lauantai 8. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 6


Tiistai 11.7.1978 Leikkimökissä, aamukolmea näyttää kello. Katselen ikkunasta rantaan, pilvienriekaleiselle taivaalle ja pienilaineiselle järvenselälle joka hämärässä häilyy.


Eilinen oli raskas, nukahdin töiden jälkeen heti. Kolahdukseen äsken heräsin. Kettu! Se kaivelee rannassa kalanperkuutähteitä. Lokki härnää syöksyillään sitä.

Pahkapentti arveli harjakaislupauksen sattumista perjantaiksi kun katseli Pollenaaman uuninmuurauksen edistymistä. ”No helevetti tietennii”, ilvehti muurari, ”…ja muutama jallupullo savujaisia tai piisistä ei savu taevaalle kiehkuroe.”

Aamupäivästä tiensuulle körötteli vanha linja-auto. Ovi aukeni sihahtaen ja Astamirjami laskeutui kesähameessaan askelmat alas. ”Pena hei! Siinäpä tilauksesi, peruuttele itse paikoilleen kun olet vienyt minut takaisin toimistolle.”

”Siinä meijän uusi taukotupa”, sanoi isäntä kun lähti viemään volkkarillaan Astamirjamia kylälle.

”Tuolla on tehty monta lomareissua”, sanoi Vaulasofia minulle ja tuli kylkeen kiinni.  ”Onko äidilläsikin linja-autokortti?” ”Tietenkin!”

Mentiin autoon sisälle. Taakse Pahkapentti oli rakentanut makuutilat, keskelle keittiön ja edessä oli kahdeksan istuinpenkkiä muuteltuna niin, että aina kaksi ja kaksi oli vastakkain, pöytä välissä. ”Vessa vain puutttuu”, sanoi Vaulasofia.

Kun Pahkapentti tuli takaisin, peruutti hän taukotupalinja-auton soratasanteelle leikkimökin viereen. Nyt se peittää näkyvyyden mökkityömaalle, mutta eipä se haittaa. Auto on Vanaja merkkinen, mustapohjaisilla rekisterikilvillä. Sen kyljissä on uudet, komeat värit. Ruskeaa, harmaata ja oranssia. Etukeulassa Hanko-Petsamo kyltit, talteen irrotetut kuulemma jostain vielä vanhemmasta, Astamirjamin isän sotia ennen omistamasta linjavaunusta.

Eilen iltapäivällä tihuutti vähän vettä. Kotona jäi sivuniityn kuivaa luokoa latoihin keräämättä, mutta pieni sateentuhnu kuivuu kyllä jos vaikka päivänkin paistaa ja joku käy luokoja pöyhimässä. Saavat ne isä ja äiti ne varmasti latoon tällä viikolla.

Pitää muistella pyhänseutu tähän.

Lauantai-iltana ajoin moottorilla järvenselän ylitse. Nostin lähtiessä polkupyörän veneeseen ja polkaisin sillä vastarannasta kylän halki vanhalle sillalle jossa Vaulasofia jo farkuissaan ja valkeassa, kukkaisilla hihansuilla koristellussa paidassaan odotti. Vähän aikaa nojailtiin ja oltiin vain. Itikat häiritsivät joten pyöräiltiin tanssilavalle. Vaulasofia oli katsonut lehdestä, että siellä esiintyy Erkki Junkkarinen ja toisena yhtyeenä Savon Jätkät ja Tane. Ostin molemmille liput. Vaulasofia sanoi, että isä ja äitikin ehkä ovat tanssimassa. Ne tulivatkin heti lavan sisäänkäynnin kynnyksellä vastaan hikisinä. Vähän nolotti, mutta Astamirjami sanoi, että mennäänhän nuoriso kahville. Siinä sitten juteltiin kaikenlaista. Tai en minä montaa sanaa saanut suustani.

Lavalla vaihtui kappale ja Astamirjami kysyi, osaakos Ottoeinari valssia?  Sanoin, ettenpä paljoa mitään osaa. "Lähepäs, niin äiti vähän opettaa." Eikä se sitten vaikeaa ollutkaan kun alkuun päästiin. Ilta menikin sitten Vaulasofian kanssa opetellessa. Polkalle ei yritetty silti.

