sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Vain vana jäi kun Sepeteus lähti



Matkapäiväkirjasta

Tiistai 6.8.2002 klo 03.00 Lähtö on satamasta huomenna illalla kuuden aikaan. Olen pakannut koko eilisen päivän ja tämän yötä. Hosun ja hermostun. Katselen verhojen raosta. Odotan vuokra-auton saapumista, tai tietenkin  kuvittelen vain, kuinka se sitten puoliltapäivin liukuu kadunkulman takaa etuovelleni.

Klo 06.00 Heräsin säpsähtäen. Ensimmäinen ajatus, että kello on jo iltakuusi, että olen nukkunut koko päivän eikä herätyspiippi ole toiminut. Keittelen aamuteet, tavanomainen puuro ei nyt maita. Syön vain voileipäkeksejä teen kanssa jonka olen maustanut lusikallisella hedelmäsokeria ja hunajapurkin viimeisillä, kuivuneilla jämillä. Tulee aurinkoinen päivä. Hyvä lähteä ilmojen puolesta. En tunne haikeutta, en mitään, vain jotain levottomuutta jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Sillä tunteella ei ole vielä nimeä kokemusvarastossani.

Klo 10.00 Olen tarkastanut sataan kertaan matka-askini ja alakerran suuren, jykevällä lukolla varustetun puulaatikon jotka otan mukaani pitkälle (toivottavasti) matkalleni. Hermoilen edelleen; jos se vuokra-ajuri ei muistakaan ottaa peräkärryä ja kantomiehiä mukaan ja joudumme viime tingassa niitä haeskelemaan. Vaihtoehtona oli nostolavallinen kevytkuorma-auto jos olisi sateinen ilma, mutta kuulema on helpompi satamassa nostaa suoraan peräkärrystä laivan nosturilla puulaatikkoni ruumaan. Noh, liekö se niin. Taisi olla ensimmäinen tällainen keikka pienen kylätaksin omistajalle. Mistä hommannee ne kantajatkin? Jos ovat ainoan kaljabaarin hemmoja, niin eipä niistä apua paljon liene.

Klo 12.00 Vuokra-auto ajoi alas kadulle iso, paripyöräinen kärry perässään ja kaksi kalsakan näköistä miestä nousi takapenkiltä. Nyt menen kiireesti!

Klo 13.00 Matka satamaan on pitkä. Meri on kotoani aika kaukana. Minua ei jäänyt kukaan kaipaamaan. Isä ja äiti ovat kuolleet eikä muita sukulaisia ole ilmoittautunut. Enkä itsekään kellekään, en minnekään niissä merkeissä ole yhteyksiä yritellyt. Työpaikalle kunnan varastoon jätin lapun pöydälle perjantaina, että tämä poika ei tule enää milloinkaan. "En tapa itseäni, mutta häviän maailman merille. Soromnoo!", kirjoitin sitten siihen loppuun kun muistelin jostakin Heikki Turusen  kirjasta sen lukeneeni. Tämän lähdön suunnittelua kesti kolme vuotta, eli siitä, kun laitoin äidin tuhkauurnan pieneen hautalehtoon viisi vuotta aiemmin kuolleen isän uurnan viereen. Ketään muita ei hautajaisissa ollut kuin seurakuntamestari ja hautausurakoitsija. Niin yksinäisiä me oltiin. Ei kuuluttu edes kirkkoon. Sitten myin vähitellen kaiken. Talon, isän rakentaman kesämökin, veneen, traktorin sekä äidiltä jäänen Madzan ja oman autoni, taulut, kirjat... siis ihan kaiken. Asuin puoli vuotta vuokralla kyläkeskustan pienessä kunnan kerrostalokaksiossa. Irtisanoin senkin kuukausi sitten ja tänä aamuna oli viimeinen päivä siinä. Kämppä jäi aika tyhjäksi. Siivoamista varten jätin kunnassa olevalle hyvän päivän tutulleni rahaa kirjekuoreen ja pikku testamentin lopuista irtaimistoistani, että siivoojat saavat pitää jos tarvitsevat. Tai pankaa roskalavalle, kiitos. Sanoin tuttavalleni, että aukaise kuori vasta tiistaina.

Melkoisia goljatteja nuo kantajat tässä autossa. Eivät puhu mitään. Toisella on kaljuun tatuoitu käärme ja toisella tahkonkivi. Tahkonkivi on minusta parempi, sanoin kuljettajalle joka istui pienenä siniruutuisena paitana rattinsa takana. Se vain nyökkäsi ja katsoi pelokkaana vieressään istuvaa käärmepäätä. Tahkonkivi istui vieressäni takana eikä sen ilme värähtänytkään tämän ainoan puheenparren aikana eikä muutenkaan. Ajattelin, että vaikka ampiainen pistäisi sitä renkaalla lävistettyyn nenään, se ei varmaan lakkaisi tuijottamasta hintelän kuljettajan siniseen hattuun johon näytti tulevan kuoppa sen mustasta katseesta.

Klo 18.00 Laivassa. Matkatavaralaatikkoni ja muut rojuni ovat nyt ruumassa, vain vaatteet ja vähäiset tykötarpeeni kuljetan metallisolkisessa matka-askissa hyttiin.

