torstai 17. marraskuuta 2011

Sepeteus Elbellä

Ma 26.8.2002 klo 09.30 Elben alajuoksu, Hampurin satama, laivan yläkannella.

Redillä lillumme jo toista vuorokautta. Harmaa taivas, sataa tihuuttaa. Laivan rantautuminen tulisi tapahtumaan muutaman tunnin sisällä, mutta alkumatkan paksukylkinen selkänsä kääntäjä, joka on nyt muutamana päivänä tullut juttelemaan, sanoi, ettei rantautumisilmoituksiin aina kannata luottaa. Mies esitteli itsensä Jasper R. Jolkkoseksi, ammattivalokuvaajaksi joka on jättänyt kaluston kotiin ja sanoo lähteneensä pakoon kuvista turvoksissa olevaa maailmaa. Persaatanaklicks! se kirosi vielä puikkoviiksiensä lomasta ja painoi kuin kameran laukaisinta lihavien kämmentensä välissä.

Muihinkin matkustajiin olen vähän tutustunut. Näkymättömin niistä on Larsleevi Reiman, popliinitakkinen laiheliini joka saattaa yhtäkkiä huojahtaa mistä tahansa seinästä erilleen, kuiskata päivänsä tai huomenensa tai änkyttää olevansa menossa Portugaliin katselemaan uutta vaimoa itselleen kun entinen lähti hiivan ostoon neljä vuotta sitten. Sekin syö aina samassa pöydässä jonka ensimmäisenä päivänä valitsi. Seuraansa Larsleevi on saanut Unto Monosen näköisen tumman miehen joka pälyilee mustasankaisten lasiensa takaa kuin alati jotain etsien. Kerran se tuli juttelemaan, mutta en saanut sen sanoista mitään tolkkua koska se puhui ainakin kolmea kieltä yhtä aikaa ja d-kirjain oli melkein  jokaisessa sanassa. Nimensä ja kotipaikkansakin se sanoi jotenkin samaan pötköön, että Reidolbardybolshoudstonleds. Mielessäni sanon sitä siis Reinoldiksi.

Raumanjennyä lukuunottamatta naisista kaksi muuta ovat jääneet hieman etäisemmiksi. Ne istuvat toistensa seurassa ruokaillessaan ja asuttavat samaa hyttiä. Muutenkin kulkevat kaikkialla käsikädessä. Toinen on se lyhyttukkainen lippalakkinen jonka isot rinnat kelluvat kainaloihin päin ja joka yrittää pukeutua poikamaisesti. Toisella on pyöreän takamuksen päälle ulottuva vaalea palmikko, toinen korvanlehti täynnä lävistyksiä ja paksuhuulinen, punainen suu joka on alati onnellisessa hymyssä, ja se hymy ulottuu silmiin saakka. Juutinrauman siltaa alittaessamme näin niiden suutelevan toisiaan alemmalla kannentasolla. Kun he näkivät minut, huikkasivat ottamaan valokuvaa hetkestä, mahtava silta kaartuu heidän yläpuolellaan. Menin ja otin kuvia niiden kalliilla järjestelmäkameralla jota en oikein edes osannut käyttää. Samalla pidätin hengitystäni ihmetyksestä katsellessani sillan valtavaa kokoa joka oli juuri edelliskuussa vihitty käyttöön.

Klo 11.00 Söin Raumanjennyn kanssa lounasta. Veteen tehtyä kalakeittoa jossa perunoiden sijaan oli käytetty jotain nuudelin tapaisia lättösiä ja vihreitä, pitkiä papuja. Epäröin ensin edes ottaa lautaselle sitä, mutta se olikin hyvää. Särpimeksi vaaleaa leipää, parmesan-juustoa ja päälle  pullollinen väljähtyneen makuista pilsneriä. Vähän kyllä pierettää nyt, mutta täällä yläkannella se ei haitanne.