Olin kotona aamulla juuri kun äiti nousi kahvinkeittoon. Kysyi, missäs viivyit.  Vastasin, että Vaulasofian kanssa tanssimassa.  ”Ei kai ne nyt aamuun asti kestäneet?” Mutisin, että eipä niin, mutta kun… Äiti vain naurahti. Tuntui siltä, että hyvillään se vain on kun minulla on Vaulasofia. Varmaan pelkäsi viime talvena, että minä suren itseni kuoliaaksi Lainasinikan takia.

Äiti sanoi sitten, että käyhän nukkumassa muutama tunti niin jaksat sitten heinäpellolle lähteä.

Tätä kai se rakkaus lie. Tekee mieli kirjoittaa vihko täyteen Vaulasofian nimeä. Yhden sivun tuossa sille uhrasinkin. Sopi neljä rinnan ja kaksikymmentäyhdeksän päällekkäin. Eli 29 Vaulasofiaa kertaa neljä Vaulasofiaa on yhteensä 116 Vaulasofiaa. Voiko yhtä ihmistä enempää ajatella?

tutustun toiseen
tutustun itseen
kuka olet?
kuka olen?
ihoa
iloa
lämpöä
tuoksua tuulen

Perjantai 14.7.1978 klo 23.30 Kotona aitassa

Tänään valttasin mökin ulkoseinät. Se ei ollut helppo nakki jo hajun takia. Alkoi särkeä päätä. Vaulasofia kävi välillä pensselöimässä kaverina. Väri tuli pähkinänruskea, räystäslaudat beigellä ulkomaalilla. Rauhallinen väritys, sopii mäntykankaalle.

Pollenaama urakoi hellan ja takan valmiiksi. Loppusipistelyihin se ei minua hanslankariksi tarvinnut.

Keskiviikkona tulivat saksalaisnaiset. Niitä on nyt viisi siellä toisessa mökissä. Torstaina tehtiin katolla piipunlerssilaudoitusta ja kun oli kova helle, saksalaiset levittäytyivät mökkinsä rannalle ottamaan aurinkoa. Minusta näytti, että Pollenaama alkaa kohta hirnumaan kun se katseli alastomina kellottavia naisia sieltä ylhäältä.: ”Voehan vitteli! Olisipa pitempi kantomatka niin…” se ähkäisi kuin tuskissaan. Häijysti minunkin nivusia vihloi vilkaistessani alastomiin auringonpalvojiin päin.

Työt lopetettiin ruokatunnilta. Alettiin kauhoa Astamirjamin ja Vaulasofian keittämää hernerokkaa lautasille. Pollenaama lusikoi täyslautasellisen ensimmäiseksi ja kulautti päälle puoli pulloa koskenkorvaa ähkäisten: ”Telineet pittää tehä ensin mahhaan ja sitten vasta ruvettaan syömmään ja juommaan.”

Kaksinkäsin ne sitten Turusvillen kanssa sitä tointa alkoivatkin toimittaa. Ja sotimaan sekä muistelemaan rakennustyömaita. Kun Rukajärven korsuissa oli Äänisen aaltoja muutamaan kertaan laulettu ja koko lääni kertaalleen rakennettu, ne nukahtivat kaulakkain mökin lattialle, uunin kylkeen nojaten. Pahkapentti otti viinaa vain sen verran, että mustat kulmakarvat menivät vinoon ja sitä hyräilytti.

Syötyämme soudin Vaulasofian kanssa kumpuilevamaastoiseen saareen, jota olin katsellut jo tovin, että haluaisin tutustua siihen. ”Se on Hyvämaineisen saari” sanoi Pahkapentti kun irtaannuttiin rannasta ja sanoin soutusuunnan. ”Miksi sillä semmoinen nimi on?”, kysyin. Pahkapentti virnisti ja sanoi, että kertoo sitten kun ei ole muita kuulemassa.

Hyvämaineisessa kiivettiin korkeimmalle kallionyppylälle katselemaan ympäristöä. Sieltä näki kitukasvuisten petäjänlatvojen ylitse joka puolelle laajaa järvenselkää. Istuttiin selät vastakkain ja kerrottiin toisillemme mitä näimme tai olimme näkevinämme omalla puolellamme. Sitten suudeltiin pitkästi.