Klo 18.20 Koneet käy jo. Isonnäköinen lokki istuu laiturilla tolpan nokassa, nyt se kakkasi löysästi tuhannen ennen löysästi kakitun kakan päälle ja lensi pois. Joku nuori mies irroittelee köysiä ja kettinkejä laiturin mustista mitänenytovatnimeltään-vesipostin näköisistä tötteröistä. Yksi partamies istuu laivan lastinvastaanottokannella ja polttaa piippua. Kuusi muuta tekee nekin kaikki jotain. Mitään selkeää tehtävää ei näyttäisi heillä olevan, mutta kuitenkin hyvin määrätietoisesti ne eestaas kannella vouhkasevat. Me harvat matkustajat olemme kokoontuneet pelastusvenekannelle kuten käsky kävi. Haluavat kuulema tarkastaa livenä ja kerralla, millaista väkeä laivan henkilökuntaan kuulumattomat ovat ja ettei yhtään jänistä ole matkaan livahtanut. Meitä on tasan kaksikymmentä tässä nyt. Miehiä enimmäkseen, taitaa olla vain kaksi naista.., ei, on niitä kolme. Yhdellä on niin lyhyt tukka ja miesmäisesti pukeutunut, että menisi pojanklopista, mutta on niin suhteettoman suuret tissit laihoilla kupeilla ohuen paidan alla, ettei voi niiltä kyllä piiloutua. Kaikkien pitää esittää passit ja muut asiapaperit, ja on oltava selostus, millaisella matkalla on ja millaista aikataulua on aikonut noudattaa, pitää osata kertoa määränpää jne. Minullahan ei määränpäätä ole oikeasti, mutta kaikki muu tarina löytyy. Niistäkin on valetta ainakin puolet sillä kun sopiva satama löytyy, kerään kapsäkkini laiturille ja jään pois kyydistä. Vasta sitten on seikkailuni määrä alkaa. Tai oikeastaan johan tämä nyt siltä tuntuu kun ennen en ole käynyt  muutaman sadan asukkaan kotikuntani rajojen ulkopuolella kuin tulehtuneen varpaan takia keskussairaalassa kerran. Armeijaakaan en käynyt koska olin silloin jehovantodistajaksi hankkiutunut etukynteen. Siitä lahkosta eroaminen oli sitten kyllä yhtä helvettiä, että jos isä ei olisi ollut sellainen tömäkkä ja isoääninen, niin mitenhän minulle olisi käynytkään?

Klo 18.30 Olemme edelleen samalla kannella kuin puoli tuntia sitten. Joku perämies toi matkustajalistat ja toinen plaraa niitä ja huutelee nimiä. Nyt se huusi minun nimeni: Laakso Sepeteus? Täällä! karjun takaisin eikä se näytä huomaavankaan, mutta laittaa kuitenkin ruksin johonkin kohtaan paperiaan kun samalla jo huutaa seuraavaksi "Reiman Larsleevi?". Pitkä laiha mies huojahtaa pelastusrenkaan varjosta näkösälle ja huutaa, ei, oikeastaan kuiskaa, "Minuako kysyttiin?". Papereiden plaraaja huomaa hänet, nyökkää ja huutaa jo seuraavaa: "Tiivola Teivojulius?" Tämähän on kuin kunnan huutokaupassa kun lakkautettujen koulujen irtaimistoja myytiin vähälukuiselle ostajapopulalle viime kesänä, ajattelen kun teen merkintöjäni päiväkirjaani jota olen pikkutarkasti aikonut pitää koko matkani ajan. Onpahan sitten vanhana jotain edes minun elämästäni jonnekin merkittynä kun isä kuten äitivanhakin ilman yhtäkään täyttä lausetta muistiin merkkaamatta  manan majoille menivät. Yksi paksu ukko kävi jo kysymässä, että mitäs se poika kirjaileepi. Sanoin sille niin kuin asia on ja että kirjoitan hänenkin kysymyksensä seuraavaksi muistiin, niin se käänsi pomppakylkensä ja meni kauas ryhmän reunalle selin seisomaan.

Lokkeja on paljon. Jokunen rantavaris ja naakka huhkasee vielä joukossa. Taivas on muutamalla pilvellä kuvioitu. Laivan savupiipusta pöllähti äsken kovasti mustaa savua kun paatti peruutti ja alkoi  hitaan kääntymisen selälle päin. Satamassa on paljon muitakin veneitä ja laivoja. Pienimmissä on vain airot ja mela, sitten on tavallisia peräprutkuja ja vähitellen ne suurenevat huvijahdeiksi, rahtialuksiksi (niin kuin tämä) ja valtaviksi, uiviksi hotelleiksi joihin mahtuu kerralla tuhansia matkustajia. Näin äsken poukamassa kaksi vanhaa purjealustakin. Ne oli viimeisen päälle kunnostettuja ja niiden mahonginruskeat kyljet kiilsivät kuin öljyttyinä ilta-auringon säteiden sattuessa niihin jostakin rannan rakennusten väliköistä, tai heijastui ikkunoista joita on miljoona merelle päin tässäkin kaupungissa.

Kapteeni pitää kuulema seuraavaksi puheen. No nyt se puhuu. Ruotsiksi ensin! No voi! No nyt englanniksi jota minäkin jollakin tavalla hallitsen. Matruusi, vai mikä ukko lie mustassa hatunlipareessaan tulkkaa suomeksi joka toisen lauseen jälkeen. Kapteeni toivottaa vain tervetulleeksi ja luettelee esimerkkinä joitakin sääntöjä joita meidän, ylimääräisten kuljetettavien tulee noudattaa ehdottomasti. Tarkemmat tiedot niistä ovat kuulema paperilla, joka meille kohta jaetaan. Hyvää matkaa ja silleen, se vielä sanoi, heilahutti kamalan suurta Mauno Koivisto-kouraansa ja kapusi kapeita portaita alakannelle. Me saadaan kuulema lähteä nyt hytteihimme. Sain paperin jossa on noin 70 eri sääntöä joita tulee noudattaa ja toiset 70 jossa neuvotaan muu laivakäyttäytyminen sekä niiden päälle vielä pinkka selitysten selityksiä kuin katekismuksessa.

Klo 19.45 Hytissä. Olen ihan yksin kuten toivoinkin kun tätä matkaa kyselin ja aloin varailla eri paikkoihin soitellen ja sähköposteja lähetellen. Hytti on ahdas kuin maitolaituri vanhalla kotikylälläni. Maitotonkat vain puuttuvat. Tänne kuuluu selvästi moottorien klonkse ja jyrinä ja raah raah-ääniä kuin jotain siirreltäisiin lastiruumassa nurkasta nurkkaan. Onkohan siellä myös jokin tyhjä -tai täysi- tynnyri ajelehtimassa laivan keinunnan mukaan? Kun olin tulossa tänne alas, perässäni kapusi reppuineen nuori, pitkähiuksinen nainen jonka olin pannut jo nimenhuudossa merkille. Jennyjokin sen nimi oli, mutta juuri kun sen nimeä huudettiin, laivan pilli honkaisi kuin nuhainen jättiläisen nenä ja loppuosa nimestä humahti kuulumattomiin. Jennyjokin puristi minua perseestä kun en edennyt tarpeeksi nopeasti ahtaalla käytävällä ja virnisti sitten iloisesti kun käännyin katsomaan. Sanoi, että näin meil Raumal pruukataan tehd.

Huh huh.

Klo 20.00 Kävin vessassa. Sinne pitää mennä peruuttamalla ja olipa tarve kumpi tahansa, se on toimitettava istualtaan. Käsi mahtuu juuri ja juuri ottamaan paperia telineestä ja ujuttautumaan taakse että saa pyyhityksi. Kun pytyltä sitten nousee, on avitettava itseään käsillä ovenpielistä pitelemällä. Pytty tarttui pakaroitteni ympärille kiinni kuin imukuppi ja nousi vähän irti lattiasta kun siitä nousin. Onneksi vesijohto kesti ja se vetäisi pytyn takaisin niin että loiskahti. On siinä vessa, saatana!

Klo 21.00 Olen yrittänyt kotiutua. Matka-askistani otin esille vain tarpeelliset kuten hammasharjan ja pyjaman ja sandaalit. Suihku on yhteinen käytävällä, mutta minua pelottaa jos se Raumanflikka sattuu samaan aikaan sinne. Se varmana änkeää pesettämään selkänsä tai puristelemaan paljaita pakaroitani... Makasin äsken selälläni ja katselin tätä maitolaiturihuonettani jossa pitäisi kuukausi tai kaksi tai jopa kolmekin kestää. Seinät ovat olleet joskus valkoiset, nyt ne ovat kellertävät. Katossa on likalaikkuja ja pölypyörteet ovat kiertyneet kuin ampiaispesien jäänteet pyöreiksi kuvioiksi siihen. Pyöreän laivanikkunan puoleinen seinä on selkeän siniseksi maalattu, mutta kuhmurainen ja siihen on piirretty hävytön kuva miehestä ja norsusta. On ollut mielikuvitus tuolla taiteilijalla! Norsulla on kärsän paikalla pienen pieni kulli ja miehellä kullin paikalla valtava norsun kärsä. Siinä ne savannin reunalla ovat tuijottaneet toisiaan miljoona merimailia ainakin kun nimikirjaimia ja päivämääriä sekä satamien nimiä on kaiverrettu seinään satoja, ellei tuhansia. Onpa siinä minulla tutkiskeleminen kunhan aika käy pitkäksi eikä muuta tekemistä ole...

Klo 22.00 Kävin suihkussa. Raumanjennyä ei näkynyt, mutta varmaan oli juuri käynyt ennen minua koska suihkun lattia oli märkä ja pitkiä hiuksia lavuaarin reunalla.

Klo 22.30 Luen kirjaa. Valo on surkea ja suuntautuu väärin vaikka kuinka sitä yritän vääntää tyynyyni päin. Se on sellaisen ikivanhan jousen varassa killuva irtohehku joka polttaa vietävästi pitkälle varteen saakka jos sitä väärästä kohti koskettaa. Eiköhän mokoma sytytä vielä palamaan tämän hytän jos nukahdan ja se jää päälle. Luettavan nimi on Kyllikki Villan merireissuistaan kirjoittama Vanhan rouvan lokikirja. Kurjan mukavaa silläkin lyylillä on välillä ollut. Minulla on muassani tuon rouvan muutkin kirjat sillä olen niihin jotenkin tykkääntynyt. Ja varmaan niistä tämän lähtöhulluudenkin rintaani sain.

Keskiviikkona 7.8.2002 klo 03.00 Saatana kun heräsin kovaan ränkäisyyn joka kuului käytävästä. Kurkkaisin ovelta ja se Raumanjenny siellä istui lattialla ja noitui. Kysyin, mikä hätänä, niin se sanoi, että liukastui johonkin lattialla olevaan ja kun katsoin tarkemmin, näin, että se oli saippua. Ja se oli minun! Se oli varmaan pudonnut suihkulaukustani josta on vetoketju rikki. Menin ja autoin flikan pystyyn ja kyselin, että kävikö pahastikin, mutta se vain virnisteli iloisesti eikä ollut moksiskaan. Kun sitten kerroin, kenenkä saippua se oli johon hän liukastui, niin se räjähti nauramaan ja meni pitkään ennen kuin sai kakottua, ettei häntä ikinä ennen ole saippua-ansalla kukaan pyydystänytkään... voi perhana että nyt hävettää... ja kun se vielä hyttinsä ovella, kun käännyin, kaapaisi pyjamakannikkani kouraansa ja nipisti oikein kunnolla ennen kuin läimäisi nauraen ovensa kiinni. Nyt kyllä ei uni tule!

Klo 08.00 Tulihan se. Siis uni. Nukuin ja näin unta Raumanflikasta nauramassa ja puristelemassa miesten takamuksia kotikyläni osuuskaupassa. Siellä ei kyllä asu enää kuin vanhoja ukkoja ja akkoja, että ei ne kummoisia puristeltavia olleet siinä unessakaan. Mutta sitten, kun Raumanjenny näki minut osuuskaupan ovella ja alkoi virnistellen hohottaa, läksin karkuun ja juoksin kauas syntymäkotini perukoille, lehmihaan ja niittyperän ja rantasaunan ja veneen ohi rantaan ja vasta siinä heräsin kun  aloin miettimään että jatkanko uimalla pakoani vai otanko veneen. Kumma kyllä unesta tuli ihan hyvä mieli ja nauratti kovin kun pesin hampaitani seinälle taitettavan laivasängyn reunalla istuen.

Klo 08.15 Lähden tästä aamupalalle joka on luvattu oleman jokainen aamu puoli yhdeksän aikaan ruokailusalongissa laivan keksivaiheilla toisella kannella. Millainenhan "salonki" se mahtaakaan olla?

Klo 08.20 Avasin oven ja juuri kun olin astumaisillani käytävään, Raumanflikan ovi raottui. Tempaisin äkkiä omani kiinni ja istun nyt tässä vielä vähän aikaa, että se pyllynpuristelija ehtii mennä ensiksi sinne ruokailusalonkiin.

jatkuu -kai?

21 kommenttia:

pikkuliisu kirjoitti...

No laitan sanasen, kun pyydät, muuten lukisin tämän tuosta vaan, niin kuin yleensä luen.

Koska viime aikoina olen joutunut suuntaamaan mielenkiintoni ja tekemiseni pois lukemisesta ja kirjoittamisesta, olen sen seurauksena loitonnut niistä niin kauaksi, ettei kumpainenkaan onnistu minulta ylimääräistä vaivaa näkemättä. Tuntuu jopa hankalalta kirjoittaa, saati lukea. Ajatukset lentävät muualla.

Mutta nyt luin tuon kirjoituksesi. Luin sen pelkkänä kirjoituksena, enkä välittänyt siitä, että mietin kuitenkin kirjoituksesi alustaa, siis pohjautuuko se omaan elämääsi, vai mistä olet aiheen siihen napannut.

Niinpä ajattelin, että luin kirjaa, jossa kirjan minä kertoo irtautumisestaan tutuiksi käyneistä ympyröistään.
Pikku tarkasti hän kuvaa siinä tunnelmiaan ennen ja jälkeen astumistaan uuteen vaiheeseen, siihen, jossa hän huomaa olevansa liikkeellä. Ensin "vuokra-autolla", sitten laivalla.

Kuvaus on hyvin realistista, vessassa käyntiä myöten. Itse asiassa jään miettimään, mitä hän mahtaa jättää kertomatta. Se alkaakin kiinnostaa. Mitä ihminen jättää kertomatta silloin kun hän kertoo melko tarkasti. Mitä jää 'melko' sanan ulkopuolelle. Onko se hänelle yhdentekevää, liian arkaa, tarpeetonta, vai eikö hän vain muista sitä, tai tule ajatelleeksi. Vai onko kysymyksessä vain tyyli, miten kirjoittaa, siis asia, jota voisi nimittää "omaksi ääneksi", joka on kai jokaisella kirjoittavalla ihmisellä korkein tavoite. Vai onko?

Kuva, joka on liitetty tähän kertomiseen, on erittäin onnistunut ja hyvä. Se puhuu hämmästyttävän selkeästi samaa kieltä kuin sanallinen osuus. Se on täynnä laajuutta ja pinnalta hauskasti poreilevaa, toistuvaa kaksijakoista pintakuohua. Ikään kuin sanat olisivat luomassa tapahtumaverkkoa kaiken olemisen, juuri kuvattavana olevan henkilön sanojen alla olevaa yhteistä, mutta kuitenkin hyvinkin toisistaan poikkeavaa syvää massaa, jota voisi kutsua elämäksi. Meren yläpuolella kirjoitettaessa tuo massa muuttuu erikoisen eläväksi, mustaksi, konkreettiseksi, vellovaksi aineeksi.

Tällä hetkellä on kuulemma maan päällä jo täysi 7 miljardia ihmiselämää, varmaan jo ylikin. Joten kuvattavaa riittäisi jokaiselle. sanojakin, vaikka eri kielisiä. Näin voisi ainakin olettaa.

Tämä on hyvä ajatus minulle, joka koen ilmeistä sanapuutetta, koska en osannut tässäkään eksaktisti kertoa mitä todella ajattelen lukiessani jotain.

Pitää vaan yrittää saada sanoista kiinni, ja perustaa "sanatarha" omille ääneen puhumattomille ajatuksilleen. Se ei ole yksinkertaista.

Kuva puhuu usein enemmän kuin sanat. Myös musiikki kertoo usein siitä, mitä ei voi sanoin ilmaista.

Mutta äh! Tästähän saan aiheen omaan blogiini, josta sanat tahtovat puuttua niiden miettimiseen kuluvan ajan ohella.

Mitäpä jos lainaisin omia sanojani, vaikkapa tätä kommenttia täältä Kivaniemi blues blogista, jota silloin tällöin olen seurannut. Lainaisin ihan vain elvykkeeksi.
Jotenkin masentaa, kun en saa sinne mitään uutta. Se on ollut pitkään pysähdyksissä.

Kiitos, "Sepeteus"!

Valto Ensio kirjoitti...

Pikkuliisu: "...kun pyydät." ?? Varmaankin jotenkin "yläilmaisten", telepaattisten tuulien kautta, tarkoitat?(En usko telepatiaan, muuta kuin huumori mielessä.)

