"Kohdatakseen ihmisen silmästä silmään...

...täytyy olla ihminen", lohkaisi vastakarvan mies Stanislaw Jerzy Lec siistimättömän mietelmänsä ja jatkoi: "No, nyt olet saanut pääsi seinän läpi. Mitä aiot tehdä naapurisellissä?"

Sitä tässä ihmettelen minäkin.

Tämä ihmettely alkoi, kun aloitin koulunkäynnin vuosien tauon jälkeen ja kun elämänkoulun alituisia luokallejäämisiä ei tässä yhteydessä huomioon oteta.

Olen viikon aikana tutustunut hengästyttävään määrään ihmisiä joskaan se ei ole tähänkään astisessa elämässäni uutta ollut.

Ammatissani rakennuksilla tapasin satoja ihmisiä vuosien varrella mutta pysyin kuitenkin kielellisesti suomalaismurteiden alueella eikä siinä suurempia ongelmia koskaan eteen tullut.

Nyt kuuntelen mielenkiinnolla kieliä aivan toisilta kulmilta maapalloa: Somaliasta, Kongosta, Norsunluurannikolta, Nepalista, Bangladeshistä, Kambotzhasta...

Vaikka kielien sisältämästä informaatiosta en ymmärräkään höekäsenpöläystä, niin niiden nopeatempoisuus panee haukkomaan henkeä; mihin ihmisen suu kykeneekään! Olen kuin lapsi lelukaupassa töllistellessäni heidän keskinäistä jutteluaan.

Lisäksi minua ihmetyttää maahanmuutajissa heidän valtavan nopea Suomenkielen oppimisen kyky, uuden asian ottaminen haltuun kuin se olisi heille arkipäivää.

Joillekin maasta toiseen kulkeneella voi niin ollakin kun jo ennestään saatetaan osata Englannin-, Ranskan-, Arabian-, Somalin-, jne -kieli. En itse kykenisi moiseen. Enhän omasta, lapsena saadusta Savonmurteestakaan eroon ole päässyt enkä muita vieraita kieliä ole 50-vuoden mittaisen elämäni aikana oppinut.

Onko niin, että ihminen, joka on elänyt, ja mahdollisesti kokee edelleenkin elävänsä, alituisessa fyysisen- sekä henkisen väkivallan uhan alla, aktivoi vaistomaisesti piilevätkin kykynsä toimintaan mukaan ja selviytymisstrategiaan kuuluu myös uuden asuinpaikan kielen haltuunottaminen?

Mutta: Globaali maailma on tullut nyt tyköni, istahtanut leveine perseineen syliini joten aion ottaa siitä irti sen, mihin kykenen vaikka varsinaista oppimista teorioiden parissa ei pääni sisällä pääsisi tapahtumaankaan, kuten pahasti pelkään.

Vaikka olen vasta viikon ollut opiskelemassa tämän maahanmuuttajaväen kanssa muutaman nuoren suomalaisen keralla, koen, että olen saanut uusia ystäviä. Ja koen sen nimenomaan eritavalla kuin rakennustyömailla tai muualla "omieni" joukoissa.

Tätä minä joudun pohtimaan, ja paljon, ennen kuin saan järjensanaa asiasta kirjoitettua.

Miettimisen alla on kuitenkin lehti-tms -jutunteko tästä uudesta kokemuspiiristä kunhan hieman tasaannutaan rytmiin. On siellä niin mielenkiintoisia elämänkohtaloita että soisin niistä tietoudenripeniä leviävän muuallekin näin kirvesmiehen näkövinkkelistä tarkasteltuna.

Tässä blogikirjoituksessani käsittelemäni asia on vasta alkua jollekin uudelle tielle jolle olen nyt lähdössä.

En sanoisi edes, että olen lähdössä tälle tielle avoimin mielin, sillä se on liian klisheinen ilmaus näin vaativalle, näin täyteen mielleyhtymiä pukkaavalle syklille uusine ihmisineen.

Ehkä kirjani käsikirjoituskin saa uutta puhtia; löydän sen "valokatkaisijan" synkän tarinani sivuille vihdoin ja viimein...