Soudettiin takaisin, kun meistä näytti siltä, että mökkirannasta huidottiin valkealla liinalla. Äiti ja isä olivat tulleet hakemaan minua. Pikkusiskokin oli mukana ja se oli mennyt heti järveen uimaan. Söivät hernekeiton tähteitä kun tultiin saarireissulta. Isä joi vielä olutta Pahkapentin kanssa kunnes äiti alkoi toppuuttelemaan, että koska hänen pitää nyt sitten ajaa, niin kovin humalaista ukkoa ei viitsi kyllä kuunnella.

Ei isä koskaan itseään kovin humalaan juo. Nytkin se vain vähän laulaa lurautteli kun ajettiin kotiin ja puheli äidille mukavia.

Sunnuntai 16.7.1978 Aitassa

Pikkusiskoon nousi äkkiä korkea kuume päivällä ja sillä alkoi koskea myös kovasti päähän. Lähtivät viemään kirkonkylälle ja varmaan sieltä pitää mennä kaupunkiin, koska lähempänä ei ole päivystystä kuin lauantaina. Äiti pelkäsi, että on aivokalvontulehdus…

Ei, ei saa! Pikkusisko on äidin ja isän silmäterä...

7 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Minulla kun ei televisio näy, annoin sen helvetinkoneen (huom. toinen josta käytän tuota nimeä, ensimmäinen on auto) jäädä digiuudistuksen myötä 2008 – ja ihan sama sille – tämä on paras jatkosarja mitä taloudessani on pitkään aikaan ollut läsnä.

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos Keiju! Arvostan tätä kommenttiasi paljon kun liimasit sen vielä televisiosta kieltäytymis"riittiisi".

Koko ajan sitä alitajuisesti kuitenkin "pelkää", että kukaan ei tätä kauaa jaksa seurata vaikka "tilastot" taustalla sanovatkin, että 40-100 tunnistamatonta selaajaa käy päivittäin paikalla.

En olisi uskonut, että muutamallakin kommentilla on niin suuri merkitys kuin huomaan niillä nyt olevan. Eikä haittaa, vaikka tuimaa kritiikkiäkin seassa olisi.

Minäkin olisin valmis luopumaan telkkarista vaikka heti, mutta kun en ole yksin tätä taloutta jakamassa. Mitä sieltä eilenillalakin tuli: kulutettuja james bondeja ja yksi kauhutrilleri. Muu ohjlemisto oli yleissilmäykseltään joutavaa sälää ja sakkana pohjalla bb. En edes yrittänyt jäädä sohvalle niitä katsomaan. Ainoat, mitä seuraan, ovat muista pohjoismaista tulevat satiirit ja trillerit, nyt keskiviikkoisin Vallanlinnake Tanskasta: kymmenosainen sarja politiikan vaiheilta, se on kyllä hyvin tehty.

Jotkut ajankohtaisohjelmat ja dokumentit koetan katsoa, mutta nykyisinhän ne löytyvät Areenaltakin milloin tahansa katsottavaksi kuten "Hitlerin kätyrit" esim. joka valaisee aika hyvin taustoja joista ehkä muuten ei tulisi otettua selvää.

Ajattelen joskus, että telkkaria ei saisi nykyisinkään olla joka taloudessa vaan se olisi jossain yleisessä tilassa, urheiluhallilla, "kulttuuri"talolla, nuorisolle tarkoitetuissa paikoissa jne että ihmiset joutuisivat näkemään vaivaa sen eteen, lähtemään liikkeelle. Silloin ehkä jotain jäisi mieleenkin kuten minulle pikkupoikana Peppi Pitkätossu herra tossavaisineen kun sen nähdäkseen piti mennä Ierikan akkutelkkarista se katsomaan.

Aika hurjaahan se on, kun nyt tänä yksilökeskeisenä aikana ajattelee, että jonkun toisen maksamaa lystilootaa vieraat tunkevat tollottamaan.., mutta miksi kukaan ei siitä silloin pahastunut vaikka tupa oli täynnä holkkitupakkaa suussaan pyörittelevää, naurunrähäkkää ylläpitävää "teatteri"yleisöä? Eivätkä edes pääsylippua maksaneet ja kahvitkin niille piti usein keitellä...