Mutta aiheethan kirjoituksiin lähtevät usein omista tai muiden tekemisisitä tai tekemättä jättämisisitä.

Tämän kertaiseen tarinaani sain itse kimmokkeen Unkurin (Merin) blogista, kirjoituksesta "olisin halunnut olla löytöretkeilijä" kun viime yönä kotiuduin Napikselta humpalta ja oli ihan mukavat oltavat noin niinkuin henkisessä mielessä.

Ja ihmettelen itseäni, koska raapaisin Sepeteuksen lähdön aamuun mennessä, olikohan se nyt 6-7 välillä klo kun paiskasin julkisuuteen. Vähän vielä editoin kun join aamukahvia. Samalla hautui puuro penskoille uunissa eikä tarvinnut sitä erikseen silimät ristissä vahtia.

Kiitos kun luit ja kommentoit. Sananpuute vaivaa meitä jokaista välillä, joskus suuretkin ja satojatuhansia sivuja tuottaneet maailmankirjailijatkin väsyvät eivätkä saa kissaa vihkoonsa kirjoitetuksi, saatika sitten me, tavan marrassateessa dallaajat runoilija Teemu Hirvilammia mukaellakseni.

Keiju kirjoitti...

"jatkuu -kai?"

Kirjoitat kiehtovan ensikatkelman ilmiselvään pitkään ja polveilevaan jatkokertomukseen ja sille saattaa ehkä tulla jatkoakin. Parasta tänä päivänä. Muuten on kyllä ollut ihan paska päivä.

Valto Ensio kirjoitti...

No Keiju, kukas se tamperelaiseen päivääsi kakkaamassa on käynyt? Muistan itse monta aamua siellä(kin), jolloin "kissa" oli tehnyt tarpeensa kielelleni...

Enpä osaa todellakaan luvata "kai"-sanaa enempää jatkoa tälle. Pitäisi olla laivaelämästä itse koettua kuin vain luettua. Ruotsinlaivat kyllä ovat tuttuja sekä George Ots Hki-Tallinna reitillä Neuvostoliiton vallan aikaan ja yksi kerta edesmenneellä Finnjetillä Travemundeen 1984.

Katselepa sinne kadulle, jos siellä jotain hassua näkyisi jolle saisi nauraa. Tai mene itse sinne hassuttelemaan. Jospa se siitä maailma kirkastuisi... vilkaisin omien verhojeni raosta ulos ja perhana että on harmaan sumuista, jopa vetistelemään taitaa taivas revetä. Yksi konsti mielenkohottamiselle on mennä käveleksimään Kalevankankaan hautausmaalle ja lueskella hautapaasien nimiä. Kyllä sen ehtii tänäänkin vaikka eilenhän ne ovat niillä ihmiset vaellelleet. Käy vaikka Väinö Linnaa morjestamassa. Hautasikos ne Kalle Päätalon Messukylään vai Kalevankankaaseen?

Mutta onneksi itse kävin humpaltamassa eilen illalla niin on taas virtaa vanhassa jäärässä...

meri kirjoitti...

valto

en minä oikein uskalla enää kehua; tulee liikoja ylisanoja ja suitsutusta.

mutta tiedä että tykkäsin.

oikeat merimiehet sanovat, että merimiesromantiikkaa ei enää ole. me merimatkoista kirjallisuuden ja tarinoiden kautta humaltuneet uskomme siihen edelleen.

matkan ostaminen rahtilaivaan on helppoa. matkustaapa itään tai länteen, lähtösatama on hampuri, rotterdam, antwerpen, le havre tai lontoon ulkopuolella oleva tilbury.

rahtilaivoille aikovien on vain totuttava ehtolauseisiin. konttilaivojen aikataulut saattavat muuttua, satamia jätetään väliin ja reitit voivat vaihtua yllättäen. jos tekee samalla laivalla edestakaisen matkan, ei tarvitse jännittää myöhästymisiä. se on myös halvempi vaihtoehto kuin kahdella eri laivalla matkustaminen. pienellä etsimisellä löytää eksoottisia matkavariaatioita, esimerkiksi tahitille ja afrikan itärannikolle.

matkustaminen on aina ollut minulle tärkeätä, interrail-sukupolvea kun olen. heti kun pääsin, lähdin kielikurssille, sitten vaihto-oppilaaksi, interraileille. vanhempani eivät tienneet, mitä kaikkea matkoilla tapahtui. pittoreskissa devonissa tutustuin poikiin ja villiin elämään (en nimittäin ollut käynyt rippikoulua), interraileilla myöhemmin kaikkiin muihin paheisiin.

vaihto-oppilasvuosi meni rauhallisemmin, sillä perheeni oli hartaan kristitty ja kirkon koulussa kova kuri. silti, jos olisin halunnut, ainakin huumeita olisi varmasti löytynyt.

kun sain oman perheen, jatkoin matkustelua sen kanssa. lasta on kuljeteltu mukana mahassa, rattaissa ja kantorinkassa. on menty rahtilaivalla ja lentokoneella, sorvattu sohvanpehmusteesta turvatyynyä vuokra-autoon ja opeteltu uimaan motellien altaissa.

säästämisen kohteena matkustaminen on aina tuntunut minusta järkevältä. olen käyttänyt rahaa nähdäkseni ja kokeakseni jotain uutta.

muistan varsin hyvin pikajunien ja likaisten rinkkojen kiihdyttävät tuoksut. en pääse yli siitä, miten maailma on minun aikuisuuteni aikana muuttunut. se, mikä ennen tuntui tapahtuvan kolmannessa maailmassa, onkin nyt eurooppalaista arkipäivää. kaiken sen lisäksi, mitä oli jo silloin kun minä olin nuori, on myös sortuvia torneja, pommeja metroissa ja rautatieasemilla, mellakoita maailmanpankkia vastaan, palavia autoja pääkaduilla.

