...sekä sotien ja aseiden suunnittelijat äitimaailmamme kohdusta. Kuohitkaa elossa olevat.Muistini latuverkosto yltää syksyyn 1962 saakka. Voin paikantaa tämän väitteeni siten, että Unimäen hirsimökin ikkunalla, vesijuovia valuvan, säröisen ikkunaruudun edessä rätisi radio. Isä oli tullut kotiin ohranjyvä silmässään, vehnästellen vehnästelyjään, mutta uutisia kuunneltuaan hän sanoi, että niinköön nuo saatanat mualimanpalon tuas suavat aekaseksi.
Isän punakat kasvot muuttuivat karpalonvioletiksi radiosta kuuluvien uutisten myötä. Tiukat suupielet tirskautelivat perkeleitä kuin äidin näretikku siivouspäivänä hirrenrakoihin myrkytettyjä russakoita. Olisiko nelivuotisiin aivosolukoihini mitään muistijälkeä muuten jäänytkään ellei isä olisi ollut niin varman tuntuinen siitä, että joutuu taas itsekin rintamalle tappamaan tai tapettavaksi. Ne kuvitelmat, joita tästä uniini saapuivat olivat minulle kova paikka sillä isä oli muutenkin paljon poissa kotoa.
Isän punakat kasvot muuttuivat karpalonvioletiksi radiosta kuuluvien uutisten myötä. Tiukat suupielet tirskautelivat perkeleitä kuin äidin näretikku siivouspäivänä hirrenrakoihin myrkytettyjä russakoita. Olisiko nelivuotisiin aivosolukoihini mitään muistijälkeä muuten jäänytkään ellei isä olisi ollut niin varman tuntuinen siitä, että joutuu taas itsekin rintamalle tappamaan tai tapettavaksi. Ne kuvitelmat, joita tästä uniini saapuivat olivat minulle kova paikka sillä isä oli muutenkin paljon poissa kotoa.
Niiden, 1962 lokakuisten uutisten pääaihe oli Kuuban ohjuskriisi ja toimittajien spekulointi kolmannen maailmansodan syttymisuhalla.
Aseteknologian huumaamat psykopaatit silloinkin töytäilivät niitä rajoja vasten, joiden ylitse, tai lävitse, jos atomipommin kehittelyn jälkeen mennään täyssiilollisia laukaisten, ei ihmiskunnalla paluuta enää ole. Tähän päivään saakka ei näitä aitauksia ole vielä ylitetty muuten kuin "koemielessä" Hirosimassa, Nagasakissa sekä parisen tuhatta kertaa muuten vain nykyisten ydinasevaltioiden laajoilla koekentillä, vaikka lukematon on se määrä, mikä kaheleita on maiden johdossa ollut, ja yhä edelleen on.
Ensimmäisen ilmakehässä tömäytetyn ydinlatauksen jälkeen mikään ei ole kuitenkaan ollut entisensä. Kaikki elollinen on saanut niistä osansa radioaktiivisten hiukkasten leijaillessa edelleen neniemme ulottuvilla, saastuttaen muoniamme tai jurottaen törkykerrosten alla odottamassa, että joku vähän talikolla maata tonkaisee.
Ensimmäisen ilmakehässä tömäytetyn ydinlatauksen jälkeen mikään ei ole kuitenkaan ollut entisensä. Kaikki elollinen on saanut niistä osansa radioaktiivisten hiukkasten leijaillessa edelleen neniemme ulottuvilla, saastuttaen muoniamme tai jurottaen törkykerrosten alla odottamassa, että joku vähän talikolla maata tonkaisee.
Väestönkasvuun sotateknologian mielikuvituksen rajoja hipovalla maailmanvallalla ei ole ollut kuin tarkoituksensa vastainen kehitys. Sotiin ja muihin mielettömyyksiin on laitettu niin paljon maapallon sisältä, selkänahasta, mahankin ja kylkienkin päältä kuorittuja hyödykkeitä, että sillä olisi saatu jo kymmeniä vuosia sitten kaikille atmosfäärimme asujille kelvolliset olosuhteet perhesuunnitteluun, ruokaan, juomaan, vaatetukseen ja asumiseen. Mutta muutama hullu perseenuolijakaarteineen saa mellastaa tällä planeetalla mielinmäärin nöyryyttämässä "alamaisiaan". Eivätkä lievimmästä päästä ole nämä edellämainittujen kanssa niljaisia käsiään ojentelevat talouskriisien isät äiteineen, poikineen ja tyttärineen. Heidän haltuunsa olemme antaneet itsemme, rukoilkaamme.