Keiju kirjoitti...

Yksilökeskeisyys ei onneksi ole ikuista, ei mikään nykyinen trendi ole. Nykyihmiset ovat sikäli typeryksiä, että he rakentavat ajattelutapansa ja usein elämänsäkin sen luulon varaan, että kaikki kehittyy ainakin suurin piirtein siihen suuntaan kuin juuri nyt näyttää.

Telkkari taloyhtiön kerhohuoneessa, asutusalueen asukastuvassa, nuoriso- ja kulttuuritaloissa? Ei hassumpi idea.

meri kirjoitti...

televisio käyttää pika-ajattelijoita, puoli-intellektuelleja asiantuntijoinaan ja nämä fast-thinkersit eli suomeksi mäkättäjät, laukovat mielipiteitään asiasta kuin asiasta.

television maailmaa hallitsee paniikinomainen pelko ihmisten ikävystyttämisestä sekä pyrkimys viihdyttää mihin hintaan tahansa. televisio-ohjelmat yhdenmukaistuvat, verkot lähettävät samankaltaisia tuotteita: visailuja, kilpailuja, saippuasarjoja, viihdemusiikkia, sokerisia sarjoja ja dekkareita. vähimmällä mahdollisella panoksella on saatava suurin mahdollinen voitto.

tästä ja monesta muusta faktasta huolimatta en kykenisi keijun tavoin töllöstä luopumaan. se johtuu yksinkertaisesti siitä syystä, että kaikki parhaat ystäväni ovat siellä: downton abbeyn väki, frasier ja niles, richard attenborough, voimalan naiskaksikko ja monet muut. rakastan hyviä brittisarjoja, oivaltavia asiadokumentteja ja muuta sälää.

ja sekin on hyvä, että televisio antaa poliitikoille elävät kasvot. itseni kaltaiset ihmiset, joilla ei ole riittäviä kulttuurisia koodeja poliittisten kysymysten ymmärtämiseksi, voivat ainakin muodostaa käsityksen henkilöistä ja tarkkailla rehellisyyttä näiden kasvoista.

se minua sieppaa ihan älyttömästi, millaisia resursseja laitetaan mainosten tekoon. siis näihin actimeleihin ja ja muihin. ajatelkaa, jos vastaavat varat, kekseliäisyys ja audiovisuaalinen nerokkuus käytettäisiin syvempien kysymysten käsittelemiseen.

mutta kukaan ei nykyään tunnu olevan kiinnostunut moisista projekteista.

minulla ei ole mitään televisiota vastaan, se saa mielihyvin olla silkkaa viihdettä ja vaatimatonta seuranpitoa. mutta silloin sen ei pidä olettaa olevansa jotakin muuta. jos jokin minua häiritsee, niin ehkä tyylilajien ja intellektuaalisten tasojen sekoitus ja selkeitten viestien puute. televisio sekoittaa kaiken niin pirullisesti: intellektuellit ja journalistit, viihteen ja informaation, mielipiteet ja tiedon, politiikan ja poliitikkojen yksityiselämän.

monet intellektuellit uskoivat, että televisiolla olisi jonkinlainen massavaikutus ihmisiin ja se johtaisi yleiseen tyhmenemiseen. mutta en pelkää television suoraa vaikutusta kansalaisiin, luullakseni he suojautuvat hyvin sitä vastaan.

mutta intellektuaalinen maailma, se se vasta onkin haavoittuvainen.

Riku Riemu kirjoitti...

Yritin useamman kerran kirjoittaa televisiosta, sen alkaneesta sulautumisesta tähän internetin ihmeelliseen maailman jne. Eihän siitä mitään tullut, ajatus hajosi asioiden, merkitysten ja erilaisten seuraamuksien runsauteen.

Minulle oli suuri pettymys, kun en kipeänä ollessani päässyt isän mukaan ostamaan ensimmäistä televisiotamme vuonna 1968, veljeni pääsi. Asuimme pikkumökissä Nurmijärven Perttulassa, muistaakseni Rajamäeltä sen kävivät hakemassa, ison mustavalkoista ja rakeista kuvaa näyttäneen laatikon.