Luotsivene kiinnittyi kylkeemme äsken. Joka suuntaan sojottavine antenneineen ja pyörivine tutkineen se näyttää kömpelöltä, taitavasti se tämän Red Hughess Sean kylkeen silti poikittaisaallokossa soljutteli. Luotsina on valkealakkinen, harmaahiuksinen nainen. Iso, mutta ei lihava ja tummien kulmien varjostamien silmien välistä suuta kohti putoaa nenä kuin Golda Meirillä jonka kuvaa pienenä lehden etusivulla ihmettelin isälle ääneen. Luotsi polttelee nyt pikkusikaria ja huutelee saksaksi reelingin ylitse kapteenille. Nyt se nousee laivaan ja häviää kapteenin kanssa portaita alas.

Sumu alkaa hälvetä eikä sadakaan enää. On poudan ja pilvisen välinen alakuloinen rajatila. Tarkkailupaikaltani olen jo usein yrittänyt laskea noiden valtavien konttien lopullista määrää, mutta ei niistä tahdo selvää saada. Ainakin 5 päällekkäin, 12 vierekkäin ja pitkittäissuunnassa 9, se tekee 540 konttia, siis noin. Peräkannelle on ajettu 2 kuorma-autoa ja neljä Caterpillar-merkkistä pyöräkuormaajaa. Ajoneuvojen renkaat on lukittu tukevien teräskiilojen puristuksiin ja vedetty vielä varmistuskettingit sakkeleilla kannen metallirenkaisiin kiinni. Lisäksi työkoneiden runkojen ja kuorma-autojen kapellipressujen ylitse kulkee kiristysliinat joiden kiinnityskohdat menevät ristiin alustan alta.

Rahtina on myös kaikenlaista muuta pakettia, rauta- ja muoviputkea, valkeita lujitesäkkejä joissa valmislaastia ja sementtiä. Toisella laidalla on kolmanneksen laivan pituudesta oleva tiililetka ja päällä kiinni köytettyinä muovirullia. Mitähän muuta lastiruumassa kannen alla sitten onkaan kuin vaatimaton puuarkkuni? Raumanjenny nauroi pirullisesti kun kerroin sille, millaisin matkapakaasein olin liikkeelle lähtenyt.

Mitä helvettiä sinä siinä laatikossasi raahaat, se kysyi.

Kaiken minkä omistan, vastasin.

Kerroin sitten Leroy Desmarais-nimisestä nuorukaisesta joka lähti samanlaisin varustein pienestä ranskalaiskaupungista Saint-Meenstä lähimpään satamaan riitauduttuaan isänsä kanssa. Riita koski sitä, onko poika homo vai mistä kiikastaa, ettei miniää ala taloon ilmestyä. Leroy vain oli päättänyt jo teininä, ettei tuppukylänsä tyttärille poikuuttaan uhraa. Vaikka sitten Harlemin huorille, se isälleen huusi. Hän oli suunnitellut pitkään vanhemmiltaan salaa matkaansa ja kun viimeisin, ylitsekäymätön riita isän kanssa sitten tuli, hän otti ja lähti. Mutta päästyään kolmenkymmenen kilometrin päähän Brestiin odottelemaan laivansa lähtöä, Leroy jäi kadulla kulkiessaan nuoren naisen ajaman skootterin yliajamaksi ja kuoli pää sen päälleajajan hameenhelmassa hymy huulillaan, auenneesta paidanlävestä täyteläisinä pilkistäviä rintoja tuijottaen.

No on sulla jutut vaikka missään et ole koskaan käynytkään, sanoi Raumanjenny.

Maailma ja sen tarinat tulevat kyllä luokse jos vain lukee paljon, vastasin siihen.

19 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Minä olen aina hiukan kadehtinut miesten maailmaa, joka näkyy miesten vaellustarinoista. Omissa blogikeskusteluissani on jokunen kertonut reissuistaan jollakin rähjäisellä laivalla, jossa on tapannut ihanan epämääräisiä ja vaarallisiakin ihmisiä. On sattunut monennäköistä, on sanottu monenlaista.