Ripsa kirjoitti...

Minulla oli setä joka toimittajantyökseen kävi laivoilla.

Siitä on olemassa kuva, semmoisen pyöreän laivanikkunan kautta otettu, jonka joku sen kaveri nappasi muutama sekuntti ennen kuin se kuoli. Suorilta jaloilta. Siis että en tiedä voiko sanoa että toimittajat kuolevat saappaat jaloissa, mutta työssä se kumminkin oli ja ikääkin oli korkeat 51 vuotta.

Mutta ehdin kumminkin tentata sitä noista laivajutuista ja matkoista. Että joku niissä on semmoinen joka vetää, olemaan siis työkseen. Oli se kyllä 50-luvulla ollut Ameriikassakin ja mennen tullen valtamerilaivalla.

Vanhan rouvan lokikirja on mullakin kirjahyllyssä. Kyllikki Villa oli hyvä kertoja.

Ei tässäkään mitään vikaa ole. Saa nyt nähdä löytyykö vika myöhemmin. Mulla on päivä joka ei lähde käyntiin. Kaupunki on kääriytynyt tummaan pilvipeittoon.

Keiju kirjoitti...

Heh, Valto, ei nyt ole kissan tavanomaisista aamutarpeista kysymys, ihan muista tarpeista. Joskus sitä näet olisi valmis vaihtamaan koko elämänsä. Vaan kun on liian tykästynyt näihin nykyisen elämän asioihin, jotka tuntuvat osasyyltä siihen kun asiat tökkivät, ei sitä oikein osaa muuta kuin jäädä nykyiseen.

Muutaman kerran olen Kalevankankaan hautausmaalle eksynyt. Juhani "Mehu" Leskisen haudalle osaisin kyllä suunnistaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, kyllä minulle korvanmakiaa muunlaistakin satelee, että tasapainon vuoksi ottaisin kehutkin nyt täyslaidallisina vastaan.

Sinä olet matkustellut ulkomailla ja minä en juuri lainkaan. Millaisena näet laajemmassa perspektiivissä näiden ihmisten erot? Ovatko paljon matkustelleet vain kokemusmaailmaltaan rikkaampia vai lisääkö se todella myös järkeä ja avarakatseisuutta?

Mulla tuossa muutama tuttava on, joille eivät rajat eikä rahat asettele esteitä, mutta joskus tuntuu, etteivät he kotimaassa ollessaan katsele kuin puiden latvojen ylitse uusiin kohteisiin. Eikä oikeastaan koskaan tule kunnolla puhetta mistään erikoisesta kokemuksesta joita reissuilla olisi tapahtunut. Paljon mehevämmät jutut olen kuullut esimerkiksi työkomennuksella Nizzassa olleelta putkimieskaveriltani ja Floridassa hirsitalon pysytyttämässä käyneeltä kirvesmieheltä kuin liikemieheltä, joka luksusluokassa on lennellyt huvikseen kalastamaan ja päästämään milloin mihinkin suuntaan maapalloa.

Matkustus siis koukuttaa, on pakko lähteä. Sama kuin mihin tahansa riippuvuuteen nyrjähtänyt.

Onko se sitten pahasta, niin kai vain ilmakehän saastuttamisen kannalta koska ei matkusteta polkupyörillä vaan suurin kuormitus koskee lentomatkojen kautta tapahtuvaa kulkemishimon tyydytystä.

Kyllähän polkupyöräilykin koukuttaa. Olisi pakko päästä lähtemään, mutta kun ei edes siihen...

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, niinkö on Vaasassakin maailma harmaa? Huomiselle, tai ylihuomiselle lupasi sääukko poutaa, jopa aurinkoakin ja kuivempia luoteistuulia.

Kerropa joskus blogissasi mitä setäsi kertoili niistä toimittajatyöreissuistaan niillä laivoilla.

Kiitos muuten kirjavinkistä. Se puolalainen Olga Tokarczuk on todella mainio löytö vaikka täältä kirjastosta ei löytynyt kuin Päivän talo, yön talo jonka kerrontatekniikka on omalaatuisen vetävä.

Jo tuon perusteella luotan siihen, että ne hänen muutkin suomennetut teokset ovat lukemisen arvoisia kokemuksia.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, arvasin kyllä, että muusta ikävästä olosta oli kyse. Mutta tuo suun maistuminen oli helpoin ja miehinen, vähän huumorin ja kevennyksen tunnetta tuova olalle taputus, että kyllä se siitä.

Väinö Linnalla on suuri luonnonkivi muistomerkkinä ja hautapaatena, että kyllä sen pitäisi aika helpolla sieltä löytyä. Olen kerran käynyt haudalla, mutta enpä muista miltä kulmalta sille alueelle sisään astuskelin.

