Puuro, jonka mustassa, ranskalaisessa padassani lapsilleni haudutan, valmistuu "kauniin kellanruskeaksi" kuten pussinkyljen -ohjeen lopussa lukee. Väri on siis sama, vaikka Kermansaven valkeassakin sen valmistaisin.
Ihmislajin siemennesteet, munasolut ja kuukautisveret lienevät maasta, maanosasta tai kulttuurista riippumatta värityksiltään samanmoiset. Ihminen voi olla Kongon musta, Aasian keltainen, inuiittiien punakka tai norjalainen, vaalea viikinki ulkomuodoltaan, mutta elämännesteensä se jatkokehitykseen sekoittelee toistensa kanssa samanvärisistä solunesteistä. Kiljuen riemusta kapustallaan hämmentäessään!
Tulos vain on niin monenmoisen erilainen kuin puuroja haudutettaessa.
Se oudoksuttaa ja pelottaa tätä kaksia jalkojaan rasvaisen ruumiinsa painolla rasittavaa Homo sapiens sapiensia.
Homo sapiens sapiensin muisti ei yllä hautojen ylitse lähtökohtiinsa, sinne muutaman sadantuhannen vuoden taakse, jolloin tämä ihmistaimen haudutusastia oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa toistensa kaltainen, samanvärinen, viimeisiä apinankarvoja nahkastaan nyppivien esi-isiemme piskuinen heimo.
Olisiko tätä evoluution erehdystä alkuunsa ollut sen useampaa kuin raamatun legendan paratiisissa, jossa Uatami koetti päästä vilkaisemaan Ievan viikunanlehden varjoisamman puolen maisemiin, mutta kynsilleen saatuaan kirosi koko naissukupuolen niin, että vasta nyt alkavat hekin saada "Herran" (ei Rouvan) nimeen jotain kirkoissakin lausua.
Kuitenkin viimein, kun Uatami sai Ievan vokoteltua omenapuun taakse ja raiskattuaan hänet, alkoi tämänkin, bonoboista eriytyneen populaation hurja kiri koko luontokunnan herraksi ja hidalgoksi. Pariutumisella ei ollut makuun pääsemisen jälkeen äärtä ei rajaa. Kaikki kävi kuten edellä mainituille bonoboille: Veljet hässivät siskojaan, isät tätejään ja majoihin ja kotiluoliin pistelehtiviä, yhä sakenevia sukulaisten joukkoja jos niillä vain oli muuta kuin roikkuvaiset jalkojensa välissä. Liekö aina ollut väliä silläkään. Vain äidistä muodostui sellainen Pyhä, johon sen omilla pojilla ei ollut seisokin paikkaa. (Kuten bonobo-lajilla nykyäänkin.)
Jokin pimeä kohta tässä pähkäilyssäni on, kuten niissä tieteellisimmissäkin, ihmisen alkujuuria tutkivien tarinoissa, mutta hälläkös väliä. Lukevathan jotkut Aku Ankkaakin joka paistaa ja syö toista lintulajia -kalkkunaa- jouluillallisekseen.
Alkuhötäkkä lienee siis ollut jotakuinkin, näin lyhyen äkkipikaisesti, kuvaamani lainen. Todisteita siitä ei ole esittää eikä linkkiä yotubeen minulla antaa.
Vuan männäänhän etteenpäen, sano Lepolan Jallu hevoselle.
Saharan viereiset viidakot alkoivat pian olla ihmistä mustanaan. Muutamia sukupolvia rähistiin pienissä majoissa veljekset keskenään, vähitellen muutettiin samanmielisten porukoihin, rakenneltiin omia kyliä ja niin poes päen pikkuhiljaa.
"Lebentsraum" -elintila- alkoi käydä ahtaaksi. Piti ruveta listimään välillä toisiaan, että mahduttiin. Pantiin muutama heikompi lajihaarauma siinä poskeenkin ja rykäistiin kakkana viidakkopolkujen varsille ja kylien kyykkäpuille. Sytkyteltiin kuitenkin alati uutta siementä turkinhihaan vartaassa paistetun torsoillallisen jälkeisessä yönhämyssä, sirkkojen siritellessä ja triljoonien tähtien tuikkiessa Afrikan sysimustaan yöhön vähäistä välkettään.
Kohta ei mahduttu saman maaosan kvartaalillekaan. Taudit riehuivat, tuli nälkäkin. Viimeisin puhveli paistui naapurileirin rosvopaistina. Valkeita, makoisia proteiininlähteitä eli toukkia ei olllut puunkuorien alla koska ei ollut puitakaan sillä olivat ne juurinen maasta kaikenlaisiin tarpeisiin kaiveltu. Vilukin kapaji kylminä Afrikan öinä koska kalikoita ei enää kaikkien nuotioon riittänyt.
Raa´at taistelut kylien välillä ovat jokapäiväisiä, ihmisiä häviää pimeään, veljet surmaavat toisiaan ja siskojaan Vettä kuivuvista joenuomista ruukkuihinsa nostelevat naiset otetaan väkisin, ja jos sattuu huvittamaan, murjaistaan loppukevennykseksi niiltä niskat nurin. Lasten päitä murskataan kivien kupeisiin, imeväisiä heitellään rotkoihin eikä vanhemmillekaan enää anneta huokumisen mahdollisuutta. Luolat, kallioiden katveet ja turvalliset kumpareet ovat miehitetyt viimeistä sijaa myöten.
Ahtaat elämisen raamit alkoivat ahdistaa. Kansojen vaellukset käynnistyivät. Nämä vaeltamaan lähtemisen syyt ovat vain vähän jalostuneina säilyneet näihin päiviin saakka.
Niistä juontuvat myös nämä veli veljeä vastaan tappelukset, kolonialismin ja kommunismin mustat ajanjaksot, kapitalismin repimät rikkaiden ja köyhien väliset kuilut, maita halkovat muurit ja rajat, kansanmurhat, toisenmielisten kyyditykset, keskitysleirit, kaasukammiot ja siperiat. Ja akkaansa hutkivan keskikaljapöhnäisen viikonloppupieksäjäiset.
Saharan hiekkaan ne alkusäkeet kirjoitettiin nykyiseen maahanmuuttokeskusteluunkin. Vähän erilaisin kirjaimin, symbolein, kuvin -ehkä vain kepein ja sormenvedoin, mutta kuitenkin.
Kaukaa olisi tumma veli tulossa kylään, mutta kun se saatana silloin kaksisataatuhatta vuotta sitten söi puun suurimman banaanin vaikka äiti lupasi juuri sen minulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti