torstai 19. kesäkuuta 2008

Hukkunutta naarattiin Iisalmessa

Pyöräilin illansuussa, klo 20.35 Iisalmen Paloisvirran sillalle ja aloin kuvata minusta niin idyllistä kesäiltaa jonka kuvajaiset välkehtivät vedestä ilta-auringossa. Nuoria istui rannan laiturilla ja ukkeleita oli ongella ja viskomassa viehettä virtaan.

Seurasin, kuinka vene seilasi edestakaisin virran keskellä, poijujen välissä rannalta toiselle. Ihmettelin, että onpas näillä kalastajilla paksu siima perässään kunnes huomasin ilmakuplia ja sukeltajan pullojen pulahtelevan pintaan.


Tajusin siinä olevan meneillään hukkuneen naarauksen, ja kun viimein hoksasin molemmille rannoille pysäköidyt paloautotkin, havainnon traagisuus tarkentui.

Pian siinä hinasivat hukkuneen ruumiin, jota sukeltaja mahansa alla kannatteli, rantaan. Räpsin muutaman kuvan kun olin juuri vaihtanut objektiivinkin kauempaa kuvausta varten.

Sitten alkoi hävettää; mikä paparazzi minä olen.

Panin kameran laukkuun ajatellen, että näistäkin kuvista joku tunteeton rahastaisi jonkinmoiset summat keltaisen lehdistön kaikensulattavalta tiskiltä.

Siihen tuli joku vanhempi nainen ja kertoi lähiaikojen kaikki hukkumistapaukset joista taisin yhdet lööpit nähdäkin jossain matkani varrella.

Tästäkin tapauksesta mummelilla oli tietonsa. Hukkunut, jota parhaillaan ruumisautoon hyvin peiteltynä kannettiin, oli joku 30-40 vuotias mieshenkilö joka oli jo viime sunnuntaina tai maanantaina horjahtanut virtaan jyrkältä rannalta.

Rannalta uistinta uittelevat lakkasivta hetkeksi toimensa, mutta kun ruumis toisella puolella oli pressun syleilyyn kätketty, sytyttivät vapamiehet piippunsa ja tupakkansa jatkaen kalastusta kuin virrasta nostettaisiin ruumiita joka toinen päivä.

Niin kai sieltä väliin nostetaankin.

Tämmöistäkin voi sattua pyöräilijän reitille.

Muuten päivä alkoi Pyhäsalmessa ikävän sateisena. Olin nukkunut kuitenkin äärimmäisen syvää unta jota eivät tällä kertaa edes säryt saaneet kunnolla taukoamaan. Vain yhden kerran muistan kääntyneeni ähkimään toisen olkapään polttelua.

Nukkumispaikkana oli tällä kertaa Hotelli Pyhäsalmi, hyväksi jo käytössä kulunut, mutta toimiva tarkoitukseeni. Liian kallis köykäiselle budjetilleni, mutta nyt oli pakko päästä lepäämään muuten olisin uupunut liiaksi.

Puolilta päivin kuitenkin irtaannuin siltä paikkakunnalta ja ajelin märkää tietä kohti Kiuruvettä. Sade oli tauonnut ja Kiuruveden jälkeen paistoi jo aurinko ja piti vaihtaa kesäisempiin tamineisiin.

Tie oli sileä, paljon loivia alamäkiä, jokunen jyrkempikin jossa vauhtia piti hillitä vasemmalta puhaltelevassa sivutuulessa.

Iisalmeen tultaessa kävin, kuten Haanpääkin, ensin menneiden taistelujen Koljonvirralla. Kuvasin Dolgorugin patsaan josta jo PH mainitsee sen olleen mustan kuten nytkin. Olisi se taisteluissa kaatuneiden muistomerkkikin tällä kertaa löytynyt tien toiselta puolelta, leirintäalueen ja ratsastuskentän liepeiltä, mutta siellä vaelsi lomalaista ja juhannukseen valmistautuvaa väkeä joten enpä viitsinyt sekaan ujuttautua.

Juhani Ahon muistokiveä kirkon luota etsiessäni, löysinkin aivan ensimmäiseksi kirjailija Eino Säisän paaden aivan kirkon seinustalta. Muistan, kun kuulin Säisän hukkumisesta 1988, että kirjoitin päiväkirjaani: "Jörrikkä on poissa".

