tiistai 8. marraskuuta 2011

Sepeteus merellä


Torstai 8.8.2002 klo 06.00 Hytässä. Kumma uni. Kysyin oman kylän papilta neljä kysymystä: Mitä varten jumalan pitäisi olla olemassa? Jos sellaisen hankkisin, mitä sillä tekisin? Entä jumalanpito-ohjeet; mitä se syö ja juo ja mitenkä sitä ulkoilutetaan? Onko siitä maksettava lemmikkiveroa?

Aiemmin yöllä heräsin  pari kertaa myös isä ja äiti-uniin. Ei niissä mitään erikoista tapahtunut, kävin jotain keskustelua isän kanssa ja äiti askarteli pöydän ääressä origameja. En ikävöi, en edes unissani. En silloinkaan kun isä kuoli vaikka se oli vasta 49 vuotias. Löysin hänet mökiltä sängystä. Se oli kuollut keuhkoveritulppaan nukkuessaan. Kaksi vuotta myöhemmin löysin äidin pihasaunan eteisestä. Äiti oli kuollut hypoksian aiheuttamaan sydämen rytmihäiriöön. Oli pitänyt tulta kiukaan alla ja samalla pessyt mattoja suihkutilan lattialla. Räppänä visusti kiinni niin happi loppui. Oli sillä jo aiemminkin jotain rytmijuttuja, mutta ei tutkituttanut ja niin sitten kävi. Olisihan se voinut käydä siitä huolimatta. Äiti oli juuri täyttänyt 54.

Ajattelen usein, että toisaalta kauniita kuolemia hyville ihmisille tuollaiset. Kesken kiireen ja työn, tai levon ja yön...

Minä täytin viime viikon keskiviikkona 27 vuotta.

Eilinen oli vähän sellaista haahuilua, paikkojen tutkimista ja merimiesten touhujen seuraamista. Vaihdoin kapteenin kanssa muutaman lauseen kehnolla (huomasin sen siinä) englannillani.  Kapteenin nimi on Hergh Maugham (kirjoitinkohan oikein?). Belgialainen sanoi alkujaan olevansa, mutta asuneensa maailmanmerillä pienestä pitäen koska isäkin oli ollut merikapteeni. Sen isä taas oli syntynyt Belgian Kongossa siirtolaisperheeseen, mutta sitten en muita elämänvaiheita enää ymmärtänyt kun kapteenin puhe muuttui jollekin murteelliselle aksentille.

Eilen aamupalalle kun viimein hytistäni hiippailin, ei Raumanjennyä näkynyt salongissa, tai messissä kuten oikeat merimiehet kuulema sanovat. Valitsin kolmionmuotoisessa nurkassa olevan pikkupöydän ja asetuin niin, että näin koko tilan paikaltani. Silti minut yllätettiin. Juuri kun haukkasin makrillitäytesämpylää, rämähti vieressäni iloinen nauru ja isosti että "huomenta herkkupeppu!". Sitten Raumanjenny istahti toiselle tuolille eteeni.

Huomenta huomenta, sanoin, nimeni ei ole Herkkupeppu vaan Sepeteus.

Raumanjenny vain naureskeli ja haki kupillisen kahvia itselleen. Sitten se esitteli kättään ojentaen itsensä.

Jenny Johanna Järvelin, kolmekymmentä ja risat. Saat kutsua pelkäksi JiiJiiJiiksi.

Minä kutsun sinua Raumanjennyksi tai Pepunpuristelijaksi.

En koskaan ole kuullut niin hersyvää remahtelua naisen suusta kuin minkä Raumanjenny  päästeli kertoillessaan itsestään ja miksi oli taas lähtenyt laivakurimusretkille. Minulta melkein jäi sämpylä syömättä ja tee kylmeni kuppiin kun tuijotin edessäni aukeilevia, iloisesti rohtuneita, leveitä huulia jotka katkaisivat poskesta poskeen pisamaiset kasvot. Nenäkin sillä eli. Se kääntyili ja vääntyili ylös ja alas riippuen raumalaisväritteisistä konsonanteista, verbien taivutuksista ja vokaalien soljahduksista sanoissa. Sitten kun uskalsin ruveta katselemaan Raumanjennyn silmiä, tuntui, että hulahdan niihin kokonaan, niin syvänsinisinä aventoina ne takaisin katsoivat naurunryppyjen koristaessa lähteiden rantoja.

Perhana, en minä tämmöisiä kokemuksia lähtenyt matkalta hakemaan!