Tätäkin luen nautinnolla, vaikken osaa sanoa sisällöstä mitään kummempaa. Tykkään vaan siitä, kun kerrot Raumanjennystä ja siitä kun joku huojahtaa seinästä erilleen ja sanoo jotakin. Ja kokonaisuudesta.

Iines kirjoitti...

tapannut = tavannut (ei siis tappanut!)

Valto Ensio kirjoitti...

Iines, en tiedä onko miesten maailmassa niin hirveästi kehuttavia asioita. Jos jotain tapahtuu niin kyllä niistä melkoisen hinnankin saa toisinaan maksaa. En tarkoita, että aina rahassa.

Vanhastaan tiedämme myös, miksi niin on aikojen alusta ollut. Ei ne pelkkiä huviretkiä kaikkina aikoina ole olleet.

Naiset ovat jo ottamassa myös paikkansa seikkailijoina enemmän kuin ennen vaikka ainahan heitäkin seassa on liikkunut, enimmäkseen kuitenkin miesten ehdoilla ruuanlaittajina, siivoajina, pyykinpesijöinä ja petikumppaneina. Nykymaailmassa (ns. länsimaissa) naisenkaan ei ole pakko enää jäädä kotiin hellan ja nyrkin väliin tai kakaralaumojen elättäjiksi ja huolehtijiksi.

Raumanjennyn kaltaisia naisia on olemassa joille sattuu ja tapahtuu, jotka eivät aloilleen asetu.

Tälle tarinani päähenkilölle, Sepeteukselle sen sijaan on vasta tapahtumassa asioita vaikka mies onkin. Poikuus ja kaikki tallella vaikka on jo 27 v! Uskooko tuota kukaan?

Hyvilläni olen kun tarinani kelpaa. Kiitos.

meri kirjoitti...

valto

kun kirjailijat kehittelevät iskeviä kohtauksia romaaneihinsa, he harvoin jättävät poikuuden tallelle. yleensä heidän fantasioissaan miehet temmeltävät housut nilkoissa.

minusta tämä on vähän boooring. joskus voisi tehdä tämänkin asian toisin. sellaisena ei lohkea -versiona.

ajattele nyt vaikka suomalaista suurmiestä: mitä kansalainen tietää esimerkiksi kansallisrunoilija runebergin naisjutuista? entä snellmanin tai lönnrotin naisista? oliko lönnrotilla poikuus tallella, kun hän 47-vuotiaana vihdoin meni naimisiin? cygnaeuksella tosin ei ainakaan ollut, kun hän hyvin varttuneessa iässä meni vihille.

haluaisin lukea miehestä, jonka valintoja ohjaa vähintäänkin yhtä paljon selibaatti tai pappisvihkimys tai postimerkkiharrastus kuin penis.

¤

tarinasi on kirjoitettu vähän samalla tavalla kuin maalaisit freskoa. freskokaan ei onnistu, jos pohja pääsee kuivumaan. se pitää maalata kosteana.

jos minun täytyisi kirjoittaa jatkokertomusta, eniten hankaluuksia tuottaisivat siirtymät. miten edetä yhdestä dramaattisesta kohtauksesta toiseen? kuinka paljon lukijalle pitää antaa historiallista taustaa? miten esittää joku sepeteuksen ajatus, joka tekee hänen myöhemmistä vaiheistaan totta?

rahtilaivallisissa yksityiskohdissa kannattaa olla tarkkana. eräs historiallinen purjehtijahahmo maisteli yhdessä romaanissa suklaata, vaikka kiinteää suklaata ei tunnettu siihen aikaan. kustannusvirkailija vaihtoi kiireesti suklaan sokerisiin konvehteihin.

ja jos suklaasta kirjoittanut kirjailija on oikeassa, jo 1800-luvun yliopisto-opiskelijat istuivat kapakassa ja sadattelivat: vittu, vittu, vittu.

pikkuliisu kirjoitti...