Katsoin muuten Wikibediasta, että Päätalo on haudattu Messukylään.

meri kirjoitti...

valto

kaikki alkoi ehkä jack kerouacin matkalla-läpimurtoromaanista. sen luettuani innostuin zenbuddhistisesta selkäreppuodysseiasta ja otin ensimmäisen rahtilaivani kotkasta lontooseen. vuosi oli 1972. olin 16-vuotias. minulla oli se kerouac'mainen polte sisällä, että elämä on toisaalla, mutta että sinne pääsee liftaamalla.

ilman matkoja olisin vielä pinnallisempi ja vielä kusipäisempi ihminen kuin nyt olen. matkat ovat hioneet minusta karmeimmat egosentrisyydet ja paskat pois.

mutta esimerkiksi vuotta nuorempi veljeni ei ole koskaan matkustanut oikein mihinkään, ja hän on meistä kahdesta paljon fiksumpi ja tasapainoisempi tapaus. joten . . .

oman elämäni parhaimmat jutut ovat aina jotenkin liittyneet vastoinkäymisiin. esimerkiksi se, kun kello oli kaksi yöllä, hytisin läpimärkänä autiolla eteläranskalaisella airella, moottoritienvarren taukopaikalla. aamuun oli ikuisuus; palelsi ja vatsaa kouri. liftimatka euroopan halki, portugalista suomeen, tuntui hyytyneen heti alkuunsa. kerjättyäni koko päivän autoilijoilta turhaan kyytiä, tunnustin tappioni ja ryhdyin etsimään nukkumapaikkaa.

kello löi kaksitoista, valot sammuivat bensa-asemalta ja ravintolasta. etäämmällä bensa-aseman takana olisi suojainen havumetsikkö, mutta mukavuudenhaluni vie voiton. ravintolan kulmalla oli tasainen, ihanan pehmeä nurmikko. taivaskin oli lempeä ja pilvetön.

kietouduin makuupussiin ja nukahdin ulkoilman tuudittamana syvään, rauhaisaan uneen. . .

kahden tunnin päästä heräsin vesisateeseen. hieroin silmiäni, nurmikon kastelujärjestelmä oli pamahtanut päälle! unenpöpperöisenä etsin kenkiäni pimeydestä ja kesti hyvän tovin, ennen kuin sain kömmityksi suihkun alta turvaan.

aamuun oli neljä pitkää tuntia. puolityhjästä rinkasta löysin kuivan paidan. pureskelin lämpimikseni viimeisiä eväskeksin murusia ja katselin kateellisena parkkipaikan asuntoautoja. lopulta väsymys voitti vilun ja nukahdin terassin puupenkille. nukuin katkonaisesti narkkariryöstäjiä pälyillen. hiiret rapisivat jalkopäässä, kauempaa kuului voihkaisuja. rakastavaisetko siellä olivat kohdanneet?

seuraavana päivänä onni saapui luokseni vanhalla fordilla. vaalea tübingenista kotoisin oleva ralf poimi minut mukaansa, ja matka jatkui huimaavalla vauhdilla kohti pariisia. yön koettelemukset unohtuivat täyteläisen maitokahvin ja vastapaistettujen croissantien ääressä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, kun luin tuota kokemuksenpätkääsi (yksi tuhansistasi), ajttelin, että samankaltaisiin tilanteisiin joutuu joskus pitkillä pyöräretkillä ihan kotimaassakin, että hyvä kun valitsit juuri tuon kohdan kokemustesi kartalta, niin samaistuminen tuntemuksiin oli helppoa. Paitsi että croissantteja en ottaisi näkkileivän sijaan Kiteen "Essolla" lautaselleni.

Muistui mieleeni itseni "pelastaja" sateen ja kylmän ja ruuanpuutteen tilanteessa Juuassa Haanpää reissullani. Se vanhempi rakennusmestari, haanpäänsä lukenut, ajoi ruosteen kuplittamalla nokivasaralla, Mersulla ja vei minut Kolille naisystävänsä hirsimökkiin saunomaan ja olemaan pahimmat kylmän sateen ajat lämpimässä lataamassa tyhjentyneitä energiavarantojani, niin henkisiä kuin aineellisiakin.

Minäkin uskon, että maanläheinen matkailu missä päin tahansa maapalloa antaa ihmiselle kaikenlaisia kasvun eväitä ja että juuri "kusipäisten", itseään täynnä olevien nuorten pitäisi sellaista harrastaa. Voisi se auttaa tällaista vanhempaakin kusipäätä kuin mitä itse olen, ja varmaan nämä pikkuretkeni ovat vajentaneetkin nesteen määrää isossa päässäni.

Tuosta Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta tuli mieleeni Kurt Vonnegut joka irvailee jomman kumman, joko Kerouacin tai hänen jonkin tekstinsä parissa jossakin satiirissaan, oliko se Siniparta tai jokin vastaava, en nyt muista.

Itsekin olen joskus lukenut Kerouacia, mutta ilmeisesti ei sytyttänyt isommin, koska en muista, että mitä. Käväisempä tässä kirjastossa ja katson, sytyttäisikös nyt.

Keiju kirjoitti...

Minussa Matkalla sytytti omalta osaltaan sen alkuperäisen liekin, sen jonkin, jota ennen olin pelkkä näsäviisas keskiluokan teinipentu. Kun Kerouacia suomennettiin lisää, yritin päästä hänen tuotannossaan pidemmälle. Dharmapummeista vielä tykkäsin, mutta sen jälkeinen tuotanto minua ahdisti enemmän kuin innosti ja kun jokin kirja jäi jopa kuukausien kirjastolainan jälkeen kesken, ajattelin että siinäpä oli minun Kerouacini.

Riku Riemu kirjoitti...

Maailman meret ovat romanttisia, veljeni sinne lähti 18-vuotiaana pakoon maallista kurjuutta. Tuurijuoppo siitä tuli, viimeisinä vuosinaan ei edes joka vuonna ottanut, mutta kun otti, otti sydämen pohjasta kaksi viikkoa. Muutoin oli erittäin kovakuntoinen, treenasi punteilla ja juoksi jatkuvasti.

Elämäni raskain keikka oli asuntonsa puhdistaa. Oli tuntenut juomaputken jälkeen kylmää, kun sydämessään oli vajaatoimintaa - kaksi keittolevyä oli kääntänyt päälle lämmityksen vuoksi, sitten asettautui sänkyynsä levolle, siihen kuoli 52-vuotiaana.

