sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 1


Kaupunkisuunnittelija Ottoeinari istuu omakotitalonsa ullakkohuoneen kadulle päin antavan ikkunan ääressä ja katselee, kuinka kätevästi räkättiparvi tyhjentelee kapealla nurmikkokaistaleella rivissä kasvavien pihlajavanhusten marjaterttuja. Edessään hänellä on juuri aloitettu päiväkirja ja jo vuosikymmenien aikana täyteen kirjoitettuja vanhoja joita hän on seinänvieren puisesta arkusta esille nostellut.

Ollapa räkätti, tai tilhi –kurki perkele. Lähtisi tästä kupu evästä täynnä lentelemään etelämmäs, jonnekin vain, tai ihan minne vain. Ottoeinari joutuu kuitenkin heti korjaamaan ajatustaan lintujen päämäärättömyydestä. Eivät muuttolinnut ihan minne vain lennä. Niiden ikiaikaisiin tietojärjestelmiin on kirjautunut selkeä koodisto ja ne kyllä tietävät milloin mistäkin on lähdettävä ja minnekä lennettävä. Nykyihminen ei sellaiseen suunnistamiseen kykene. Navigaattorilta neuvoa kysyvät noloimmillaan kotikaupungissaankin eksyneet. Tekniikka ja muu helppous on tuhonnut kaupungistuneiden populaatioiden suunnistuskyvyt, vuodenaikojen ymmärryksen, paimentolaiskansojen jutaamisperinteet ja hylkeenpyytäjien vaistot. Ei moni edes tiedä, että Matinpäivän seutuun helmikuussa kutee matikka ja sen mukaan rysät olisi luotojen viereen pyytöasentoon ohjausaitoineen upotettava. Monikohan meistä olisi selviytyjä jos...

Ottoeinari kertaa avatun vihkon sivulle elämäänsä, että pääsisi ahdistavista ajatuksistaan. Vihkoset ovat olleet siihen tarpeellisia ja pelastaneet monilta, synkemmiltä päivien kuluilta kun töiden paineet ja sen tajuaminen, mille ihminen loppujen lopuksi tulevaisuuttaan rakentaa. 

Synnyin syksyllä Kuubankriisin synkkänä päivänä, viidestoista lokakuuta tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi. Olin vajaan seitsemän vanha kun Neil Amstrong astui kuun kamaralle ja kun viisi vuotta myöhemmin täytin kaksitoista, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Niitä on nyt valokuvien ja muun henkilökohtaisen pikkutavaran kanssa samassa, itse tekemässäni puuarkussa yhtä monta kuin harteillani vuosia. Joinakin vuosina olen kirjoittanut useammankin täyteen ja vain armeijavuosi jäänyt niin, ettei ole oikein asiaa ollut.

Mutta tuntisiko sitä itsenä jo näin vanhaksi jos ei näita päiväkirjoja tapahtumineen olisi olemassa?

Ottoeinari aukaisee ikkunapöydälle erilleen nostamansa vihreäkantisen, nuhraantuneen päiväkirjan ja lukee sen sivuilta elämänsä ensimmäisiä päiväkirjamerkintöjä, huvittuu aluksi lauseenpötköistä ja muista kirjoitusvirheistä. Vakavoituu. Uppoaa lukemaan. Unohtaa mitä oli miettimässä.

Nyt on tiistai, 15.10.1974. isä on ulkona näkkyy tähän tuvan ikkunaan kun se laittaa saunapilkkejä pinnoon. äiti lähti viemään mummolle maitopäälärin ja leipää. mummo on kipeenä se oli  kaatunu eilen kaivolla ja löi kylksä. ukki on kuolu. Se kuoli viime viikolla. löyty meijän navetan takkaa ja sitten minä itkin. Äitiki itki, ja pikkusisko. isoveli vain ei itkeny se kiipesi vintille lukamaan kirjaa. Mummo tuli ehtimään sano että ei ukkia ole nähny kun aamula. sitten etittiin ja minä ja isä löytettiin ukki makkaamassa siinä vasikoihen aitahakkaksen vieressä. 

Minä en tiijä mitä nyt tekisin ylleesä vuolen puukolla uunin eessä tainu olen joksus tehä muutahin jos en tiijä mitä tekisin. minula on nyt vain se ukki ja ukin kuolema mielessä. tai tuntus että se on täälä rinnassa kun sormiinkin ihan sattuu. onko se ikävää niin ku ukki joskus sano kun sen pikkuveli oli hävinny viipurin takana sovassa. en ossaa sannoo. on vain tämmönen paha olo että en siitä äitillekään kertos kun äitille vain tulis kanssa paha olo takasin

