Poimin mäntykankaalta kaarnikoita, vähän myös puolukoita...
...mökin pihapensaista ruusunmarjoja, panin höyrystymään, tirisivät mehuksi. Nimeksi pullojen kylkiin laitoin Lapin äidin kehtolaulu, sillä ohjeen sain Kittilästä.
Käveleksin suonlaitoja. Sammaltupoilla joku merkannut polkunsa kuin metsurit ennen. Variksenmarjoja mättäät tulvillaan, puolukoita siellä täällä. Niin vaihtelee metsien tarjonta.
Vielä on joitakin mäntyjä jäljellä sataviisikymmentä vuotta vanhan polun varrella. Lapsuuteni maailmalle vievä tie puiden välissä suikertaa kuin varisseita neulasia ei olisi liikauteltu. Isän leveiden hartioiden näin tästä lapsena edellä usein menevän, ja nyt yritän muistella, tuliko hän yhtä monta kertaa takaisin kuin mitä lähti. Muistin verkkokalvolla näen aina vain isän pois päin loittonevan selän ja silloin minun ikävä on.
Montako metsopaistia isä tältä kankaalta Hakin haukusta kävi ruokapöytään hakemassa? En tiedä. Montako pullollista viinaa isä tämän polun varrella kotiin tullessaan ryyppäsi? En tiedä. Montako kertaa mentiin Luikkolahdelle veneelle tätä polkua pitkin? En tiedä.Elämää ei tilastoida, ei laiteta mihinkään ylös. Ihmisen mieli nostaa merkittävimmiltä tuntuvat asiat enemmän tapahtuneiksi vaikka niitä olisi vähemmän.
Järjellä tiedän, että yhtä monta kertaa kuin isän selkä meni tätä polkua Linja-Ruposen kyytiin ja matkusti Kuopioon junalle ja siitä Helsinkiin, niin yhtä monta kertaa hänen selkänsä tuli vatsa edellä sieltä poiskin. Mutta tunne sanoo, ettei niin voi olla, koska isä oli enemmän poissa kuin paikalla.
maantietä pitkin kävelin ja itkinmuistojen peltoa mielessä kitkin
sade selkääni kasteli
kun vanhus vastaani asteli
kun vanhus vastaani asteli
sanoi
-poika, sinä katsele latvoja puun
tai kiikaroi
kraattereita kuun
ja sitten
murehtimasta mennyttä lakkaa
sillä
onhan se enää vain elämäsi kakkaa
1 kommentti:
Metsäisiä kuvia, hyviä kuvia, marjaisia kuvia, tuttuja minulle. Kainuun luonto on jotain aivan muuta kuin luonto täällä etelässä. Sillä on oma charminsa. Se viehättää karuudellaan, hetteillään, rämeillään, korpimaillaan, kuusikoillaan, soillaan ja ennen kaikkea vaaroillaan. Siellä suopursu kukkii ja purot ovat kirkkaita. Taivasta on enemmän kuin missään muualla.
Mutta silti olen monena kesänä tuntenut vastenmielisyyttä sinne lähtiessä. Se johtuu matkan pituudesta. Istua autossa tuntikausia on puuduttavaa. Ei auta, että on varustautunut kirjoilla ja cd-levyillä. Ja jostain kummallisesta syystä paluumatka sujuu paremmin. Johtuisiko siitä, että silloin lasketaan kartalla alamäkeä. :)
Lähetä kommentti