Mukana ollaan, matkalla, Valto Ensio! Vaikka et laivan koneiden jyskeessä ääntäni kuule, olen se varjomainen olento, joka joskus vilahtaa takaoikealla... vältän katsekontaktia.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, enpä osaa sanoa, miksi Sepeteuksesta paljastuu noin "saamaton" heppu. Varmaan olen ajatellut alitajuisesti minäkin päinvastaista kuin kirjallisuus näissä aiheissa yleensä tarjoilee. Ehkä samoin oli jo Ottoeinarin kanssa, koska hänestä tuli niin rauhallinen vaikka eli juuri murrosiän vilkkainta aikaa.

Poikuudesta ja neitsyydestä on päästävä, näinhän se yleensä menee eikä kai siihen nyt niin hirveästi tarvitse kenenkään ponnistella, etteikö niin ennemmin tai myöhemmin kävisi. Jotkut syrjäänvetäytyvät tuskin osaansa tietoisesti valitsevat; käy niin kuin käy ja "tuurissa on kenelle kasvaa iso" (Kalle Päätaloa).

Itsestäänselvyyksiä en nyt pohdikaan vaan tuota "housut nilkoissa" temmeltämisen vastakohtaa, pidättäytymistä. Se ei todellakaan mikään itsestäänselvyys ole kun tiedetään, mitkä voimat nuorta ihmistä ovat aina ajaneet.

Niitä kertomuksia julkisuuden henkilöiden ja kansakuntien keulakuvien viriiliydestä riittää, mutta tosiaan eipä paljoa tutkijat pengo lönnrotiemme pidättäytymisen syitä. Eikö ne voisi olla paljonkin suuremman kiinnostuksen arvoisia ja oikeasti kiinnostaisikin myös laajemminkin?

Panu Rajala yritti Juhani Ahosta veistellä edelleen viimeisessään väkisin suurtakin naistenmiestä, mutta saiko hän sellaista kuvaa syntymään kenellekään? Pohtiiko lukija tuon kirjan tavaamisen jälkeen asiaa sen enempää kuin olisi jonkun iltalehden lukaissut? Taitaa jäädä aika ohueksi ajatusten myllerrykset.

¤ ¤

Nuo kysymykset, jotka esität ovat tosi hankalia. Ainakin jos alan niitä hirveästi pohtimaan. Kirjoitan kuitenkin sillä mielellä, että editointi onnistuu jälkeenkin päin. Lukijan kannalta se ei tietenkään ole hyväksi, menee maku jutusta jos hyvin ääliömäisiin virheisiin sortuu.

Kyllikki Villan kirjat ovat hyviä ja osviittaa antavia mitä joihinkin pikkutarkkuuksiin tulee. Eikä häntä tarvitse silti matkia sillä asioita oivaltaa toiselta kannalta kuin se hänenkin kirjoittamillaan riveillä seisoo.

Esimerkiksi ajoneuvojen kiinnitykset pitäisi olla aika tavalla oikein minulla kirjoitettuina vaikka noin niitä ei missään muualla ilmaista. Niinhän pitää ollakin koska eihän Sepeteus uutena kulkijana minkään kiinnityslenkin varsinaista nimeä tiedä. Rautarenksu on rautarenksu niin kuin sonnin nenässä maalla.

Ruokapuolta olen tutkaillut netin kautta, mutta myös kirjallisuudesta löytyy kuvauksia siitä, mitä merimatkoilla (muilla kuin turisti-) syödään. Tänä päivänä tosi hyvin ja aika tuoretta siihen nähden, mitä vaikkapa 50 vuotta sitten

Valto Ensio kirjoitti...

