Inhimillinen näkijä

Päivästäni muodostui niin tummareunuksinen, että vaihdoin blogimallia. Kyllästyin siniseen, ja niihin pompuloihin, sekä siihen, että valokuvia lisätessäni kappalejaot nuljahtelivat kannikoillensa toistensa lomaan istuksimaan. Kuvittelisin M. Koiviston asian näin ilmaisevan. Jospa migreenikin, joka puoli päivää otsaluuta sisältä päin kalvoi, sitä myöten hellittäisi. Luulen tosin, että tämänkin blogimallin kaava on niin jäykkä, ettei sekään siedä omavaltaista kirjoitusrivien suoltamista.

Haastattelivat televisioon ja radioon tänään. Kun toimittaja kysyi kaiken muun kyselyn lomaan jotain henkilökohtaisempaa, pamahti silmieni taakse kuva ennen minua haastatteluvuorossa olleesta somalitytöstä sekä hänen elämäntarinastaan, jonka olen nauhalle häneltä tallentanut. Samaan muistisolujen mylläkkään änkesi kuvajaisia omista ikävistä kokemuksistani elämässä, ja niin siinä sekunnissa kaikki aikomani sanomiset menivät yhdelle kerälle takaraivoluuhun kiinni, joten siihen kysymykseen en kyennyt kunnolla vastaamaan.

Ei sellainen vaarallista ole, hitot siitä, mutta kai minä kuitenkin jännitin etukäteen niin paljon, että armoton päänsärky alkoi romisuttamaan kiviraunioita suuren pääni sisällä ja loppupäivä meni sitten itseään pidellessä, että kestäisi.

Sen taidon minä tiettyyn kipurajaan saakka kyllä osaan.

Olin nuorimman poikani kanssa kahdestaan neljästä puoli kymmeneen, makailin sohvalla, keittelin kahvia, syötin poikaa, pesin kakkapyllyn, laitoin iltajutut ja sitten nukkumaan. Tämän kaiken tein hirmuisen herkällä mielellä. Ajattelin, että niin paljon minua tämä elämä kalvaa, mutta kukaan ei edes silitä. No, pikkuinen poikani sentään nukahti kainalooni ja toi sillä tavalla lohtua surulliseen osaan aivojeni kipukeskusta.

Vaimoni on sen luonteinen, ettei hän ehkä edes vaistoa olotilojani joita olen jo kyllästynyt sormella osoittamaan. Olenko sitten itse sen parempi ihmisten mielentiloja vaistoamaan, niin sitähän minä tässä aloin pohtimaan. Tämän kirjoitukseni otsikkokin, mukaelma tv:n formaatista "Inhimillinen tekijä", lainehti kipeässä migreeniaallokossa iltapäivästä lähtien mielessäni, mutta tuskin saan ladattua sen taakse kaikkea sitä, mitä haluaisin.

Minä en suruihini kuole, olen sen vaiheen elämässäni jo ohittanut. Tehtävänsä ne tietenkin ovat jo tehneet, jäljet sisuksiini jättäneet ja vaikka mieli pellittynyt jo olisikin, aina siellä jokin sauma näkyy vuotavan. Elämäni lienee siis hieman lyhyempi kuin sellaisella, jota oikea murhemieli ei koskaan ole päässyt kunnolla ravistelemaan. Toiset saavat sitäpaitsi jo syntyessään haarniskaliivit mielensä suojaksi eläen kauan ja hartaasti irroten sitten aikanaan täältä yhtä hartaan kitsaasti.

Pääsiäisen aikaan pyöräilin Kajaanin Paltaniemellä, Eino Leino-talolla ja Kajaanin kaupungin eri muistomerkeillä joista näköisimmät ovat Kajaanijoen rannan likeisyydessä. Elias Lönrothin patsas on lähempänä Linnanraunioita kuin Eino Leinon, joka räntäsateessa näytti hyvin surulliselta Rantapuiston talvenkaluamassa koivikossa.

Nämäkin kansalliskirjailijat olivat jo elinaikanaan eri teiden kulkijoita vaikka sanantyöläisinä molemmat täällä kävivät rahjustamassa. Lönroth sai jo eläessään, virkansa puolestakin, arvostusta, mutta Leino kupsahti surullisena ja rutiköyhänä hautaansa kun itsensä oli tyhjiin ammentanut. Onpa jälkipolvien hyvä ollut rahastaa hänenkin surujenpisaroilla ja kaupunkien imagonkohotuspatsaita hänestä muovaella puistoihinsa, mutta patsaista näkee, kuka jo eläessään hyvin voi.