Nyt alotin tämän vihkon ja nyt piirrän sivulle kuvan ukin saapaista kun ne näky sielä kuloheinässä ensiksi. siitä jäi kuva minun päähän siitä ukin ruumissta, ja kun isä käänsi ukin niin  toinen silmä oli auki ja toinen puolikiinni ja huulet siniset ja korva oli kääntynyt ja painunun nurin kaksinkerroin eikä oijennu ja valkee tukka heilu hiljaa kun sitä tuuli vähän heilutteli  ukin musta hattu oli lentänyt aitaseipään viereen ja oli vasikansontakasan päällä ihan variksen näköisenä. ukki oli kyllä viime viikkoisen näkönen muuten, niin kun se olis vain siihen köllähtäny mahalleen vahinkossa. silmät olivat ihan auki sitä ihmettelin mutta isä pyyhkäsi ne peukalolla kiini ja sitten ukki niinku nukku. isä pyyhkäsi vielä likatahranki pois ukin leuvalta onneksi oli nurmen päälle kaatunu niin ei menny nenä siihen liejusontaan. Minä rupeen nyt vuolemmaan. minula on uus puukko sitä oli ukki ollu tuomassa minulle syntymäpäivälahjaksi. se on ukin tekemä. ukki niitä tako pajassaan ja teki niihin hyvät puuponnet. tähän puukkoon ukki on kaivartanu minun nimen ja tämän päivän ja että paljonko minä täytän. Noniin minä nytten lopetan jatkan huomenna tai illalla. menen vuolemmaan. isä tuli sisälle.

Ottoeinari havahtuu, muistaa tuon syntymäpäivän. Ja puukon joka löytyy arkun sisäpuolelta, saranoillaan ylös kääntyvään kanteen tehdystä pidikerivistä muutaman lahjaksi saadun kynän, meisselin, viivottimen, pienen taskulampun ja saksien keskeltä. Hän ottaa sen käteensä kuin helposti särkyvän esineen, kääntelee ja mittailee sen kulunutta, puista pontta joka häviää isoon nyrkkiin ja vain kymmenien, tai satojen teroituskertojen kuluttama terä pistää esiin kämmensyrjän sivusta ja ukin tekemä syntymäpäiväkaiverrus erottuu enää vaivoin kädensijan tummuneesta puusta. Nahkainen tuppi on hävinnyt vuosien saatossa jonnekin, ehkä se oli jo niin kulunut, ettei puukko siinä pysynyt. Tai sitten se unohtui jollekin mättäälle onkireissulla.

Nyt on maanantai 21.10.74 ja ukki on pantu maan sisään viime lautantaina. ihan hiekkaa oli se hautapaikka ja kun isä ja setä lapiolla heittelivät sitä arkun päälle kuului vain semmonen suhkasu. joskus jyvälaarista semmoinen suhkaisu kuuluu kun  sieltä otetaan viljaa viholaissäkkiin ja jyvät vierivät keskellepäin monttuun. nytten se vähän on parempi olokin kun vielä sillon kun ajattelin ukkia koko ajan kun se sinne ruumishuoneelle oli viety ja isä sano että se on siellä kylymässä niin säilyy hautajaisiin asti. mummo itki koko päivän lauvantaina sitten herkesi kun oli hauta ummessa ja seppeleet ja havut takasin siihen aseteltu. Sanoi mummo että nyt sitten vain ootellaan kun hän tuohon ukin viereen pääsee että ei siihen kauan varmaan mene. isä siinä otti mummoo hartioista ei sanonu mittään mutta isän poskille valu itkua ja se sitä rukkaskäellään aina pyyhkäsi. sitten Äiti otti isää ja mummoo käsistä kiinni ja mentiin seurakuntatalolle kahvia juomaan ja piirakoita syömään. Pappi käski ristiä käsiä ja seisomaan kun piti puhetta ukin taivaaseen pääsystä. mummo sano minulle kun istuin sen vieressä niillä leveillä penkeillä että jos kuka niin kyllä ukilla sinne paikka on varattu ei se paha immeinen ollut millonkaan minä olin sammaa mieltä eivät pahat ukit pikkupojille puukkoja lahjaksi tekisi.

Tännään perjantaina kun on 25 lokakuuta oli koulussa piirustusta ja käsitöitä minä niitä teen mielelläni. Ja puutöistä tykkään kanssa mutta niitä on keskiviikkona kaksi tuntia vain. Laskento on minulle vähän vaikea mutta kirjottamisesta ja laulusta tykkään. Vähän tämä kirjottaminen vielä on semmosta ja pilikkuja en vielä ihan ymmärrä mihin ne vois laittaa enkä pisteitä ja huutomerkkejä ja isoja kirjaimia en muista aina laittaa. Lauseet alan ymmärtää mitä ne ovatkin ja kun opettaja eilen niistä puhui enemmän niin jo enemmän sitten ymmärrän. ihmisten ja paikkojen nimet pitää muistaa aina alottaa isolla kirjaimella. Ja minua rupesi itkettämmään kun piti kirjoittaa harjoitukseksi tuttujen nimiä ja minä kirjotin Ukin nimen.