Mexicon olympialaisista katselin aamulla nyrkkeilyä, kun isoveljeni joutui lähtemään kouluun.

Arvi Lind luki uutisia jo silloin, hänestä pidin enemmän kuin Kahilasta. Knud Möller, Pentti Lumme ja Pasi Rutanen eivät unohdu.

Teija Sopanen oli hyvä, mutta Tuula Rosenqvist enemmän mieleeni.

M.A. Numminen ärsytti minua lapsena suuresti, häntä opin arvostamaan vasta myöhemmin.

Jatkoaika tuli myöhään, mutta joskus sain alkua katsella, toisinaan salaa avoimen oviaukon takaa hetken aikaa sen jälkeenkin, itkuun ja tappeluun se päättyi. Jarno Hilloskorpi ja Vesku Loiri, monta muuta!

Biafran sota, Rin tin tin,uutiset ja sää, Från dag till dag...

Niksula tv! - lienen melkein viimeistä sukupolvea joka ei kasvanut pikku kakkosen myötä.

Eli että: Televisio oli ihmeellinen! Oli sitä pitkään meille tulonsakin jälkeen, samantekevää mitä sieltä tuli, vaikka ruotsinkielisiä uutisia, joista en sanaakaan ymmärtänyt! Paljon voimakkasti muistiini painuneita kokemuksia.

Nykyään tarjontaa on moninkertaisesti ja vieläkin enemmän, harvoin kiinnostaa. Teemalta tulee mielenkiintoisia ohjelmia, joskohta täyttä schaibaakin.

Internet on television minulla syrjäyttänyt, Valton tavoin televisio-ohjelmia täältä katson, lähes poikkeuksetta Yleltä.

Riku Riemu kirjoitti...

Tuohon velä lisäys:

Ei se sillä selvä ollut että television osti. Isäni osti myös anteenin, ei sellaista valmiina ollut. Iso häkkyrä, pitkä putki, jonka pihaan pystytti. Antennin johdon vetäminen ja pitkälliset viritykset: "Nyt melkein näkyy!"

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, Meri, Riku.

Meille tuli televisio.., tai oikeastaan me mentiin television luokse kun muutettiin korvesta ihmisten ilmoille toiseen pitäjään. Sitä ennen tosiaan toisten tuvissa tapahtuivat ne muutamat talvi-iltojen katsomisilot ja kesäiset Peppi Pitkätossutukset.

Harvinaisuutensakohan takia sekin Maa on syntinen laulu viimeiseltä keväältä tekopitäjässäni jäi niin hyvin mieleen kertakatsomalla kun aikuisten selkien takaa Toemilan tupakankäryssä sitä kuikuilin? kiivaimman kohtauksen muistan sen vuoksi, kun Toemin Silja meni ruudun ääreen ja huitoi käsillään, että elä hyvä mies juokse sullaan, hukut! Kiänny jo takasi!

Sitten, kun telkkari Siilinjärvellä huoneen nurkassa oli, niin en muista yhtään, mitä sieltä katsoin vai katsoinko mitään? Ja sittenhän läksinkin omille teilleni eikä itselläni sitä ollut.., en edes muista, koska ensimmäisen hankin. Ei se siis minulle mikään elämän kysymys ole ollut. Nykyinen toosa on yhden kaverin joka muutti Porvooseen ja toi telkkarin "säilöön" (lainaan) koska ei noin suuri mahdu hänen nykyiseen majaansa. Edellisen pelastin Kittilässä erään työmaan kellarista vesilammikosta. Luulivat, että se on mennyt sököksi, mutta kun kuivasin sen ja laitoin töpselin seinään, niin kymmenen vuotta se antoi sisälleen tuijottaa ennen kuin sanoi tilt!

Tutkijat väittävät, että telkkaria katsoessa aivoissa ei tapahdu juurikaan liikahduksia kuin jossain tunnekäyrissä. Muistipuoli on ihan pimeä.

Luulen kuitenkin, että vaikuttavat ohjelmat työstyvät aivoissa jälkeenkäsin eikähän niitä voi sitten enää minkäänlaisien anturoiden kautta mitata kun niiden aiheuttamat liikehdinnät solukoissa eivät erotu muusta MOSKASTA.