Löysin ukkivainaan Ainekirjoituksen oppikirjan vuodelta 1909. Ukin kaareva omistuskirjoitus sen alkulehdillä on päivätty 15.7.1910. Kirja on säilynyt hyvin, vaikka se on minunkin mukana kulkenut jo kymmeniä vuosia, ja sitä ennen aittojen nurkista ja vinttien sahanpuruista imenyt tuoksuja lehdillensä. Tämmöisenkin, pienen kirjasen äärellä voi hetkeksi pysähtyä mielikuvittelemaan sen aikaista, jo kadotetuksi tuomittua ajanjaksoa.
Nimenomaan mielikuvittelemaan, sillä havaitsen kovin vähäiseksi tietämykseni äidin puoleisesta suvusta, niin paljon meitä erotti kuilu, jonka isäni suvun vasemmistolaisuus ja äitini sukulaisten maalaisliittolaisuus aiheutti. Ja muutenkin minusta tuntuu, että sillä suunnalla on "vaikeneminen ollut kultaa".
"Kommunistille mäni viimenen tytär, ensmäesen vei huoruus ja ainuva poeka poltti tulisella kahvilla ihtesä", oli ukki sanonut ja jäänyt tupaansa kapustoja vuolemaan kun isä ja äiti vihittiin Juhanilan Vuoren juurella, nurmikolle levitetyn viltin päällä juhannuksena 1947. Kaksi tytärtä ilmeisesti onnistui miehen valinnassa, vaikka toisen mies niistäkin pamautti dynamiitilla itsensä veneineen päivineen Nilsiän Syvärin aallokoihin. Ja jotta tragedia ei olisi vailla jatkoa, meni yksi hänen pojistaankin hirttoköyteen uuden omakotitalonsa räystääseen Siilinjärvellä vuonna 1984.
Abraham-ukin vaimo, Tyyne Elisabeth kuoli johonkin munuaistaudin tapaiseen vuonna 1923 äitini ollessa vajaan vuoden vanha, joten yksinhuoltajan katkeruus kai se ukkia lopun elämää lie kovertanut, mää´tiijä!
Isä sanoi tehneensä paloviinapullon sisällyksen suoman vaikutuksen avulla Luikkokankaan polulla sovinnon appiukkonsa kanssa, mutta silti minulla ei ole juurikaan muistikuvia siitä, että olisimme edes kyläilleet hänen luonaan, vaikka ei hän asunut kuin parin kilometrin päässä Unimäestä Karsikkosalon suuntaan. Ukki kuoli syksyllä 1963, kun minä täytin viisi vuotta. Hautajaisista on jonkinlainen kuvajainen kulkemaisillaan muistikentän ylitse toisinaan. Niin, ja nyt "neljännesmummon" kumarainen hahmo karahti tälle kentälle veräjän ylitse, Villelän polun suulta, tuomaan kuolinuutista, kun aloin näitä muistelemaan.
Tämä "neljännesmummo" oli Hilja, joka ukin lohtuna viimeiset vuodet eleli. Hänestä ei kovin hellyttäviä muistoja ole mieleen jäänyt, sen verran karkeatekoinen ihminen se taisi olla. Ukin hautakiven äärellä vain olen joskus ihmetellyt, että se, joka haudalle kukkia tuo, pitää ilmiselvää rajausta siitä, etteivät kukat vahingossakaan kuki tai kynttilät käryä kuin Hiljan puoleisella laidalla...
Hih hih, tämä on tämmöstä, tämä elo kukkivien kumpujen katveessa.
Kevennän ja laitan tähän loppuun kuvan "Eläin-aapisen" kannesta. Sen paino- tai ilmestymisvuotta ei kirjasessa ole lainkaan, mutta painettu se on tamperelaisessa Kirjapaino Hermes Oy:ssä. Arvailenpa tämänkin painoksen olevan viime vuosisadan alkulehdykäisiltä.
"AA-SI on aa-si-a-lai-nen ja af-rik-ka-lai-nen ko-ti-e-läin. Aa-si e-lää näis-sä maan-o-sissa myös-kin vil-li-nä lau-mois-sa."
"BII-SA-MI-MYY-RÄ e-lää kais-la-ran-noil-la, ma-talis-sa jär-vis-sä ja lah-dis-sa, on jyr-si-jä. Sen nah-ka on rus-kea, hie-no se-kä peh-meä-vil-lai-nen"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti