tiistai 8. syyskuuta 2009

Katson käsiin pestyihin

Nämä ovat minun käteni. Niitä särkee miltei joka yö. Tarkemmin sanottuna ihan jokaikinen yö. Pienempiin särkyihin en enää reagoi, mutta kun oikein sattuu, havahdun hereille. Usein heräämiseen liittyy myös uni, oikeastaan painajainen, jossa on menossa hillitöntahtinen rakennusurakka. Hakkaan vasaralla nauloja, ruttuutan tylsäketjuisella moottorisahalla lankkua lyhemmäksi tai taiteilen jonkin keskeneräisen rakennuksen kattopalkeilla. Usein ovat viimeisten työmaiden työkaverit unessa mukana, ja pomot. Unessa minua harmittaa hirveästi, koska en kykene lyömään naulaa pohjaan saakka kun käsi ei tottele aivojeni komentoa.


Nyttemmin, jo kahdeksan kirurgien tekemää leikkausta kokeneet käteni ovat nähneet pikkuisen muutakin mukanani roikuskellessaan. Jo pienenä työnsin ne sumeilematta sammakonkutuisiin mutalampareisiin, lehmänpaskaan ja kusiaispesiin. Talvella karaisin niitä lumisotaleikeissä ja keväisin Unipurosen hyyhmäisessä suovedessä. Tapella nahisteltiinkin kotona ja kylillä, eivätkä aseina olleet höyhentyynyt. Annettiin ja saatiin turpiin niin että veri lensi, pelkele! Tavallisen korvenkasvatin tavallinen lapsuus, kai, mitäpä siitä sen enempää. Mitä nyt seitsemästä veljeksestä neljällä oli Fragile X-vamma, isä ryypiskeli ja köyhyyden kurkihirsi painoi perhettä muuten vaan maata vasten.

Jänniä muistellakseni, ensimmäisen kerran kätöseni etusormi töni untuvaista vakoa kotipitäjäni hautausmaan aidan takana, pimeänä, tuulisena lokakuun yönä suuren kuusen alla kun olin 12 v. Tyttö oli samanikäinen. Minulta luirahti lahkeeseen ja hävetti. Seuraavana päivänä täytin 13 v ja Villelän "sukupuolioppaat" lukeneina mentiin kaverin kanssa Kirja&Kemikalio Haikaraiseen ostamaan pyyhekumeja, kyniä, vihkoja, viivoittimia ja ...äh! Sultaneita. Niitä kaikkia sai siihen aikaan yksittäin eikä hyllytelineessä roikkunut kylttiä: "Osta 2 saat 3!"

Käteni tartutettiin työnlaitaan jo kotona, mutta rahallisen palkan edestä naapurin paskatunkion talikkoon kun olin jo 14 v. Oltiin muutettu pois kotipitäjästä ja sinä kesänä alkoivat työni myös rakennuksilla. Elämäni ensimmäinen kottikärryllinen betonia luirahti mökkilaiturityömaalla Juurusveteen kuin siellä kuusenjuurella lahkeeseen jotain ensikertaisen ainutlaatuista muuta.

Humpalle opettelin ensimmäisten tienestien myötä, ja voi että näillä kourilla on sen jälkeen naisia uumilta pidelty tuhansissa tansseissa pitkin maamme lavoja: "...hetken pienen/hetken pienen elämästä saa kai joskus ehkä antaa/katseet paljon sanoo..." http://www.youtube.com/watch?v=i6IP5b3Pvyc

Armeijassa nämä ryhmyiset, jo vihkisormustakin kantavat raajani pitelivät erilaisten ajoneuvojen ohjauspyöriä, vaihdekeppejä, ja raahasivat autoihin sammuneita kapiaiaisia pitkin kasarmien ja kämppien pihamaiden liejukoita kun oli ensin kuskannut aamuyön tunteina valtion päivärahoilla kustannetut huorajaostot kotiovilleen, joskus saatellen sisälle saakka kun itse panijamiehet korsasivat transeteissa. "Transiiiittimen kuljettaja! A-seen-too!"