Muuten isä oli käyny aamula muikkuverkoilla ja paljon oli muikkuja. nyt äiti tekee muikkukukkoja ja panee ne yöksi uuniin hautumaan. kun tulin koulusta oli muikkukeitto ruokana. muuten tykkään kalakeitosta mutta ne muikun mätipallukat inhottaa ne eijole hyviä vaikka isä kyllä syöpi ja äiti. Ukkikin söi mielellään muikunmätiä ainakin jos oli muikut paistettuna voissa. kyllä se koko ajan ukki on ajatuksiin tulossa kun mitä vain yritän muuta ajatella.

Äiti on nyt kun on sunnuntai ilta 27 lokakuuta navetassa. se on vuosi 1974. isä vaihtoi eilen auton se on fiat 850 ja rekisteritunnus on KAJ-942 se on  vihreä ja on tuossa aika lähellä ikkunaa halkopinon ja koivun välissä. Entinen auto oli fiat 600 ja punainen ja sen musta  rekisterinumero oli KXZ-62. nyt rekisterilaatta on pohjalta valkoinen ja kirjaimet on mustat. ukki ajoi mopolla ja vielä toissa vuonna hevosen kanssa reellä mutta hevonen oli vanha ja se sitten kuoli kesällä ihan itekseen Notkolaitumella niin kuin ukkiki sitten syksyllä. olikohan ne saman ikäisiä ukki ja hevonen.  isä meni vielä äsken ulos ja korjaa nyt ulkohuussin ovea kun sen saranat menivät poikki. tuuli nurin paiskasi. vaikka meile on tehty kyllä sisävessakin viime vuonna ja sauna siihen sammaan ja suihku kun purkivat ensin tuon Turkasen puoleisen seinän jossa oli sahajauhoja siellä sisällä melkein kokonaan ja sitten siitä takapihalle päin ne sauna ja vessa tulivat.nyt eivät näy Turkasen valot iltasella muuta kun saunan ikkunan läpi vähäsen. se ikkuna on maalattu sellasella kuuramaalilla umpeen

Pihanperällä isä haluaa aamulla huussissa istua sanoi äitille että sen avoimesta ovesta on katellu kohta kaksikymmentäkaheksan vuotta ilimojen vaihtumista. toisinaan isä lämmittää vielä ulkosaunankin ja kantaa kaivolta veit sinne. tänne tuli samalla aikaa kun uusi saunakin niin vesijohto keittiönurkkaan ja äiti saapi nyt huokasta vesienkannolta ja on meillä pyykkikonekin ja kaikki. on se hyvä äitille varsinkin. nytten eilen isä puhu että jos ens kesänä lämmitysremontin tekis mutta en ihan vielä sitä ymmärtänyt että miten. että purkaako se uunin ja jotain sen tilalle mutta miten se äiti sitten leipää ja kalakukkoja ja pullaa leipos. Kun Mummolaan tekivät  remonttia minä olin paljon pienempi kun nyt ja siellä olin ukin kaverina kun työmiehet ja isä ja setä tekivät niitä isoja hommia. Ukin talo on hirsitalo ja nyt se on ihan erinäköinen kun sillon joskus mutta siellä on kyllä mukava olla mutta nyt ei niin mukava kun ukkia eijole ennää istuksimassa kiikussa lehteä lukemassa. mummohin on mukava mutta ei se juttele niinku ukki jutteli. antaa enimmäkseen kaikkia herkkuja ja kanamunia keittelee ja kiisseliä. mummon kiisseli on kyllä hyvvää. Nyt tuli isä sisälle ja äitikin kolistelee porstuassa. ulkona on jo pimeää isoveli on kamarissa ja pikkusiskolla on nukkeleikki tuvan nurkassa. se on ukin tekemä pikkusiskolle nukkekoti ja ukki teki siskolle pienen keinunkin ja minulle puuhevosen joka sekin keinuu. ukki oli kyllä semmoinen että ei sitten enää kukkaan tee meille näitä. isä ei kerkiä eikä setä. Ukkia minulla on ikävä. nyt menen nukkumaan kello on kohta kymmennen minuuttia yli seitsemän luen patjalla pikku Pietarin pihaa siitä on meillä huomenna lukeminen tunnilla. se on ihan hyvä kirja.

15 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Mielenkiintoista lukea kuvitteluja oman syntymävuoteni syksyltä. Lokakuu –74 oli lämpötiloiltaan keskimääräinen, etelässä satoi todella paljon ja pohjoisempana aika vähän. Ilmatieteen laitos muistaa nämä asiat paremmin kuin minä.