Kittilässäkin eleli aikansa kaksi tunnettua taiteilijaa, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Reitari pääsi kekkosten suosioon koska kesti ryypätä viinaa paremmin ja sai näin ollen tehtyä töitäkin kiivaampaan tahtiin kuin Palsa, joka tenuhumalassa hirtti piirroksiensa miehiä kullistaan katto-orsiin ja leipävartaisiin, yrittäen samalla pysytellä hengissä edes sen aikaa, että pahimmat näkynsä ja mielenpainajaisensa saisi kankaille ja sarjakuviinsa sutaistua.

Reidarille valmistui jo eläessään Ounasjoen rantaan komeat ateljeet uima-altaineen, mutta Kalervo Palsan ajan tummentamalla fallossymbolilla koristellulla haudalla aletaan vasta nyt kolehtia kerätä, jolla pestään kaltoin kohdellun kuntalaisen jättämää tahraa turistieurojen kiillottamasta kuntakuvastimesta.

Kansallinen historiamme on näitä elinympäristönsä murjomia taiteilijasieluja täynnänsä. Arktista hysteriaa, jota Marko Tapio keskenjääneeseen romaanitrilogiaansa kerkesi puhaltaa, on kaikessa suomalaisen yhteiskunnan toimissa havaittavissa. Se puhuri on pyöritellyt niin mustalaiskulttuurin edustajia kuin huutolaislapsiakin ja huonemiehen poikia. Kirveellä on hutkittu poikkipuolisen sanan esittäjiä ja rajan taakse muilutettu niitä, jotka eivät ole vahvemman ääntä kuunnelleet. Harvalukuiset palokärjetkin on kappelien räystäisiin ammuttu kun niiltä on ensin viety metsästä kelot, joihin ne nokkaansa olivat aiemmin tottuneet kolisuttamaan.

Jos suomalaisella ei muuta vihattavaa ole, se roiskii hengiltä haukat, hukat ja huuhkajat vaikka elinkeinokin, jota porotaloudeksi kutsutaan, ja jota jokunen susi ja ahma nälkäänsä verottaa valtion maksamien kustannusten turvin, ei varsinaisesti enää ketään yksistään elätä.

Nyt suomalaiselle vihanpidolle otollista riistaa ovat henkensä kaupalla maailmalta saapuneet pakolaiset.

Minun silmiltäni eivät ole jääneet huomaamatta muukalaisvihamielisyyden hiljaiset aallot, jotka lamahietikoiden rannoilla liplattelevat ja keräävät voimiaan noustakseen jossakin vaiheessa suurempaan pauhuun.

Yksi johtajista, joka kenties voisi joukkojaan jonkin verran hillitä, on jo katsonut pakenemisen Europarlamenttiin olevan ainoa mahdollisuus pelastaa edes oma nahkansa joutumasta välivouhkaksi, kun suunsoitto muuttuu kättäpidempien astaloiden haalimiseen taistelukentille.

Minun on vaikea kuvitella tämän kansan yhtä´äkkiä muuttuneen suvaitsevammaksi koska se ei ole vuosisatojen rinnakkaiselon turvinkaan oppinut sietämään edes kymmentätuhatta romanijäsentäänkään. Kun maahamme on lyhyellä aikavälillä saapunut niin monenlaisen kulttuurin ja ihonvärin edustajaa, että vähän aikaa päätään käänneltyään alkavat provokaattoreiden teesit tehdä tehtävänsä. Kun he vielä keksivät uskottavat "Mainilanlaukauksensa", joilla saada vyöry liikkeelle, on peruuttamaton vaihe päällä välittömästi. Tämän soppatykin alta pitäisi tulet kyetä puhaltamaan ajoissa sammuksiin.

Millaisia patsaita monikansallisien jälkeläisten runoilijoista ja merkkihenkilöistä tulevaisuuden puistoihimme tulemme vuovaamaan kunhan maahanmuuttajat kynänsä saavat teroitettua ja pensselinsä pestyksi?