torstai 26. marraskuuta 2009

Hän on ystävä...


...josta olen huolissani.

Tämänkertainen postaukseni sai alkunsa viimeöisestä unesta jossa rämmin painajaismaisen maahanmuuttokeskustelun hyllyvillä hetteiköillä. Pakolaisten loppumattomat tarinat karahtelivat unenseinämillä kuin veneet merien kivisille rannoille. Ihmiselon maapallon kokoiset hirveydet löivät ulapalla lainetta, kuin tsunamia, syöksymään kohti.

Tässä unessani olin itsekin pakoonjuoksijan asemassa, vastaväittelijänä rahanlaskijoiden tiskeillä, poljettavana massojen puristuksiin torilla, jonka pöydillä megafonit pauhasivat kuolemaa muualta tulleille. Näin unta, joka jatkui ja jatkui kuin harmaat, hakaristein koristellut seinämät jotka nousivat taivaisiin saakka ja tuntuivat kaatuvan päälleni. Ja kuinka tuskastuttavaa oli, kun yritin unenkynälläni kirjoittaa asioista, joista kaikki puhuivat, mutta kukaan ei kuunnellut. Kaikilla oli mielipiteitä, mutta ne hävisivät loppumattomien kommenttirimpsujen sekamelskaan taivaan täydeltä virtaavien blogien verkostoissa.

Aamulla otin muistitikut, joissa oli Hänen kuvansa ja katselin niitä. Muistelin viimetalvisia keskustelujamme, viimeisimpiä tapaamisiamme ja ihan viimeisintä puhelua, joka sekään ei ollut helpoilla asioilla ladattu.

Hän on syntynyt Mogadishussa 21 vuotta sitten. Koko ikänsä Hän on ollut sodan kanssa tekemisissä, eikä sota ole silti ohitse, vaikka kalashnikovien laulu ei jäisissä ränneissä soitakaan kolkkoa lauluaan kaduilla, joilla Hän nyt Suomessa käyskentelee musliminaisen melkein kaiken peittävässä asussaan.

Ajattelin kuvia katsoessani, että jos suomalaisetkin vielä kärsivät jopa vuoden 1918 veljessodan traumoista ja mielenhaavoista, joita viimeisimmätkin sodat ovat meille aiheuttaneet, niin miksi Hän ei kärsisi, jolle sota on yhä läsnä oleva tosiasia, vierellä kulkeva tuore painajainen joka herättelee kaikkina yksinäisinä öinä joina Hän kaipaa kotiaan, perhettään, isäänsä ja äitiään. Hänelle, joka on syntynyt sodan syliin, kiväärien ja kranaattien räiskeeseen, veren ja kuoleman hajuun.

Hänen lähisukulaisistaan on elossa vain äiti jota Hänen on niin kovasti ikävä. Puhuessaan tästä murheestaan, se sydämenkipu, joka noista tummista silmistä välittyy, siirtyy suoraan kuulijaansa, minuun.

Uniini Hän tulee usein ikävästään puhumaan. Siitä, kuinka veljet ammuttiin kotitalon lattialle, ja kuinka äiti sai luoteja käsiinsä suojellessaan lapsiaan. Kuinka Hänen oli paettava ja jätettävä äiti riekaleiksi ammuttuna teurastusten ja hävityksen runtelemaan kaupunkiin.

Äiti, on mielessä aina. Äiti, joka nyt pakenee jo kolmatta vuotta Hänen lähtönsä jälkeen henkensä kaupalla Mogadishun aina uusiutuvien taistelujen alta kolosta toiseen, piilosta kolmanteen. Jos äiti joskus pääsee Mogadishun rajojen ulkopuolelle, kuka hänet auttaa eteenpäin, Etiopiaan, Turkkiin ja tänne Suomeen ainoan elossa olevan lapsensa luokse?

Luultavasti ei kukaan, sillä kaikki hänen turvaverkkonsa ovat murentuneet, koko hänen sukunsa on kuulunut väärään klaaniin eivätkä edes salakuljettajat häntä kyytiinsä huoli, sillä millä hän matkansa näille hädänalaisten hyväksikäyttäjille maksaisi kun keneltäkään suosituksia ei ole.