Melkein kaikkien lapsuudenaikaisten tuttujen kodeissa oli jossakin vaiheessa 70-lukua Fiat. Meilläkin oli, tosin vasta –79 ja mallia 131 Mirafiori. Kun synnyin, meillä oli Morris. Muistan sen sammahdelleen joskus kiusallisesti. Äiti ajoi, isällä ei vielä ollut korttia.

Neil Armstrong ja kumppanit muuten astuivat kuun kamaralle vasta 1969.

Valto Ensio kirjoitti...

Niin, Keiju, mainitsemani automerkit kuuluivat lapsuuteeni ja sitten alkoi ajella ladoilla. Mossekin oli vielä, mutta popedat alkoivat häipyä historiaan. Isälläni oli viisi-kuusikymmenluvun taitteessa syntymävuonnani -58 Itä-Saksassa valmistunut Zwickau. Legenda kertoo, että isä oli ajanut kännipäissään Maaningan urakkatyömaaltaan toiseen työkohteeseen yöllä Rautalammille ja Kallansiltojen ("Saksanseisojat") kohdalla ei ollut "mahtunut" kaiteiden väliin ja sen vuoksi sen kyljet olivat lopun aikaansa lommoilla.

Armstrong astui kuun kamaralle 1969, tiesin sen mutta oman tarinani henkilön kohdalla menee ikäselostus sekaisin. Siirsin tarinani kirjoitusohjelmastani ja en sitten uudelleen tarkistanut näitä. Kiitos tarkkaavaisuudesta, korjaan virheeni.

Riku Riemu kirjoitti...

"Kaupunkisuunnittelija" taitaa sinulle, Valto,olla lähes vertauskuva jostain käsittämättömän kauheasta. Eipä silti, tänä aamuna taksissa kuskin kanssa tuli tietysti juttua liikenteestä."Saatana, sillä hullulla ole edes ajokorttia!" tuumasi hän, minä nauroin sisäänpäin.

Minä pidän itseäni kaupunkilaisena, iän myötä olen tullut sellaiseksi yhä enemmän. Vaikka helsinkiläiset minua pöndenä pitävätkin.

Oletko ajatellut, että asian voi ajatella myös toisinpäin. Maalaisilta ovat kadonneet ikiaikaiset taidot liikkua ihmisten joukossa. Helsingin väestöstä suurin osa on maalaisia, sinne rahantekokoneen luokse muuttaneet.

Kunpa siellä vain yhden asian oppisivat, kävellessä aina oikeaa reunaa, jos ovia on monta, oikean puolisesta sisään. Myönnän että teoriani ei ole aukoton, jaappanialaiset, kiinalaiset ja engelsmannit asuvat mahdollisesti isommissa kaupungeissa, siellä vain ovat keksineet nurinkurisen järjestelmän liikenteeseensä.

Luontokappaleet osin sopeutuvat, Helsingissä näkee aivan liikaa norsunkokoisia, jätteillä eläviä lokkeja. Huuhkaja on hieno kun se liitää kymmenen metrin korkeudessa aivan pään yläpuolelta, keskustassa olen sen nähnyt.
Puput ovat H:gissä vaihtaneet nimekseen Citykani.

Ottoeinarin kanssa olen aivan samanikäinen.

Armstrongia katsoin heinäkuussa televisiosta isovanhempieni luona, luulen että saattoi olla jopa suora lähetys, taisi kuitenkin olla kaltaiselleni nappulalle aika myöhäinen kellonaika. Yöllä olin puhunut unissani, minua harmitti aika kovaa, kun isoäitipuoleni, Aadolf, aamulla ääneen naureskeli, että taisi olla painajaisia kuumatkasta.

Seuraavana syksynä menin kouluun ja jouduin rappiolle. Osasinhan minä toki lukea ja kirjoittaa, mutta kun ne harrastivat siellä jotain helevetin tavaamista, sitä en meinannut oppia!

Valto Ensio kirjoitti...

Huomenta Riku, pitää myöntää etten kovin paljon tunne kaupunkisuunnitteluun liittyviä asioita. En edes sitä, että onko se nyt itselleni kovinkaan suuri kauheus.

Luin vastottain eräästä kaupunkisuunnittelijan tarinan (kirjastossa) joka kertoi hänen tehneen muutakin kuin suunnitelleensa kaupunkeja (raskaan ja joskus niin näköalattoman, poliittisiinkin päätöksiin liimatun ammatin).

Ja mitä olen seurannut pääkaupunkiseudun yhdistymishankkeita naapurikuntien/kaupunkien kanssa, niin aika tappisessa tilanteessa siellä ollaan, ja nimenomaan keskittämispolitiikkaa kun ajattelee, niin nyt siellä tarvittaisiin nimenomaan laajaa ajattelua suunnitteluun (tulevaisuusvisioita ns.). Viikonlopun Hesarissakin taisi olla joku kolumni äinpäisyydestä, "pussinperäpolitiikassa" sillä alalla?

