Teuvo...

...eli mukaeltu, itse täydennetty, faktoja joiltakin osilta tarkistettu ja nimet muutettu fiktiivinen tarina, johon sain aiheen kehitysvammaiselta pojalta, "Teuvolta" joskus kauan sitten. Ottamani valokuvat poikieni tyyneen joen pintaan heittelimistä kivistä. (Klikkaa suureksi)

Teuvo potkaisee lahonnutta kaivonkannen lankkua rikkinäiseen kumiteräsaappaaseen verhotulla jalallaan, kumartaa sitten laihan, pitkän pojanvartalonsa ja nakkaa kaivonkapan, jolla äiti on viimeksi aamulla nostanut navetassa kylkiluitaan parsipuihin kolisuttavalle kahdelle lehmälle vettä, kauas syksyn alakuloittamien jäkkiheinätuppaiden päälle.

"Dih, midä tsirbutat, senkin tilhi", sanoo Teuvo koivunoksilla hyppivälle töyhtötiaiselle.  "Isä, isä teki sen.., teki.., niin teki. Se uhkas, se uhkas ja nyt se, nyt se teki... Deuvo joutuu nyt poes, joutuu poes tiältä.., niin joutuu. Kottoo joutuu Deuvo...voe voe."

"Mitä se Teuvo tiällä itekseen tupisee? Missä isä?", kysyy Hakkarainen, joka ilmestyy peltoaukealle ukkoteertä ja metsästysrihlakkoa käsissään kannatellen miltei kaivolle yltävän kuusikon kätköistä, polulta, jonka tuskin huomaa siitä lähtevän mutkittelemaan Leppäsuolle ja Kaskilammelle päin.

Teuvo viittaa rukkaskädellään alempana kivisen pellon laidalla kyhjöttävää hirsirakennusryhmää kohti.

"Isä tuolla, se teki sen, isä teki sen kun ensin uhkasi, ensin uhkasi, sitten teki. Se ampu, se ampu.., Deuvo joutuu, Deuvo joutuu.., ja äidikin kaatu, ja Selma. Valmalla on reikä.., Valmalla on reikä tukassa.., voe voe. Isä teki sen, isä teki sen.., se ampu.., Pikku Kustikin on siellä ja Jalmari.., Jallu makkoo sängyssä silimä puh.., isä sen teki, isä uhkas se uhkas.., nyt Deuvo joutuu poes eikä äedi tule ennää..."

"Mitä sinä Teuvo nyt hupatat? Onko isä tehny jottaen? Voe saatana sen kamilaksen kanssa!", karjahtaa Hakkarainen isolla suulla ja Teuvo kyyristyy vaistomaisesti saunan nurkalle peittäen päänsä rukkasiinsa joiden takaa alkaa kuulua vaimeaa itkuntyrskettä.

Hakkaraisen suuri, sarkapukuun ja kumiteräsaappaisiin verhottu ruho liikkuu ketterästi kivikkoisella pellolla, hyppää vitasaidan ylitse ja kierrettyään navetannurkan takaa lantatunkion kupeitse asuinrakennuksen portaille jäykistyy niille sijoilleen huomatessaan verisen nyrkin pikkuisen auki lenksottavan oven raossa.

""Voe pyhä sylyvi, vielä piti nähä tämähin saatana! Oesi se meille riittäny ne sovassa nähyt...", Hakkarainen huokaa aukaistessaan varovaisesti maalaamatta jäänyttä, säiden ruskeaksi kuvioittamaa puuovea.

Teuvon isä, Arttu makaa selällään ovensuussa. Haulikko on kirvonnut kädestä kauemmas eteisen halkoarkun kupeelle ja verinen aivomassa on roiskunut yltympäriinsä ryvettäen vinttiin nousevat alimmaiset porrasaskelmat ja seinämät korkealle oviaukon yläpuolelle saakka. Artun silmät tuijottavat kylminä eteisen katossa killuvaa öljylampputelinettä kun Hakkarainen nostaa varovasti jalkansa villapaitaisen ruumiin ylitse siirtyen auki olevalle tuvanovelle.

Tuvan ja kamarin näkymät saavat viisi vuotta Karjalan metsissä sotineen ja Kannaksen peräytymiskauhutkin kokeneen Hakkaraisen jäykistymään keskelle tupaa. Siinä hän seisoo saamatta jäseniään liikutetuksi pitkään toviin.  Äiti Juulia makaa omituiseen asentoon vääntyneena pinnasängyn laidan päällä josta näkyy punaiseksi värjäytynyttä pienen Kusti-pojan vaaleatukkaista päätä. Selma ja Valma ovat kaatuneet sylikkäin ison pöydän alle. Heidänkin päänsä ovat melkein tunnistamattomiksi ruhjoutunutta veristä kudos- ja hiusmassaa jota on levinnyt myös laajalle alalle tummanruskeaksi maalattua lankkulattiaa.

Kun Hakkarainen viimein saa itsensä liikkeelle, löytää hän kymmenvuotiaan Jalmarin peräkammarin sängystä. Pellavapäisen pojan toisen silmän paikalla on pelkkä ammottava reikä ja Hakkarainen puree nyrkkiään ettei purskahtaisi itkuun muistaessaan, kuinka juuri tämä poika tästä perheestä oli kaikkein vilkkain ja virkein.

Hakkarainen hakee Teuvon saunalta.

"Lähetäänhän tuonne tien toiselle puolelle, nuapuriin. Jos se Korhosen isäntä lähtisi viemään meijät kylälle vaekka hevosella ja puhelimen luo, niin soitellaan vähän. Eeköhän tämähin tästä johonkin suuntaan järjesty", puhelee Hakkarainen vaikka mieli tekisi huutaa kuin Taipaleenjoella ryssän ampuman pikakiväärin luodin repiessä palttoota hartioista auki ja kuulan polttaessa kuin tuli sivaltaessaan syöpäläisten korsujen levereilla jälttämää nahkaa mennessään.

"Voe voe voe, minkä teit Arttu!", huokaa Hakkarainen sisäänsäpäin.

"Dih", sanoo Teuvo ja niistää itkuisen nenänsä rukkaseen.