Saatte sanoa minua hyväuskoiseksi hölmöksi, kun uskon tämän nuoren ihmisen puheisiin, mutta muuta mahdollisuutta minulla ei ole. Hänen silmänsä eivät ole valehdelleet minulle. Hänen puhelimessa itkemänsä itkut eivät ole melodraamaa, teatteria.

Miksipä Hän minulle näyttelisi?

Hän ei ole rakastajattareni, enkä minä hänen rakastajansa. En ole Hänen elämässään millään tavalla määräävä tekijä sen enempää taloudellisten, kuin kotouttamisen aiheuttamien huolien suhteen. Minä olen vain muukalainen, joka on sattuman oikusta tutustunut Häneen, kuunnellut ja uskonut kuulemaansa.

Hänen vuoksensa pelottaa laittaa tuo kuva tähän blogiini, mutta.., jotenkin tuntuu, että jotkut haluavat kovin voimallisesti kääntää asioita toisiksi, kuin mitä yritän sanoa, ja ajattelen hyväuskoisuudessani tuon kuvan puhuvan jotain sanojeni vakuudeksi. Poistan sen, ja koko tämän jutun jos siitä alkaa aiheutua hankaluuksia. Onneksi suomalaisten (ainakin rasistien) silmissä kaikki tummaihoiset näyttävät toistensa klooneilta, sillä en haluaisi rasterilla peittää hänen kasvojaan...

4 kommenttia:

Avatar kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti. Tuo unesi toi mieleen toisen uniennäkijän, Seitsemän veljesten Simeonin (olikohan se hän, vai joku muu veljeksistä? en ole varma).

Kyllä he ovat minustakin niin samannäköisiä, en usko, että tuosta kuvasta tulee vaikeuksia kenellekään, saapahan lähemmän kosketuksen asiaan.

Avatar kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Avatar kirjoitti...

Tuo toinen oli: En saanut viestiä lähtemään!

Mutta sitten ne lähtivätkin molemmat. :)

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Avatar. Kiitos.

Tuolta kuvan tytöltä kilahti kännykkääni iltapäivästä viesti, eikä ollenkaan iloisista asioista kertova. Soitin sitten hänelle. Tuntui, kuin olisin "aavistanut" jotain ikävää tulevaksi jo siksi, koska olin nähnyt untakin...

Hänen äitinsä oli päässyt jo Etiopiaan saakka kolmen orvon lapsen kanssa, joilta omat vanhemmat on ammuttu, mutta kun ei ole ollut rahaa, eikä päässyt heti niihin kuulusteluihin, joissa eteen päin päästettävät plokataan jonoista erilleen, joutui hän palaamaan takaisin Mogadishuun ja sitten viime maanantaina yksi näistä orvoista, alaikäinen tyttö, oli ammuttu talon pihaan, jossa he majailivat.

Äitiinsä Hän ei loppuviikosta ollut taas saanut yhteyttä. Kolme vuorokautta on valvonut yhteensoittoon, sillä huoli äidistä on hirmuinen, sen minä kuulen Hänen äänestään.., se on niin lohdutonta.., ja kun ei voi mitenkään auttaa!

Silti Hän käy ammattikoulua, lukee kokeisiin, tekee läksynsä, pärjää ja oppii koko ajan huimaa vauhtia kieltämme. Ensi viikolla alkavat Hänen työharjoittelujaksonsa sellaisessa paikassa, johon hänen täytyy kulkea bussipysäkiltä aamulla ja illalla metsikön lävitse menevää jalankulkutietä ja jonka varrelta on aivan lähiaikoina löydetty tapetun naisen ruumis. Häntä pelottaa tuo kahden ja puolen viikon rupeama matkojen osalta. Vuodenvaihteen jälkeen on sitten toinen työharjoittelupaikka vähän parempien kulkuyhteyksien päässä.

Sanoin Hänelle, että olisit voinut kyllä jo säästyä kuulemasta murhista ja raiskauksista täällä Suomessa, kun elämäsi on jo niillä muutenkin kyllästetty.