En minä sillä tavalla ole itse kaupunkeja kohtaan kun olen jo ymmärtänyt, että turha tutkaimia vastaan on potkia. Suunta nyt ei vain oikein näytä hyvältäkään, mutta moniko asia kokeilunhaluisen lajin toimissa kestäisi seuraavan sukupolven hyväksymistä; raivaa ja rakenna uuvestaan.

Vaikkapa ajateltaisiin tosiaan japanilaista, kiinalaista, amerikkalaista tai vaikkapa venäläistä suuntausta. Muitakin on satojatuhansia esimerkiksi otettavissa; Ottoeinarin ajattelin ihan pieneksi tekijäksi tarinassani. Joku ammatti hänelle piti antaa, mutta totta kai se sen mielestä, joka tietää asioista, voi tuntua nyt tässä tapauksessa hassulta.

Mutta ehkä Ottoeinarin raskaat ajatukset johtuivatkin kokonaistilanteen arvioinista, tilinpäätösvaiheesta, jonkinlaisesta ikäkriisistä jonka vuoksi hän nyt siinä oman pöytänsä ääressä mietti mennyttä, olevaa ja tulevaa. Ja kun ei ne kaikki asiat aina loksahda kohdalleen sellaisellakaan ihmisellä, joka muuten on omankin elämänsä pääpiirteittäin kohdalleen suunnitellut.

Tiedän, että ikätovereitani muutama on sen suuntaisiin hommiin alkanut ja hyvin ne ovat pärjänneet siellä kaupungeissaan. Tarpeeksi aikaisin (nuorena) kun älyää tai joutuu lähtemään landelta, niin kiinnittyy siihen kulttuuriin mihin muuttaa eikä varmana kaipaa takaisin kivikkoisten peltojen kupeille. Yksi velipoikakin on suunnitteluinsinöörinä (DI) ja etääntynyt niin kauaksi lähtökuopista, että hän kun jää eläkkeelle, on varmasti tekemässä tiliä siitäkin (s.1962).

Itse ajattelin nuorena (Treen vaihtoehtona) muuttaa keskelle Helsinkiä. On ihan hyviä muistoja sieltä; isä, 1960-luku ja haju asemalta.

Sitten kun Jakomäessä tuli pojanraggareilta kivi takaraivoon, niin en muistellut heti hyvällä.

Kommenttisi herätti ajatuksia. Panen ne likoon ja palaan puuroastialta kun laitan omat raggarini koulutielle.

Valto Ensio kirjoitti...

Ei pitäisi luvata mitään palaamisia. Ei olisi pitänyt mainita mitään raggareista. Aamulla heti kamala jytäkkä yhden pojan koulutielle saattamisessa kun ei meinannut kelvata tuo paita, eikä tuo, eikä tuo ja kun sopiva paita löytyi, niin sama jykällys housujen, sukkien, kenkien, kypäränalusen, kypärän, repun ja jopa pyörän satulankin kanssa. Huh saakeli, että otti voimille! Ja koulussa on sitten niin kilttiä poikaa että...

Onneksi tämä ei joka-aamuista ole eikä toinen kouluunlähtijä samaa ole harrastanut koskaan, en kyllä jaksaisi.

Mitähän tällainen poika, jos alkaa päiväkirjaa kirjoittaa muutaman vuoden päästä (nyt 7 v) kirjoittelee päivän kokemuksistaan?

Enkä nyt tarkoita sitä, että poika perinjuurin hankala on, mutta nämä tilanteet kun niitä tulee, ovat helevetin raskaita koska pitää kuitenkin yrittää iliman selkäsaunan tarjoamista niistä selvitä.

Mitenhän entisen aikaisen mallin mukaan, kun fyysinen kuritus oli sallittua, vanhemmat kokivat nämä tilanteet? Oliko heillä niiden jälkeen yhtä paha mieli vaikka sai vitaksella järjestystä hommiin luoda?

meri kirjoitti...

valto,

minulla ei ole kokemusta vanhempien antamasta kurituksesta, mutta toisenlaisesta on.

omaan kansakouluaikaani kiteytyi aika paljon hiljaisuutta, rangaistuksia, pelkoja, nöyryytyksiä ja kapinamieltä, joka nitistettiin heti määrätietoisesti.

kansakoulu oli paikka, jossa yksi vuosiluokka kerrallaan hyvin erilaisista oloista tulevia lapsia pistettiin jonoon ja järjestykseen. se edellytti paljon sääntöjä. pulpetit olivat jonossa ja niissä oli istuttava selkä suorana. oli pukeuduttava siististi, syötävä lautanen tyhjäksi, puhuttava selvästi, hypättävä pukkihyppyä, kuljettava jonossa . . .

oli oltava samanlainen kuin muut. uno cygnaeuksen tuima muotokuva roikkui koulun seinällä valvomassa samalaisuutta.