Pikkuliisu, olinkin näkevinäni sinut reelinkiin nojaamassa ja katselemassa ulapalle siinä vaiheessa kun Larsleevi Reiman irtosi seinästä sanomaan huomenta:)

meri kirjoitti...

luin hiljakkoin kirjan, jossa petetty ja elämän kolhima mies palaa pettyneenä tyhjään ja kylmään kotiinsa, ja on niin yksin, ettei tiedä kenelle voisi valittaa kurjaa kohtaloaan. jos vain jotenkin osaisi.

tämän kaltaiset miesten tekemät ja miesten tulkitsemat surkuttelut ovat minusta tärkeitä. sitäpaitsi miesten yhteisestä todellisuudesta kertovalle tarinalle on olemassa ilmiselvä tilaus. jälleen kerran.

ja se on hyvä, että kirjoittajat eivät säästele sanojaan, minkään eikä kenenkään suhteen. monet ovatkin maksaneet siitä omassa elämässään kohtuullisen kovan hinnan.

ja onko ihmisellä muuta mahdollisuutta? ei, ei ole. pitää sanoa, mitä pitää sanoa.

tai niin kuin kirjan mies sen ajatteli: ensin täytyy osata kärsiä, sitten rakastaa, sen jälkeen lähteä - ja lopulta kulkea ajattelematta.

Valto Ensio kirjoitti...

"tai niin kuin kirjan mies sen ajatteli: ensin täytyy osata kärsiä, sitten rakastaa, sen jälkeen lähteä - ja lopulta kulkea ajattelematta."

Meri, kova ajatuspäätelmä sillä miehellä. Mutta niin olisi vaihtoehdotkin kaiken kärsimyksen jälkeen. Hirttäytyä tai vaipua alkoholismiin, ehkä mielisairauskin kohtaisi. Uusi rakkaus ei milloinkaan sillä sellaiseen tuskin kukaan tietyt asiat kohdannut ja kokenut uskoo.

Mutta kuinka kyetä ajatuslakkoon, tai jopa lopulliseen aivojensa käyttämättä jättämiseen? Varmaan täydellisen aivohalvauksen autuus siihen lopulta antaisi mahdollisuuden.

meri kirjoitti...

valto

nauratti ihan kamalasti kun kuulin eilen radiosta lapinlahden lintujen laulavan: se on jannusta kii , huutaako tyttö hii

tulivat maailman ottoeinarit ja lainasinikat mieleen.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Lapinlahden linnut ne osaavat tuon irvailupuolen hauskasti. Lipputngon nuppi on yksi suosikeistani.

Muuten terveiset täältä lumettomasta ja kylmästä (-17)Unimäen korvesta. Pariksi päiväksi karkasin hii-huutoja ja muuta remua yksikseni olemaan. Ja vähän ajattelemaankin.

Kuuntelin pari tuntia sitten kuunnelmauusinnan (osa 1) Unto Monosen elämästä(Yle 1). Se on hyvä. Aihe on hieman teemaani sopiva kun ajattelin juuri Raumnajennyn ja Sepeteuksen seuraavaa "siirtoa". Huomenna ja ti uusivat, mutta 2 osan ajankohta on varmaan sitten ens su. Areenaltahan ne voi kuunnella myös ja suosittelen muillekin satumaa-tangojen synnystä kiinnostuneille. Ja vaikka ei hittojakaan niistä välittäisi, kuunnelmat ovat aina kuuntelemisen arvoisia.

meri kirjoitti...

valto

mahtaako olla sama kuunnelma, jonka olen kuullut ainakin kolme kertaa? nimittäin sellaisen ikivihreän monos-kuunnelman muistan kuin tunti kerrallaan. siinä yhtyy monosen traaginen elämäntarina hänen musiikkinsa taikavoimaan. hyvin käy ilmi sekin, miten tämän somerolaisen tanssimuusikon itsetuntoa nakerrettiin monelta suunnalta. ihmissuhteet epäonnistuivat ja kaivattu arvostus oli heikkoa. tango oli silloin vain viihdettä. unton elämä päättyi itsemurhaan 38-vuotiaana. persana.

kuunnelma seuraa monosen vaiheita myötäelävästi. se on liikuttava ja koskettava ja samalla itsekin viihdettä viihteen mestarista kertoessaan. monosta näyttelee martti tschokkinen ja m.a. numminen esittää itseään, unton ystävää ja ymmärtäjää.

untosta eivät pidot parane.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri,just se kuunnelma vuodelta 1972. Jäi vain laittamatta.