Kuinka he aikaansa kuvasivatkaan niin perusteellisen vaistonvaraisesti molemmat jörrikät, Haanpää ja Säisä. Ja kuolemansakin molemmilla niin vetinen, synkkä.

Iisalmessa en minäkään pääse omaa menneisyyttäni sivuuttamaan, asuinhan täälläkin pari erehdysten ja ikävien asioiden vuotta Tampereelta muuttomme jälkeen.., mutta niitä en nyt jaksa murehtia.

No niin: Juhani Ahon "pieni, valkoinen risti", jollaiseksi Haanpää muistomerkin kuvaa, on kasvanut graniittiseksi, kupariin pakotetulla kasvokuvalla varustetuksi monumentiksi toiselle puolelle kirkkoa kuin missä Säisän ja Kauppis Heikin muistomerkit vierekkäin jyhmöttävät.

Näitä monumentteja kuvatessani ja asettuesasani hautausmaan käytävän laidalla olevalle penkille ottamaan iltapalaa, kahvia ja leipää, ajattelin monenmoisia ajatuksia. Tuli mieleeni, että minun kuuluu seuraavaksi käydä erään vähäisemmänkin haudalla, sellaisen, jolle ei koskaan, ei missään, ikuisin kukin ja seppelein koristeltuja muistomerkkejä pystytetä.

Ajelin siis kohti toisella puolella sijaitsevaa Kangaslammin hautausmaata jolle matkalle sattui alussa kuvaamani naaraustapaus.

Luulin, että löydän itsetuhoon päättyneen serkkupoikani haudan ihan tuosta vain, koska ei siitä ole kuin neljä vuotta kun hautajaisia vietettiin.

Mutta ei. Kävelin kaikki hautarivit ja viimeisten joukossa törmäsin erään toisen tutun, työkaverinakin olleen, rosterimetallista taiteiltuun hautamuistomerkkiin. Hän teki 1993 itsemurhan insuliinilla.

Luovuin jo serkkupoikani etsimisestä kun kuitenkin tarkistin vielä yhden kulmauksen ja siinähän se oli, kukkasin edustansa koristeltuna. Muistin siinä häneltä jääneen isän, äidin ja lapsiakin suremaan.

Hyräilin Jukka Raitasen laulua "...helähtää täällä raudat kahleiden/on punaraita puku ylläni/oi kuivatkaa nämä kuumat kyyneleeni/oi miksi, miksi maailma meidät näin eroitti..."

Serkkuni kiersi elämänsä aikana kaikki kakolat ja sukevat ja ajaessani neljä vuotta sitten hänen hautajaisiinsa, tuli kuin tilattuna tuo Raitasen 1970-luvulla kovasti suosiossa ollut laulu autoradiosta.

Nyt istun yölläkin auki olevalla huoltoasemalla, katselen ihmisten tulemista ja menemistä, juhannustunnelman kohoamista ja pilveilevää, mutta ei sateista kesäyön taivasta.

Tajuan, että pitkä pyöräretkeni on Haanpään malliin lähtemässä "loppupolkemisilleen" ja kohta alan suunnistaa kohti Piippolaa ja tunnollisesti perille saakka, Leskelään, sinne Suomen Keskipisteen laavulle josta kolme viikkoa sitten läksin tietämättä, mitä tämä matka toisi tullessaan.

Aion olla illalla kuten PH:kin, noin kello 23.30 perillä ja jos juhannuksen juhlijat eivät ole koko laavua vallanneet tahi peräti polttaneet tai paskoneet surkeaan kuntoon, makustelen matkani tuntemuksia ja tunnelmia loppuyön siellä. Kirjoitan muistiin mitä kirjoittamatta on jäänyt tai mitä vielä muistan sekä lopetan matkakuvauksen tänne blogiinikin. Jatkanpahan sitten pakinointiani muilla aiheilla.

Perheeni tulee hakemaan minua lauantaina, koppaan pienet poikani kaikki kerralla syliini ja rutistan niin että tuntuu!

Ja kai minä vaimollekin savunhajuisen halauksen suon, suukonkin jos se kelpaa koska hammasharjaa en ole suussani tällä reissulla käyttänyt...

1 kommentti:

Unknown kirjoitti...

Eino säisä elää.