lukujärjestyksessä oli lukemista, laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, luonnontietoa, uskontoa, laulua, piirustusta, voimistelua. ei viivoittimella sormille läpsäisyjä tai luunappeja. ruumiillinen kuritus oli ehkä säännöissä kielletty, mutta luokkahuoneeseen asti säännöt eivät aina kantaneet. jokainen entinen kansakoululainen muistaa, itse kokeneena tai vieressä eläytyneenä, miltä tuntuu karttakepin näpäytys sormille puista pulpetinkantta vasten.

muistan ahdistuksen kokemukset voimakkaina vielä vuosikymmenten jälkeen. jotkut eivät halua muistaa kansakoulusta mitään.

ylivoimaisesti tärkein tekijä koulussa on opettaja. opettajan epäoikeudenmukaisuus tai julmuus ei lähde mielestä ikinä. olivatpa kouluolot kuinka alkeelliset hyvänsä, jos opettaja on ollut ymmärtävä, koulumuistot ovat hyvät. lempeät opettajat tuntuvat yleensä olleen sijaisia tai uusia nuoria, jotka itsekin olivat vaarassa joutua koululaitoksen kuritettaviksi.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minulla on, siis muistoja äidin tai isän vitaksesta, mutta en muistele niitä kuin realistisina ja kaikissa sen aikaisissa suurperheissä tapahtuneina välttämättömyyksinä. Miten sekin meidän "lauma" muuten olisi yhtään mitään totellut? Ei se olisi ulukometästä edes kotiin saapunut, ellei edes henkistä aitausta olisi ollut. Ylimääräistä kuritusta en siis kotona tunne saaneeni.

Mutta tuo ulkoapäin, koulusta (ja kylien tiettyjen tyyppien pahoinpitelyt) olivat suuri, henkinen ongelma vielä kauan aikuisuuteen saakka ja ovat vaikuttaneet monen typeryyden syntyyn elämässäni.

Ymmärtäminen ja vastauksien saaminen filosofiseen peruskysymykseen "miksi?" on ainoastaan auttanut. Mutta kova työ sen etsimisessä on ollut. Moni tovereista ei ole osannut, ei jaksanut eikä selvinnyt.

Kansakoulussa oli traumatisoivaa saada itse karttakepistä kintuilleen, mutta hirveintä minun oli seurata, kun "Lillukka" hakkasi naama punaisena kehitysvammaisen veljeni nurkkaan komennettua hahmoa, ja kun sen pelonsonta valui rikkinäisen vaatetuksen alta kengänkalsoille...

Luin juuri aamun Hesarista, kuinka nyt, täyteläisten, YK:n siunaamien kansalaisten vapauksien harhassa viisari on heilahtanut toiseen äärilaitaan: Matti Apunen kirjoittaa "Opettajat tulilinjalla" kolumnissaan asiasta.

Oulusta on viime viikkoina tullut samansuuntaista viestiä, ja Helsingin seudulla kai tilanne on monessa paikassa aivan toivoton?

Katson itseni kohdalla, että olen aika hyvin ymmärtänyt asioita koska sen jälkeen kun omat lapseni ovat aloittaneet koulunkäynnin, en ole sairaalloisesti seurannut opettajien toimintaa. Sen verran, että johonkin aikaan oli ongelmia vanhimpien tyttärien koulunkäynnissä opettajien suhteen, mutta pääsääntöisesti suhteet kouluihin ovat sujuneet hyvin.

Nyt pojillani, ja tyttärelläni, ei kertakaikkiaan voi sanoa olevan sen suuntaisia ongelmia. Heillä on hyvät opettajat ja se tieto auttaa paljon kotonakin jaksamisessa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, luin Antti Tuurin Matkoilla Euroopassa-kirjasta asiasta jonka olen tiennyt itsekin kauan (s. 197): "Vasta kuusikymmentäluvulla vanhoja taloja ja kaupunginosia ruvettiin todella repimään, ja uudet talot rakennettiin liike-elämän ihmisten makua ja tarpeita tyydyttämään: monet kauniit talot hävitettiin kaupunkien keskustoista niin meillä kuin muuallakin, eikä niitä koskaan saada takaisin."

Tätä kirjailija mietti Freiburgissa katsellessaan sen vanhankaupungin Munsterin taloja jotka pääosin olivat säilyneet liittoutuneiden pommituksilta.

Tätä, ja montaa muuta seikkaa olen miettinyt kaupunkisuunnittelun suhteen ehkä tiedostamattakin ja siitä tulee sinullekin tunne lukiessasi kirjoituksiani, että kaupunkisuunnittelu on minulle vertauskuva jostain käsittämättömästä pahasta. Mutta sen puolesta todistaa myös Hesarin joskus 1990-luvulla "jatkokertomuksena" kirjoittama sarja Helsingin puretuista arvotaloista.