Armeijan jälkeen ajauduin todelliseen paskaduuniin, kuljettelemaan maansiirtokoneita pölyä, liejua ja usvaa pukkaavaan kaivokseen ja kokemaan Maanrakennus Hartikaisen sisäisiä oppeja työmaakulttuurista jota olivat vanhat konkarit opiskelleet Kostamuksia myöten Stolisnajaa keskiviikosta sunnuntai-iltaan naukkaillen. Suomen puolella pullojen kyljissä luki Koskenkorva tai Vinetto, ryyppyputki oli sama, jo vakiintunut. Kaikki he ovat jo kuolleet viinan yliannostukseen, rauha heidän haudoissa lahoaville käsilleen. Itse pääjehu elää vielä, se, joka kaikesta kerman on ahneilla kourillaan päältä kuorinut. Lienee hän jo 100 v?

Vuoden jaksoin kaivoselämää ja sitten Rovaniemelle. Se oli hyvä/paha jakso. Ei voi lyhyesti kertoa, joten en kerro ollenkaan.

Siilinjärvi, Orivesi, Tampere, Iisalmi, Rautavaara, Kittilä...

Oi kun alkaa käsiä pakottamaan tämä muistelu!

Ensimmäisen vaimoni sairauden aikoja olen muistellut liiankin paljon. Se on trauma, joka ei parane edes muistelemalla, mutta sen verran käsieni osuudesta tähän aiheeseen, että monasti käteni laittoivat tyynyä reutoavan pään alle, pyyhkivät veristä kuolaa suupielistä ja kyyneliä omista ja lasten silmistä. Monesti pitelivät käteni ihmistä tosissaan kiinni, kun psykoosi yöllä nostatti raivon, mielettömyyden puhurit tarttuivat aivojen sairaisiin solukkoihin, käskivät tehdä pahaa koska henget, jeesukset, perkeleet ja jumalat yhtenä mylläkkänä niin olivat säätäneet! Monasti puhelimen kiekko rasahteli sormeni pyörittäessä hätänumeroa ja monesti ne myös avasivat ambulanssimiehistölle ulko-ovea... Monesti ne myös tarttuivat sairaaloiden ovenkahvoihin, ojentautuivat tervehtimään lääkärien, hoitajien tai psykologien lämpimiä, kuivia, velttoja tai säikkyjä käsiä...

Näissä, menneen elämäni pimeiksi tussahtaneiden opastaulujen äärellä ovat käteni myös silittäneet lapsieni pellavaisia päitä, pidelleet turvaa etsiviä pienokaisia vaikka omakin sydän on ollut pakahtua käsittämättömistä tuskantunteista. Käsiini on ihan konkreettisesti silloinkin koskenut kun en niillä ole mitään voinut tehdä auttaakseni asioiden nopeaa korjaantumista, läheisen, ja lapsille ainakin tärkeän ihmisen paranemista. Ne ovat olleet kipeät vaikka niitä ei vielä ollut kolarit murjoneet rikki.

Mutta ovat käteni saaneet tuta joskus lempeä, lämpöä ja hellyyttäkin. Naisen sileää ihoa ne ovat silittäneet monet kerrat ja välittäneet liennyttävää läheisyydentuntua tuskassa mylttäävään sisimpääni. Minä olen silittänyt ja minua on silitelty, tuuditeltu uneen kuin pientä lasta joka pelkää mörrimöykkymetsässä.

Yht´äkkiä olin kuitenkin yksin. Käteni päästivät sairaan ihmisen menemään, tai oikeastaan työnsivät koska eivät jaksaneet enää kannatella kaikkien taakkoja. Jäivät lapset kuitenkin. Kymmenvuotiaat tytöt osaamattomien käsieni kaitseltavaksi. Se aika oli käsilleni kovaa aikaa. Ja että olisi ollut tarpeeksi kovaa, ajoin autolla nurin. Särkyi auto, säryin minä ja -käteni.