Olen minäkin sen kuullut ennemmin, mutta ei siihen voi "kyllästyä" koska aika jakelee näitä kiinnostuksenkohteita oivallisesti ja voi esim. Monosen ihmissuhteita seurata kokemuksellisemmin.

Nukuin muutaman tunnin. Radio oli koko ajan auki ja Radio Puheella kertasivat pääministerin haastattelua aamulta. Jotenkin Kataisen ääni kääri Suomea rullalle unissani kuin letturullaa. Sinne se sulloi hillon sijaan kaivokset, EU-politiikan ja "hyvinvointivaltion". Eero Heinäluoman Jyrkin ääni tönäisi ystävällisesti Suomi-letturullan päihin kahteen katkaistuna tulpiksi.

Kävin ulkona, taivas tähtiä täynnä, pikkuisen kajastelee kirkonkylän valot kaakon taivaalla ja ajattelen, että olisi se hiljaista jos eivät nämä hemmetin soivat korvani sitä estäisi. Muistan lapsuudesta sellaisen äänenhumahduksen juuri tällaiselta tähtitaivasillalta kun pohjoisesta etelään revotulien loihahdukset äkkiä rikkoivat hiljaisuuden. Se oli pelottavaa.

Riku Riemu kirjoitti...

Merimatka etenee, siinä on se minulle tärkein: tunnelma.

Pohdin vähän ihmetellen miksi Martit, Tschokkinen ja Kuningas, olivat lapsena/nuorena lempinäyttelijäni.

Tschokkinen(vaikea nimi kirjoittaa)ehkä äänensä tähden, kuunnelmissa kun usein oli, Kuninkaassa oli hienoa huumoria.

Koulussa meile aikoinaan esitettiin joku ammatinvalintafilmi. Kuningas näyteli uudelleenkoulutettavaa metsuria. Kertoi vaimolleen, että aikoo tarjoilija-koulutukseen, tämä vastasi jotenkin ymmyrkäisenä: Kas kun et discjockeyks tai balettitanssijaks!

Ja sitten tietysti se Kekkosen pääkallokuvien vertailu "Jäniksen vuodessa" (lempielokuvani, kun näin sen jo aikoinaan valkokankaalta, televisiossa se armotta latistuu)

Molemmilla Marteilla oli paljon hienoja rooleja.

Unto Monosesta minä muistan televisiosta tulleesta, näytellystä esityksestä: "Kohta minä lähden tuonne pilvien päälle katselemaan!"

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, sekö löytyy -se tunnelma? (Hyvä, kiitos)

Minulle lapsuudessa kuunnelmaelämykset olivat tärkeitä. "Hyvää iltaa nimeni on Cox!" Sen musiikin muistan sävelelleen vieläkin: "Tyytytyytytyytytyy..."

Marteista Tschokkinen oli pitkään Kantolan perheen kantavia hahmoja, Kuninkaasta taas en muista kuunnelmien puolelta, mutta Nummisuutareista telkkarissa.

Mononen uhkaa koko kuunnelmankin ajan pilvien reunalle tähystelemään menostaan. Ja sittenhän se viimein ampui kuulan kalloonsa. Ei auttanut vaikka alkoi menestyäkin, mutta kai ne päänsisäiset demonit eivät sellaiseta välitä.
Sen verran nuori tangotaituri oli, ettei sotaakaan kokenut, joten ei ne niitä "ohiammuttujen" demoneita olleet jotka useita hieman vanhempia vaivasivat.

Jos olisi mennyt liipasin pistoolista jumiin, niin olisikohan miten monta tangoa ehtinyt vielä säveltää ennen seuraavaa yritystä? Ja millaisia ne olisivat olleet? Turhia kysymyksiä, tiedän; kunhan vain mielikuvitustani kiihotan.

Riku Riemu kirjoitti...