Ehkä Ottoeinari suree osallisuuttaan tällaiseen kaupunkisuunnitteluun? Kuin harvesterikuski ikikuusikossa tietää, ettei milloinkaan metsä palaa samaan järjestykseen kun hän tätä raiskaa, mutta kun ei voi muuta leipänsä eteen sillä hetkellä tehdä.

Sama se on sotilaalla joka muiden rinnalla lähtee tappamaan; tietää kieltäytymisen johtavan pahimmillaan itsensä teloittamiseen.

Kaikkeen se ihmislajin voimakkain populaationosa toisiaan ajaa...

Riku Riemu kirjoitti...

Vaikeaa on tasapainotella käytettävyyden ja vanhojen, ehkä hienoiksi, historiallisiksikin koettujen arvojen välillä. Vanhat rakennukset usein ovat, miten sen sanoisi, vanhoja.

Olen lukenut, että aivan 1970-luvun alussa H:gin yliopisto teki päätöksen muuttaa kokonaan pois keskustasta. Jos olisivat toteuttannet, olisiko senaatintorin laidalla nyt tarjoustalo, kansalliskirjastossa kirpputori ja thai-hieronta. Tuskin sentään, ovathan ne kalliilla maalla. Eivätkä ne niitä pylväillä ja yläpuolisilla päätykolmioilla varustettuja Engelin sairaalaparakkejakaan olisi purkaneet.

Paljon ovat purkaneet, onneksi eivät toteuttaneet kansakunnan kaapin päällä juovuksissa istuneen Alvar Aallon massiivista keskustasuunitelmaa. Kerrotaan että humalaspäissään nosti päättävän lautakunnan pöydälle kenkälaatikon, uudet tohvelit kun oli käynyt ostamassa. Koska näkemyksiään ei voinut epäillä,muutakaan tolkkua ei saanut, rakensivat sähkötalon (Enso Guzeit) sen mukaan, siihen Uspenskin katedraalin eteen. Alta purettiin komea kivitalo pois.

Valto Ensio kirjoitti...

Olet oikeassa Riku tuosta tasapainottelun vaikeudesta. Sitä olen joutunut pohtimaan konkreettisesti ihan yksityiselämässänikin kun ostettiin vuokraoikeus Kittilästä muuton jälkeen tähän nykyiselle tontillemme jolla oli/on "suojelukaava" ja 1953 rakennettu talonrötiskö jonka pääpiirteittäin olen alkuasuunsa kunnostanut vaikka viisainta olisi aivan ensiksi ollut käyttää paikalla puskutraktoria.

Käytännössähän Helsingistä tai mistään muusta isommasta kaupungista, lukuunottamatta Tamperetta en tiedä mitään. Ei pikkukyläilyt tai lyhytaikaiset asuskelut mihinkään paikkaan kummoista tuntumaa anna.

Mutta koska olen enemmän tunteella kuin järjellä ajatteleva, teoreettinenkin tieto vanhan purkamisesta lisää tuskaa.

Mitä sanot siitä tunteesta, joka minulle tuli Hartwal Areenaan tutustuessani? Ajattelin nimittäin ensimmäiseksi rannikoilla ruostuneina törsöttäviä öljysäiliöitä. Olisiko senkin rakennuksen tehdä kauniimmaksi?

Finlandiatalo on ollut minusta aina vallan kaamea pytinki, kuin jokin suuri Raja-Karjalan osuuskaupan kyläpuoti ja pienempänä toki luulin, että se on päällystettykin samanlaisilla mineriittilevyillä. Ja kun seurasin farssia sen marmoripinnoitteen osalta (joka uusii pian) niin ajattelin, että kuinka helsinkiläiset sietävät tuommoista huuhaa hommaa jota heidän verovaroillaan tehdään.

Kiasma on ollut Fiasma (fiasko) alusta alkaen eikä ulkokuori ole millään tavalla miellyttänyt minua.

Makkaratalo on kuulunut kuvaan, en ole osannut kyseenalaistaa sitä ennen kuin siitä hälyttiin. Minusta se (makkara) kuuluu paremmin tähän nykyaikaan kuin siihen, jolloin se rakennettiin.

En ole vielä musiikkitaloon fyysisesti tutustunut kuin perustustenvaluvaiheessa, joten siitä en osaa sanoa.

Aina minua joka tapauksessa ovat miellyttäneet vanhat rakennukset kaikkialla. Ovat varmasti nykykäytäntöön hankalia, en epäile yhtään eikä niihin Kalle Könkköläkään mielellään pyörätuoleineen mene.