Kun katson näitä käsiäni nyt, on niiden vastuulla vielä hirmuisesti. Tiedän, että niiden olisi pitänyt jaksaa tehdä töitä vielä parikymmentä vuotta, mutta ne uupuivat kesken. Särkyivät onnettomuuksissa ja työnteossa. Kaikkihan tietävät, että lusmuilen, että en oikeasti ole niin vammautunut ettenkö työntekoon kykenisi. Oikeastihan olen elämäni kunnossa; kykenen pyöräilemään tuosta vain tuhannen kilometrin lenkin säässä kuin säässä! Mitä valitat! Mutta ehkä pyöräilenkin siksi, että saan olla hetken poissa miettimästä näitä särkyjäni, niiden syitä ja että jos olisi elämä mennyt toisin... Mutta huhuihin vastaileminen on vastatuuleen kuseksimista, perkele. Vituttaa toisinaan muutenkin niin, että häntäluuta kylmää. Ja kun ei voi nytkään edes käsillään jotain sellaista tehdä, joka tilanteen korjaisi!

Fyysisten tuskien syistä ovat olemassa tarkat diagnoosit, epikriisit. Ne ovat vakuutusyhtiöidenkin lääkärien seulojen lävitse kulkeneet, mutta käsieni särkyjen kautta yritin myös kertoa, kuinka paljon hurjistuneen norsulauman tallomaa porsliininsälää myös sisälläni on. Niistä elämänkappaleista ei epikriisejä kansioista löydy.

Eikä kumpiinkaan särkyihin lääkettä ole.

3 kommenttia:

Avatar kirjoitti...

Alan pikkuhiljaa ymmärtää pohjoista miestä. Kiitos kirjoituksestasi, Valto Ensio Heikkinen! (Sukunimesi on tuttu, Kainuussa on paljon heikkisiä, jos on juntusia ja seppäsiä ja muitakin.

Mutta tämä kirjoitus osoittaa Mukan ja Palsan ohella, että ilman hengenvoimia, ei kainuulaisia ole jätetty. Kunnioitan heitä tosi paljon. He eroavat omalla merkittävällä tavallaan meistä eteläsuomalaista ihmisistä, jotka olemme kuin suljettuja astioita, posliinia tai muovia, joita pitää varoa, ettei tule halkeamia (ei voi yleistää, tarkoitan kai lähinnä itseäni).

Minulla on muutamia tuttuja ihmisiä, jotka ovat syntyneet Kainuussa, mutta lähteneet sieltä "hyvissä ajoin", ennen kuin kohtalo on ennättänyt iskeä heihin hampaansa. Ja he ovat raivanneet itselleen näennäisen tuskattoman elämän. Eräs heistä on "paennut" Amerikkaan saakka, ja on nyt siellä turvassa yliopiston opettajana ja yhteiskunnallisena kirjailijana, joka ammentaa faktansa toisten, lähinnä eteläamerikkalaisten hädästä. Joka kesä hän palaa lapsuutensa maisemaan.