Joskus 70-luvun alussa tuli iltaisin jännäri-kuunnelmasarja "Dickie Dick Dickens", se oli minulle yhtä juhlaa. Matkaradion toin viereeni sänkyyn, kun sitä kuuntelin.

Myöhemmin jotain muuta, Saarikosken "Kuikan pelto" on jäänyt mieleen, ei sisältönsä, mutta sen vaikutuksen, jonka minuun teki. Jotain tragediaa siinä oli.

Ja monta muuta.

Knalleja ja sateenvarjoja olen kuunnellut, niitä kun hiljakkoin tuli.

Ajattelin muutenkin elvyttää tuon kuunnelmaharrastuksen, katsoa mitä Yleltä löytyy täältä internetin ihmeellisestä maailmasta.

meri kirjoitti...

knalli ja sateenvarjo on tarttunut radioteatterin ohjelmistoon kuin täi tervaan. sitä on esitetty kuunnelmaohjelmistossa ties kuinka kauan, eikä menestys, tai jokin sen kaltainen, ota ehtyäkseen.

poikani sai aikoinaan koko sarjan lahjaksi. kuuntelimme c-kasetteja automatkoilla ja nauroimme pissat housuun. yksi myöhemmin ilmestynyt irvailu näiden englantilaisen virkamiesten toilailuista on suosikkini; mildredlähetetään lomalle jo kuunnelman ensi riveillä, ja tollot virkamiehet ovat sillä aikaa rakennuttaneet lontoon uuden lentokentän skotlantiin asti.

knallissa ja sateenvarjossa pilaillaan pikkuvirkamiesten yksinkertaisuudella ja byrokratian mittaamattomilla mahdollisuuksilla. kaiken kruunaavat terävät, visuaaliset ja sanalliset gägit.

Valto Ensio kirjoitti...

R ja M, laitoin kokeilumielessä Y-Areenan arkistolle toiveen Coxin mahdollisesta uusinnasta niin sieltä saapui vastaus viipymättä, ettei heillä ole ulkomaisten käsikirjoittajien tekemiin kuunnelmiin toistaiseksi nettioikeuksia. Harmi, mutta kai ne siellä laittelevat niitä ajantasalle hissunkissun.

Parnassossa (6/11) Maria Säkö voivottelee Monosen kuunnelman äärellä, että sen "verkkainen rytmi kaikessa viehättävyydessään on aika uuvuttava." Minkähän ajan kiireinen lapsi Maria lienee kun ei moista aikaa jaksa radion ääressä hiljentyä? Ja kun mielestäni tuo kuunnelma on tosi taiten tehty. Ei vissiin tykkää tangoista (paitsi kannikoiden välissä).

Knallin ja sateenvarjon loppupuoli ei kaikistellen ollut enää kovinkaan kekseliästä. Kuuntelunautinnon täydellisyyteen vaikutti myös Kauko Helovirran poistuminen Hannibal Hamilton-Jonesin roolista, ja vielä enemmän se, kun mainion kiukkuisen Sir Henry Pitkinin tilalle tuli Sir Clive Swift, ja samalla näyttelijäkin siihen vaihtui.

Mutta monet on muistot kuunnelmien äärellä -kun vain kaiken muistaisi.

Riku Riemu kirjoitti...

Luultavasti "Hill street blues" oli televisiossa ensimmäisiä, jossa kuljetettiin samanaikaisesti useita juonia. Se oli kekseliästä ja sarja oli laadukas.

Sittemmin kaikkeen on välkkyvaloja ja puolen sekunnin välähdyksiä uupumiseen asti lisätty. Ehkä sellainen on nuorien mieleen, en tiedä, kun minun nuoruudessani ei sellaista ollut.

Verkkaisuus on hyväksi, muistan kuinka isovanhempieni luona siitä nautin: rauhassa sain kirjoja lukea ja ajatella omia höpöhöpöjäni. - Juhlaa silti oli, kun lopulta näin ikkunasta nuoren tätini saapuvan autolla, miehensä kanssa paikalle. Sitten oli hieman rock´n rollia!