Klo 14.35 yläkannen lasikuitusekoitteisella istuintasolla. On ulappaa, on. Ei mitään muuta kuin vettä vettä ja vettä. Pari rahtialusta näkyi kaukana äsken, mutta nekin häipyivät pian autereeseen. Lintujakaan ei enää näy, kai ollaan jo niin kaukana rannoilta, tai mikäpä lie niiden suhteen käytäntö? Albatrossista on se Juha Vainion laulu, mutta tunnistaisinko linnun jos tuossa laivan rinnalle liitelemään tulisi? Missähän ollaan menossa? Ei vielä ainakaan Tanskan salmien lähelläkään kun vasta pari päivää ollaan puksuteltu. Kyllikki Villa kirjoittaa alkumatkasta, että nuoremmat matkustajat, Brasiliaan menevä Rudi ja Boliviaan menevä muu seurue ei ole tottunut rahtilaivojen aikataulujen epämääräisyyteen, eli ovat liian tiukkoja suunnitelmia omille joutumisilleen laittaneet. Minulla ei ole mitään aikataulua, mutta Hampurissa on kuitenkin vaihto toiseen laivaan joka suuntaa Afrikan mantereelle, Marokkoon, Mauritaniaan ja Guineaan. Raumanjennykin... perhanan pisamanaama kun  tunkee joka ajatuksen väliin!

Yksi merimies kiipeää piipunkupeen tikkaita ylös, nuohotako se meinaa? Ei kun sillä on maalisanko ja pensseli käsissään, näkyy isoja maalinlohkeamia piipunsuojapellissä. Tämä laiva on kauttaaltaan enemmän oranssinen kuin punainen. Häkellyttävä väri sinistä vettä vasten auringon paahteessa.

Klo 22.00 Hytässä. Tunti sitten koputti Raumanjenny ovelle. Kävi lainaamassa korttipakan. Sanoi, että menee pelaamaan joidenkin matkustajien kanssa ja pyysi mukaansa. Sanoin, etten koskaan pelaa mitään.

Miksi sulla sitten kortit on?

Pasianssia itsekseni, vastasin.

Jaah, eikö se ole tylsää?

Ei kun lukee välillä.

Raumanjenny oli vaihtanut takaa repaleiset farkkunsa hiutuneeseen hameenripluun ja sinipunaiseen kauluspaitaan. Kaulassa sillä oli punainen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa punaiset muovisandaalit. Se katsoi pitkään avantosilmillään, päätään kallistellen ovenraossa minua, sekoitteli taitavasti korttipakkaa hoikissa sormissaan, rilahti sitten tavanomaisen naurunsa ja lähti.

Alan lukea kohta Vanhaa rouvaa. Nukuttaa.

Perjantai 9.8.2002 klo 06.00 Heräänpäs minä täsmällisesti kuin kotona. Lieköhän vielä Suomenaikaa? Meinaa vatsaa vähän vääntää, laivan keinunta on lisääntynyt, varmaan tuulee kovemmin kuin eilen. Ruoka oli kyllä liian raskasta yötä vasten. Jauhelihapihvejä, makaronia, perunoita, öljyistä tonnikalasalaattia ja tummaa leipää. Join piimää varmaan litran siihen päälle. Tuohonko hemmetin vessaan pitäisi taas istahtaa? En saakeli, suihkutiloissa on kunnollinen pytty eikä kuin tuo lilliputeille tehty. Menen sinne.

Klo 09.00 Messissä samassa nurkkapöydässä kuin eilen kaikilla ruokatauoilla. Aamiaisekseni valitsin paljosta tarjonnasta lautasellisen puuroa, teetä ja ison sämpylän. Oli katkarapuja ja jotain tahnaa välissä. Ihan hyvää vaikka en eläissäni ole monesti katkaa suuhuni laittanut. Joskus pizzan täytteeksi äiti niitä laittoi, ja itsekin. Raumanjennyä ei näy. Mihin lie korttipakkoineni jäänyt? Ei täällä ole niitä muita matkustajiakaan kuin se paksukylkinen kyselynsä lyhyeen lopetellut joka nytkin asettui istumaan selin minuun.

Tuleehan se JiiJiiJii  sieltä. Mennä kopsuttelee repaleisissa farkuissaan ja riverdancing-kengissään tarjoilutiskille, ottaa vanerisen tarjottimen, nostaa lasin, posliinikupin, lusikan, veitsen ja lautasen sille. Laittaa tarjottimen reunalle viipaleen ruisleipää, sipaisee margariinia ja  nostaa yhden vajaan kauhallisen puuroa lautaselle, kaataa kahvia kuppiin, vettä lasiin, sormet noukkivat vielä yhden palan sokeria maidottomaan kahviin ja nyt se kääntyy laivan keinunnan tahtiin hieman huojahdellen katsomaan minne istahtaisi. Näkee minut ja porhaltaa kohti, istuu nyt tuossa ja kirjoitukseni loppuu tällä erää tähän.

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Äidinisä oli oikea merimies, Kap Hornin kiertäjä. Se lähti täältä ja otti pestin ensimmäiseen isompaan purjelaivaan Hullin satamasta Englannista.

Siitä elämänmenosta siellä on kirjoittanut Alex Mattson, ja hyvin onkin kirjoittanut. En tiedä miksi sitä kirjaa pitäisi kutsua, ehkä muistelmakirja?