Ne, jotka viisaudessaan ja kekseliäisyydessään kylpevät ja ovat tietävinään maailmasta kaiken, jopa senkin, että mitä suuremmiksi heidän viisautensa kasvaa, voivat ruveta suunnittelemaan maanjälkeistä elämäänsä kuussa tai jollain muulla suotuisalla planeetalla, muovisten kupujensa alla kaiken tarvitsemansa tuottaen ja vain täydennysmatkoja saastuneelle kotiplaneetalleen pikaisesti tehden.
Seuraava harppaus tulee olemaan jokin samankaltainen hulluus kuin ydinteknologian kehittäminen. Silloin todella katsotaan, mitä ja ketä prkeleitä ovat ne siniveristen sukujen ripenet jotka maailmankehää ulkoavaruuteen kiertämään jää.
Tässä vain mietiskelen, että mitähän minä lapsilleni kerron tästä hullusta maailmasta jonka itse niin toivottomaksi koen?
2 kommenttia:
Mitä kerrot lapsillesi tästä hullusta maailmasta?
Jos sinun on pakko kertoa jotain, sano: "Lapset, tämä on hullu maailma, missä elämme, mutta kun kasvatte suuriksi, tehkääpä te tästä parempi! :)
Kannattaako lapsia niin kauheasti informoida, minä säästäisin heitä ja yrittäisin järjestää heille positiivisia muistoja lapsuudesta, että he voisivat myöhemmin sanoa: "Meillä oli mukava lapsuus. Me keksittiin iskän kanssa aina jänskiä juttuja, ja tehtiin retkiä luontoon. Ja iskä luki meille kirjoja ja se se antoi ymmärtää, että me oltiin sille tärkeitä."
Lapset elävät paljolti tässä ja nyt. Tärkeintä heille on että ainakin yksi aikuinen on heille tukipuuna, ja välittää heistä aidosti. Ja on elämisen mallina. Siinä sitä onkin tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.
Tulevaisuudesta emme tiedä. Se voi muuttua rajusti. Mutta en usko, että yksi ihminen voi kovinkaan vaikuttaa maailmanmenoon yleisellä tasolla. Eniten vaikutusmahdollisuuksia on siinä kouran ulottuvilla. Vaikka sekin on epävarmaa.Voi tapahtua mitä vaan. Mutta kuitenkin se, että näkee lapset jo tulevaisuuden kannalta tärkeinä, ja koettaa avittaa heidän elämäänsä, ei aineellisella, vaan henkisellä tasolla. Koettaa antaa heille valmiuksia kohdata esilaisia asioita. Vaikka totuus lienee, että jokainen joutuu vastakin luomaan oman maailmansa. Ja elämään omaa ainukertaista elämäänsä.
Puhut asiaa Avatar.
Yritän kuvailemillasi tavoilla arkea elääkin, mutta keskiarvopsykologialla arvelen negaatioiden vaikuttaneen elämääni niin, että ihmisen (-lajin) suhteen kielteiset tunteet valtaavat mielessäni alaa kaiken aikaa. ("Tieto lisää tuskaa")
Silti minulle lapset ovat tärkeistä tärkeimpiä, ja lajittelematta kaikki samanarvoisia vaikka pienintähän sitä vuorollaan aina paijaa eniten.
Oma äitini oli esimerkillinen tasa-arvon vaalimisessa lastensa suhteen. Vaikka meistä yhdeksästä sisaruksesta neljällä oli kehitysvamma, niin aina minusta on tuntunut siltä, ettei yksikään ns. terveempikään noussut päätään korkeammalle hänen silmissään.
Miten hän elämäntyönsä niin mestarillisesti kykeni suorittamaankaan?
Ehkä siihen kykenevät vain äidit.
Me miehet, isät, jos emme sorru ylettömään ryyppäämiseen jäämme jostakin muusta syystä vajavaisiksi näissä kasvatusasioissa.
Henkilökohtaisesti koen ihan oikeasti sisälläni tuskia siitä, kuinka me, ihmiset kaikki, täällä tolskataan vain ja ainoastaan materian vuoksi luonnon ym. kustannuksella kun pienemmällä vauhdilla ei näin kammottavia ongelmia maailmassa olisi.
Siksi kirjoittelen niin kuin kirjoittelen pessimismin harmaanmustalla musteella ja vain pakinamuodolla savolaista huumoria väliin kevennykseksi kiilata.
Lähetä kommentti