Mutta V. E. Heikkinen tuntuu olevan samaa maaperää. Hän on vain uhmannut olosuhteita, ja jäänyt niiden vangiksi, niin kuin valtaosa kainuulaisia. Heitä kaikkia kunnioitan suuresti. Ja tuo vanki-sana on väärä. Ei voi puhua vangeista, vaan kotiseudun rakkaudesta, joka kyllä voi vangita ihmisen. Mutta paljon on Kainuussa tapahtunut muutosta. Nykyisin ihmiset voivat siellä hyvin, kiitos koulutuksen. Ja maantietkin ovat siellä asfaltoituja ja leveitä, ei tarvitse enää lähteä etsimään muualta parempia teitä. Ja kainuulaiset ihmiset ovat vieraanvaraisia, hyviä suustaan, ystävällisiä, vaikka kuinka sisällä myrskyisi. He ovat ihan oma rotunsa, jota ei voi edes verrata toisiin. Kirjoittaisin mielelläni kainuulaisen isolla alkukirjaimella. Hän on Kainuulainen, hän on Kainuusta. Jos joku on Kainuusta kotoisin, on se jo sinänsä suositus mielessäni. Eikä Kiantokaan mikään turha mies ollut, vaikka häneen on istutettu punaisia viivoja. Mutta kaikki yksittäiset kyläsankarit, joista olen kuullut lukuisia kertomuksia, päihittävät Kiannon milloin tahansa. Tai olisivat päihittäneet, jos heille olisi annettu mahdollisuus ilmaista itseään...

Hyvä, V.A. Heikkinen!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Avatarm kiitos.

Tarkennan vähän, vaikka ei sillä liene merkitystä. Syntymäpaikkani-lapsuusmaisemani sijaitsevat Kainuun (Sotkamon) rajalta n. 30 km:ä Ylä-Savon puolelle, Rautavaaralle. Olen siis savolainen, mutta mikäli tiedän, sukujuureni heikkisten jonkin haaran osalta juontuvat Kainuuseen, jonnekin Heikkisenjoen tienoille.

Toiseksi olen asunut vasta vähän aikaa Kainuussa, muutin tänne nykyisen vaimoni syntymämaakuntaan Kittilästä.

Muutenhan kainuulaiset ja savolaiset jo kielensäkin (murteensa) puolesta kuuluvat samaan. Luonteissakin on hyvin paljon samaa.Pärjäsin nämä viimeiset työvuoteni omasta mielestäni hyvin kainuulaisillakin rakennustyömailla, joidenka telineillä yleensä miehen "veri punnitaan".

Olen kyllä asunut ja työskennellyt niin monella kantilla tätä pientä valtakuntaamme, että ei me kokonaisena kansanakaan niin hirveän paljon toisistamme erotu.

Esimerkiksi Turun ja Uudenkaupungin työmailla tapaamiani sen perän ihmisiä ja heidän murrettaan on joskus ihan ikävä ja Heli Laaksosen tuotantoa tajuan ihan täysillä.

Vielä semmoinen, että eräs Norsunluurannikolta lähtöisin oleva ystäväni, pikimusta mies on olemukseltaan, naurultaan, käyttäytymiseltään ja huumorinlahjoiltaankin kuin joensuulainen lörtsykauppias Kuopion torilla. Siis en usko, että värilläkään on väliä ku n ihmistä itsestämme tai toisistamme etsimme.

Avatar kirjoitti...

Minä kuitenkin kunnioitan kainuulaisia, sillä se on ainoa heimo, jonka kuoren alle olen päässyt kurkistamaan. Savolaiset ovat kyllä myös hyviä suustaan, mutta itsensä he kätkevät puheittensa alle. "Mustat"-miehet taas: tuntuu, ettei heillä ole kuorta ollenkaan, niin ovat nauravia ja iloisia, hengittävät ihollaan.

Totta puhuen, kyllä minä tiedän, ettei ole "koiraa karvoihin katsomista" ja että kaikki ihmiset ovat yksilöitä, mutta ihmisellä on taipumus yleistämiseen. Hän ikään kuin vaistomaisesti täydentää puuttuvat osaset, niin että kuvio näyttää kokonaiselta, vaikka se olisi melko epätäydellinen. :)
Sinä olet hyvä kirjoittamaan, osaat siirtää ajatuksesi johdonmukaisesti paperille (koneelle) oletpa sitten kotoisin mistä tahansa. (Mieheni sukujuuret ovat Kainuussa, Sotkamossa, joten läheltä liippaa.)