Naapurit parin päivän päästä polisille hajusta soittivat.

Se oli kamala, onneksi yksi broidestani pystyi patjat ja muut ulos kantamaan, minä otin happea parvekkeella. Kaksi päivää asuntoa pesimme, lopuksi kloriitilla, mutsille emme kertoneet.

Minä olin merivoimissa varusmiespalveluksessa. Uusia laivalle tulleita matruuseja tykkäsimme komentaa: "Käys pursimieheltä kysymässä perävanakaapin avainta, tarttettais ja pian!" - Sitten nauroimme kaksinkerroin vatsaamme pidellen: "Jätkä hakee mennyttä päivää!"

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, Kyllikki Villa on valinnut Vanhan rouvan lokikirjansa ensi lehdille kaksi aforismia. Toinen kuuluu näin: "Lyhin tie omaan itseen vie maailman ympäri (Herman von Keyserling)

On sinulla ollut melkoinen kokemus sen veljesi ruumiin kanssa. Ikävää. Varmaan se haju muistuttaa vieläkin jossain yhteyksissä? Haluaisi, että muistaisi sukulaisensa jotenkin muuten.

Ymmärrän siksikin, koska minulle tulee mieleen isä kun jossain haisee humalaisen oksennus.

Et kuitenkaan itse sitten tuntenut vetoa maailman merille kuin vain varusmiesajaksi? Tuliko kokemusta siitä ryysiksestä tarpeeksi?

Osaisit varmaan kirjoittaa "Sepeteuksenkin" matkoista paremmin kun minun pitää koettaa pelkän mielikuvittelun ja muun teorian varaan rakentaa koko darina.

Meidän kylältä lähti yksi Taisto merille. Kerkesi joitakin vuosia seilata vissiin aika kaukanakin, mutta sitten hävisi jonkin rapakon ylityksen aikana eikä syytä ole saaneet selville. Ehkä hyppäsi reelingin ylitse kun kyllästyi. Oli erittäin huono viinapää kuten isälläänkin metsuri Armaksella.

Ehkä ajattelenkin Taistoa alitajuisesti kun aloin kirjoittaa kaukana minusta aiheeltaan olevaa mielikuvitelmaa? Mutta onneksi Sepeteus on vapaamatkaaja, ei töissä laivalla.

Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

maailman meristä en osaisi sinua paremmin kirjoittaa, mutta vanha rouva Villa vain elämäänsä jäähdyttelee, siinä ero. - Elämän ja kuoleman.

Ja ettet luule, sinua luen mielummin kuin itseäni - minulla ei ole muuta sanottavaa kuin: tapelkaa, saatte tupakkaa!

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, Kerouaciin Matkalla -kirja oli lainassa kun kysäisin eilen kirjastosta, harvinainen sattuma ja toinen kirjaston kipale kirjastoautossa. Olisi niitä näissä sivukirjastoissa jokaisessa omansa, mutta en viitsinyt varailla kun sekin on nykyisin maksullista.

Minullakin joskus joku kirja lojuu muutamaa sivua tavattuani sängynjalan vieressä niin, että siitä tulee jo muistutus. Mutta enää harvoin ylittää sakkorajan koska se muistutus särähtää sähköpostiin tarpeeksi ajoissa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, tuosson tulta tupakkiin: raaps´

Nyrkkeilyhanskat ovat 8:n tuuman naulalla niitattu seinään, mutta en muista missä se seinä on:)

meri kirjoitti...

on ihmisiä, jotka eivät mielellään matkusta vailla seuraa ja suunnitelmaa. minusta se kuulostaa oudolta. monet pelkäävät myös varkaita ja raiskaajia. ei uskalleta yöpyä missä tahansa.

totta on, että maailma on kylmä paikka. paitsi tropiikki, jossa tarvitsee vain valita palmu, jonka alle nukahtaa. näillä leveysasteilla on usein välttämätöntä nukkua sisätiloissa.

parhaat uneni olen vedellyt luostarissa. sen norbertiiniläiset rautasängyt olivat samaa askeettista mallia kuin suomalaisissa sota-ajan elokuvissa; myös harmaa villahuopa edusti yleismaailmallista disainia. karu käytännöllisyys ilahdutti ja uni oli rauhaisaa.
yhden kerran yövyin ilotalossa. luulin sitä retkeilymajaksi, mutta kun ilta pimeni, totuus valkeni. huoneen ikkunat avautuivat sivukadulle, jossa värivalot välkkyivät ja taksinovet paukkuivat. musiikki raikasi ulkoa sisälle, sisällä lasit helähtelivät ja pulloja availtiin. hotellin käytävillä kirmasi kirkuvia naisia ja hortoili mustia miehiä.

erikoinen kokemus ilahdutti, mutta uni katkeili. viereisten huoneiden elämöinti olisi elävöittänyt kuolleetkin.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri mukavaiseni, löysin kuitenkin tarkoittamani Susi Artturin, se oli eri nimellä: http://www.youtube.com/watch?v=Iv3cdhRNpIg&feature=related

Valto Ensio kirjoitti...

...eli poistin siksi yhden sulle suunnatun kommentin "mopomiehestä" joka sekin löytyy em. laulajalta.

Tuohon laulajaan liittyy yksi hauska juttu. Minun toiseksi vanhin tytär oli n. 6 v ja lauleli Tampereella bussissa nro 21 juuri tätä laulua (oli silloin in) ja kun astuimme pysäkillä pois kyydistä, meidät seisautti samasta kyydistä noussut mummeli joka alkoi torumaan minua, että "tommottisii lauluja olet lapsillesi opettanut, jumala rankaisee ankarasti, hyi hyi olkoon tätä nykyaikaa!"