirjoittamisen vuoksi. Nyt ajattelin postata blogiini seuraavaksi Miina Äkkijyrkästä ja kyytöistä. Aihelma on jo pramilla ja mietin sitä parhaillaan. Koskee vain jäseniin niin kovasti, että meinaa tämä istuminen tuottaa hankaluutta...