Mutta sitä Hullia ei ole enää olemassa. Sen sijaan Sepeteus ja Raumanjenny hyvin voisivat olla. Tässä on iloakin mukana, ja se tekee tästä alusta ainakin hirmuisen ilmavan.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, kaikilla muilla on enemmän "merimiestaustaa" ja tietoa kuin minulla, niin hullua, että alan kirjoittaa elementistä, josta en tiedä mitään.

Mutta ihmisistä tiedän ja minua kiehtoo laittaa heitä erilaisiin ympäristöihin tarinoissani.

Tietoahan kyllä nykyään saa helposti, ettei se esteeksi sinällään muodotus, mutta uskottavuus on eri asia kuin kylmä tieto.

Alex Mattson on minulle tuttu kirjallisuuteen liittyvistä kirjoituksistaan, Mm. Romaanitaide ja Mielikuvituksen todellisuus ovat hyvinkin tuttuja ja moni ammattikirjailija viittaa useissa yhteyksissä häneen. Ylen arkistosta löytyy puolen tunnin haastattelu Alexista: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=23&t=224&a=1474

Riku Riemu kirjoitti...

Minun merikokemukseni rajoittuu noin puoleen vuoteen vanhalla saattaja(fregatti) Hämeenmaalla.

Monia jänniä asioita nuorelle pojalle, mutta en minä laivaa koskaan ohjaamaan oppinut, opastajani sen joutui tekemään. Laivassa ei ollut ruoria, vaan ihmeellinen kahva jota pumpattiin. Keulaspringin osasin kiinnittää. Ja tykkien kanssa pulata.

Suomen jorpakot ovat pieniä, mutta ahtaiden tilojen yhteiseloa tuli aivan riittävästi. Raumanjenniäkään ei ollut, vaikka raumlaissi jaarituksi kuul riitäväst. Tappeluksi välillä meni, minäkin jouduin kerran napit kavaijiini uudelleen ompelemaan.

Pitkäaikainen pienissä tiloissa oleminen, samat naamat ja jatkuva tylsän, joskus vihamielisenkin meren tuijottaminen ei välttämättä minua vedä puoleensa. Sellainen vaatii tasapainoista ja seesteistä luonnetta. Kirjailija pystyy varmasti keskittymään kirjoittamiseensa ilman häiriötekijöitä.

Muistelisin, ettei se ole piippu vaan korsteeni, siitä ainakin olen varma ettei tykissä ole piippua vaan putki.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, vieläkö Hämeenmaa pinnalla kelluu? Siitähän lienee kulunut jo liki 30 vuotta kun sillä olet ollut melomassa ja minkä ikäinen se jo silloin oli?

Kymmeniä vuosiahan ne kyllä kaikenlaisilla laivoilla seilaavat, ennen kuin hilaavat Intian köyhille rälläköitäviksi. Finnjetinkin paloittelivat 2008-2010 kilonpaloiksi vaikka sen purkaminen menikin uutisten mukaan tappion puolelle.

Minä noita laivoihin liittyviä sanastoja en juurikaan hallitse, mutta eihän "Sepeteuskaan" koska hän huuli pyöreänä on opiskelemassa maailman ihmeitä ennen missään käymättömänä "neitsyenä". Eli lähtökohta on sillä tavalla oivallinen ja sanastoa tässä käyn opiskelemaan itsekin. Kömpelöys kuuluu siis tarinani genreen.

Katselin "piipun" tai "korsteenin" maalaushommaa kerran Ruotsinlaivalla ja siitä mulle tuli mielleyhtymä tähänkin Sepeteukselle laittamaani näkymään. Isoja pakkelinpalasia se ukko, kuin hämähäkki laajaa, valkeaksi värjättyä metallia vasten siellä ensin jyysti pellistä irti, veteli leveällä lastalla siihen uutta kuivumaan ja muutaman tunnin päästä oli hiomassa ja maalaamassa paikkaustaan umpeen.

Valto Ensio kirjoitti...

Pari vuotta vanhempi velipoikani on joutunut teholle Kuopion Kysiin niin pitää tästä kohta nousta junaan ja mennä häntä katsomaan. Ajattelen, että lähtölaskenta hänellekin on alkanut kun niin monta vaivaa päälle pukkasi; olivat löytäneet hortoilemasta viime perjantain ja lauantain välisenä yönä jostakin siilinjärveläislähiöstä haava päässään.

En muuten tähän mainitsisi, mutta Sepeteus Hampurissa jää nyt tänäpänä julkaisematta vaikka niin oli aikomus.

Riku Riemu kirjoitti...

Eipä kellu enää, itse siellä olin kai -83, muutama vuosi sen jälkeen romutettiin.

Venäläisiltä ostetussa vanhassa sotalaivassa erikoisuutena olivat kaksi höyrykonetta. Heilahti kunnolla, laivan kaikki 90 metriä, kun tykillä parinkymmenen kilometrin päähän ammuimme. Laivan tiedot täällä.

Toivon, että matkasi sujuu kaikilta osin hyvin!