Poliitikot perustelevat (ja liike-elämä siellä takana lobbareineen) kansan "sijoittamista" (ajamista samoihin läjiin) sillä, että hajasijoittaminen ja maan kokonaan asuttuna pitäminen on yhteiskunnalle ylivoimaisen kallista. Mutta miksi näyttää siltä, että vaikka suomalaiset tosiaan tungettaisiin kaikki kehä kolmosen sisään, niin maa on silti alituisessa konkurssissa?

Ja tämä aitaaminenhan se aiheuttaa tilanpuutetta ja siksi pitää yrittää rakentaa rumasti ja korkealle maansisuksiakin hyödyntäen. Ei siinä vanhoilla, pieniksi huoneiksi pilkotuilla rakennuksilla ole silloin arvoa puupennin vertaa.

Mutta antaa lajin mellastaa ja laumailla ahtailla kaupunkiensa kaduilla. Siitä se kai leipänsä saa kun kuokkaakaan ei enää osaa käyttää.

Riku Riemu kirjoitti...

Makkaratalon makkaraan kaiketi kaikki ovat vuosikymmenissä ehtineet tottumaan. Silläpä se aiotaan poistaa kokonaan tulevassa korjauksessa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ei saa! Maalatkoot vaikka pinkiksi, mutta ei ei ei!

meri kirjoitti...

joskus tuntuu, että suomessa on vain kolmenlaisia ihmisiä: niitä, joilla on alvar aallon tarjoiluvaunu, niitä, jotka haaveilevat sen ostamisesta ja niitä, jotka eivät tiedä, mikä se on. vasta viime aikoina näyttää kasvaneen myös ihmisryhmä, joka ei missään tapauksessa ostaisi sitä.

lukeneisto jakaantui aikoinaan kahteen kastiin: osa pisti elämisen esteettiset ulottuvuudet lössiksi, osa uskoi alvariin. muinun oli vaikea ymmärtää, miten muutamaan kaarevajalkaiseen pöytään saattoi sisällyttää niin paljon arvoja.

vierailin kerran eräässä kodissa, joka oli täydellinen toisinto artekin tuoteluettelosta: taivutettua puuta, valkoista, beigeä, mukana ripaus mustaa. pöydät olivat aaltoa, tuolit olivat aaltoa, samoin lamput ja maljakot. astiatkin olivat aaltoa, tosin vain ainoa. matot olivat sentään sisalia.

muistin oman aalto-ostokseni, artekin syöttötuolin, jossa lapsi roikkui ja roiskutti puuroa ympäriinsä. tuoli oli kaunis, mutta kovin käytännölliseksi sitä ei voinut sanoa. vanerista taivutettu selkänoja oli liian pysty, ruoka liisteröityi kiinnitysnuppien väliin ja istuinosa oli turhan väljä villille lapselle. myöhemmin huomasin, että se ei edes ollut aallon suunnittelema vaan jonkun apinoijan.


aalto-maljakko on poliittisesti oikeaoppinen vain, jos se on täynnä tanakkavartisia tulppaaneja.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, kun saisi vielä joskus asua pirtissä, jossa kaikki tarvekalut olisi mahdollisimman pitkälle paikan päällä itse tehtyjä. Niin kuin puuseppä ukki-Abrahamillani oli talon perustuksista harjaan. Uunikivetkin se teräsmies oli kantanut puolen kilometrin päästä käsin ja savilaastilla kiinnitellyt toisiinnsa, latonut taiten ja saanut savutuvasta viimeinkin uloslämpiävän. Eikä ne sen ajan (1900-luvun alkupuoli) uunit mitään kermansavi-kotkotuksia olleet.

Kun nyt täällä kaiken tavaran keskellä taistelemme toistemme kanssa päivittäin, että mitkä kymmenistä vaatekappaleista kymmenissä nauloissa roikkuessaan minäkin päivänä päälle pantavaksi kelpaavat, toivon todella, että saisimme takaisin edes puolet siitä puutteesta, jossa on eletty. Minäkin.

Minä p***at veisaan aalloista tai laineista. Tuvassani olevat käsintehdyt leipä- ja vesikorvo, hiilihangot, keinutuoli ja pirtinpöytäkalusto ovat arvokkainta käyttöomaisuutta jotka omistan. Maasta taivaaseen ostettaessa kehuttu sohvakalusto sensijaan on viiden vuoden liikkeestä kantamisen jälkeen kaatopaikkatavaraa kun sen vieressä oleva, serkun navetan vintiltä pelastamani ja kunnostamani, ukki-Abrahamin tekemä sivustavedettävä "itulaatikko" näyttää vain nuortuvan kun sen päällä mahdollisimman paljon kölläilee.

Tulppaanit ovat hyvännäköisiä myös vanhassa kumiteräsaappaassa kun laittaa kovan karttapahvisisuksen sisään tueksi. Olen kerran nähnyt sellaisen paikassa, jossa vanhoja esineitä hellien hyväiltiin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ps. sen sivustavedettävän ikä on kohta sata vuotta!