Pentti Saarikoski kirjoitti erään kappalejaottoman monologin matkoilla ollessaan. Nimesi sen vielä häpeämättömästi "Kirjeeksi vaimolle".Saarikosken ambitiot kirjoittamisen suhteen olivat jotain muuta, kuin huolet arjesta selviytymisestä. Hänen piti runnoa tekstiä julkaistavaksi neroutensa ylläpitämiseksi, intohimosta itse tekstintuottamiseen, kuin myös saadakseen päivittäiset punaviininsä ja kiksautuksensa. Hänellä kuuluisuuden tarve ajoi oikealta ohitse perheen tarpeiden suhteen. Tällä tavalla hän ehti saada paljon aikaan lyhyen elämänsä aikana, jonka kirjallisen vaihteen hän laittoi päälle jo hyvin nuorena kehonsa, ja varsinkin kullinsa narsistisena palvojana.
Pentti Saarikoski ei hillinnyt haluistaan yhtäkään. Hautaansa saakka hän juopotteli, naipotteli ja kirjoitteli kuten toinen minänsä hänessä vaati.
Läheiset tosin kärsivät siitä, mutta väliäkös sillä, tulihan maailmankirjallisuuden aukkoja suomalaisten osalta siten edes jotenkin paikattua. Väheksymättä "Olkimarsalkankaan" kirjallisisa arvoja, kysyn kuitenkin myös, olisiko ilman Saarikoskea meillä kirjailijaa nimeltä Tuula-Liina Varis, joka kävi hetken olemassa suuren neron varjossa tämän puolisona ja yhtenä seksiobjektina? Eikä ilman palkkaa jäänyt perheeseen kuulumaton, mutta aikalainen Pekka Tarkkakaan kun jo Saarikosken umpeenluomattoman haudan äärellä toimitti spermaläikkäiset "Nuoruuden päiväkirjat".
Minullakin on intohimoni kirjoittamisen suhteen, ja sanomisen halu suurempi kuin taidot.
Minulla onn ollut myös ajanjaksoja, jolloin olen ryypännyt ja pimpitellyt, kuljeksinut ja voinut huonosti. On ollut aikoja, jolloin en varmasti ole kahlehtinut itsestäni yhtään mitään ulkoapäin tarkkailjoiden silmin. Kaiken rymistelyn ohella minun on pitänyt kantaa huolta myös toisista ihmisistä, lapsista, ja eräällä jaksolla sairaasta toisesta aikuisestakin. Koko ikäni olen taistellut niitä demoneja vastaan, jotka ihmisessä alkukantaisina teonsanoina geeneissä kuiskuttelevat. Tunnen olevani surkea epäonnistuja, koska mikään ei kohdallani onnelliseen lopputulokseen koskaan ole vielä yltänyt.
Joten en, perkele vie, väitä, että huolenpidostani huolimatta olisin onnistunut yhtään missään.
Neuvojia aina riittää. Niitä, jotka kehottavat ottamaan ohjat käsiinsä, hillitsemään halunsa ja kahlitsemaan kalunsa. No, he eivät lue rivien välejä eivätkä perusteluja. Luulevat, että kaikki kykenevät olemaan oman onnensa seppiä. En minä niin tyhmä ole, ettenkö ymmärrä, että avioelämään, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani, kuuluu muutakin kuin seksi. Olen aina myös valmis puolustamaan naisten oikeutta valita niin seksikumppaninsa kuin myös hetket, jolloin sitä tointa haluaa suorittaa.
Joten kyllä perhanavie minä nämä jutut tiedän. Senkin tiedän, että mitään muutahan ei arjessa olekaan kuin tekemistä tekemisen perään. Huolehtimista, vastuunkantoa, pelkoa selviytymisestä, itkua ja hammastenkiristelyä. Jatkuvasti mielenpäällä jyllää ihan tavallisesta arjesta selviytymisen huolet! Itse itsensä turvaverkkonsa jokaisen on kudottava, yhteiskunnan tarjoamat ovat aina reikiä täynnä.
Siksi huterilla jaloilla seisovalta systeemiltä ei saisi lyödä alta yhtäkään apuvälinettä jonka varassa se koettaa koskista selviytyä. Ja yksi luonnollisin näissä kuvioissa on parisuhteen välinen makuuhuone-elämä. Se on halpa väline mielen hyvänä pitämiselle edes hetken verran. Terapiastakin maksavat jotkut kalliita hintoja jos vällyjen välissä asiat eivät luista. Asia on yksinkertainen, mutta tosi kuin laskutehtävä jota ei ymmärrä.
Kun kirjoitin "Erillään muista" -kirjoitukseni, tiesin jo sitä tehdessäni, että se ei huomiotta mene. Anonyymejä kommenteja tuli kahdeksan kappaletta, mutta koska en osaa niin yksinkertaisiin tölväyksiin vastata muuta kuin uudella blogikirjoituksella, en niitä julkaise - anteeksi vain kommentoijat. Tämän lisäksi syntyi kotona tietenkin hirveä riita, sillä loukkasinhan kirjoituksella vaimoni tunteita epäilemällä häntä julkisesti kykenemättömäksi sänkyhommiin. Siitähän ei tietenkään kokonaisuutena kysymys ollut, mutta asioita täytyy kärjistää, että dialogia syntyy. Sitä minä halusin, ja sitä sain kun kirjoitin vain, mikä minua ahdistaa. Pelostani, että jos tätäkään asiaa ei kuntoon laiteta, sortuu kaikki.
Tästä kaikesta sain piiskarahoiksi hirveän migreenikohtauksen, mutta myös aikaan jonkinlaisen yhteyden asioiden ytimiin ja ehkä yhteyden myös lasteni äitiin, vaimooni. Ja kokea sen äärettömän, millään ilmaisemattoman hellyttävän tunteen, kun vanhin poikamme, 7v, talutti minut äitinsä viereen ja sanoi kyyneleet silmissä, että nyt pyydätte toisiltanne anteeksi.
Tiedän paljon ihmisiä, joilla halkopinot ovat aina olleet millintarkasti suorassa, talous kunnossa eikä huonekalujen alla villakoirat ole koskaan häntäänsä ajelleet. Tiedän ihmisiä, jotka ovat näihin saavutuksiin yltäneet aivan samoista lähtökohdista kuin itsekin. Ja ihmisiä, joille jo ennen omaa elämää on tiet pohjustettu routatalvia varten valmiiksi.
Mutta tiedän myös, kuinka paljon kulissien takana on pahoinvointia, masennusta, kuolemanpelkoa ja toistensa pahoinpitelyjä haloilla, jotka on jätetty niihin suoriin pinoihin viemättä. Tiedän koska olen nähnyt, kun ihminen nykäisee itsensä näidenkin ahdistusten edessä sinkkiin roikkumaan.
Tämä johtuu hyvin usein siitä, ettei osata tuoda julki sitä, mikä ahdistaa. Ei ole kykyä sanoa, tai kirjoittaa edes sitä, että en tiedä, mikä mieltä vaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti