sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Päiväkirjamies

Majapaikassani on rauhatonta näin iltaisin, mutta hiljenee ennen kymmentä kunnes taas kolmelta äänet alakerrassa ja sivuhuoneissa uudelleen eri sävyisinä viriävät. Kapakoihin kai ne lähtevät ja niistä aamuyöllä valuvat. Tätä se on pyhänsä arkensa. Olen ottanut tavakseni laittaa korvatulpat ja siten saan yön ääniltä rauhan.

Aloitan siis kirjoittamisen jälleen. Sen sai aikaan kirje, jonka sain viikko sitten, mutta jonka avasin vasta eilen.

Oli aika, kun vuosikausien ajan päivittäin vihkon kannet aukaisin, käänsin merkkinarun sivuntaitteen ylitse, merkitsin päivän, kuukauden ja vuoden vasemmalle ylös, usein myös kelloajan sekä paikan. Mustissa tai sinisissä, vahakantisissa vihkoissa merkkinarua ei ollut, joten tein sen itse liimaamalla katkaistun kengännauhan erikeeperillä selkämyksen ja viimeisen sivun taitteeseen. Riippui niin paikasta missä majailin, missä asuin, oliko askarteluvälineitä ja kengänauhoja. Jos ei ollut, pidin kynää merkkinä vaikka olisi se vihko edellisen merkinnän kohdalta auennut ilman niitäkin. Mitättömimmistäkin tavoista pääsemiseen kuluu elämää hukkaan yhtä runsaasti kuin niiden omaksumiseen.

Ennen, ei niin kauankaan sitten, monet kirjoittivat tällaisiin vihkoihin. Nykyisin tuskin kukaan. Kirjailijat ainakin leuhkivat kirjoittavansa, ja kansanedustaja johon tutustuin eräällä juna-asemalla kun olin juuri laskeutunut asemalaiturille. En minä muuten olisi tyylikkäästi pukeutuneeseen naiseen huomiotani kiinnittänyt ellei joku jurri olisi yrittänyt ryöstää hänen laukkuaan. Olin sopivasti sen pomppaukon pakoväylällä joten kamppasin hänet nurin, sieppasin laukun ja ojensin naiselle. Kirosanoja päästelevä mies nousi ylös ja juoksi tiehensä. Poliisia on turha kutsua, sanoi nainen vaikka verta valui kämmenselkään tulleesta ruhjeesta. Hän tarjosi kahvit asemaravintolan maanantai-illan hiljaisuudessa. Siinä pöydällä, viinerilautasten ja kahvikuppien välissä kirjoitettiin toistemme yhteystiedot samanlaisiin vihkoihin. Yhteyttä ei kuitenkaan sen koommin pidetty. Joskus näin telkkarista ohjelman eduskunnasta ja taisi se mustakantiseen kirjoittava nainen muutaman kerran topakkana siinä olla.

Sattunesta syystä, jota en nyt halua tässä muistella, pidin pitkän tauon kirjoittamisessa. Kuitenkin vielä viikkoja, ehkä kuukausia kaivelin vihkoa ja kynää laukkuni sivulahvista kuin tupakkalakkoa aloitteleva mies Marlboroaskia paitansa rintataskusta. Ja unissani vihkojen ruutuisia sivuja sanoilla tummensin.

Nyt, kun aloitin kirjoittamisen jälleen, jätän päiväämisen tekemättä. Vain huomioistani saa ajan sekä paikan hakea jos se ketään kiinnostaa sitten, kun minua ei enää ole. Sitä ennenhän kukaan ei näitä pääse lukemaan kuin harvinaisen sattuman tullen. Tai, jos mieleltäni vinksahdan.


Aamusta jo kiire, nyt olen pikaisella lounaalla työpaikkani läheisen oppilasravintolan ruokalassa. Yksin, kuten niin usein. En laumaannu, mutta en erityisenä erakkonakaan itseäni pidä.

Tulin töistä myöhemmin kuin normaalisti. Verkkopaitamies, lihava ja karvainen, rönötti alakerran ikkunasta sivuttain ulos ja tupakoi. Römähti terve kun käännyin pihaan aukosta, jossa ei ole kuin kiviset pielet ehyenä ja portin puiset ääriviivat retkottavat ruusupuskan ja pihlajan juurella maatuneina.

Istun huoneeni ainoan pöydän ääressä pinnatuolilla, syön jugurttia ja odotan, että vesi teepannussa kiehuu. Keitän lisäksi muutaman kananmunan ja paahdan pari viipaletta kauraleipää. En ole varma, mutta minusta tuntuu, että tätä vanhaa, muhatäytteistä taloa asuttaa myös lukuisa joukko russakoita.


Tänään puoliltapäivin satoi lämpimästi. Katselin toimistoni ikkunasta kun kadun toisella puolella lapset räiskyttelivät rapakoissa ja raollaan olevan ikkunan välissä turisi paksu, märkä mehiläinen.

Töissä meni jälleen myöhään. Kun läksin polkemaan keltaisen toimistorakennuksen takapihalta, katkesi ketju. Työnsin vanhan, kierrätyskeskuksesta hankkimani polkupyörän tämän minikaupungin toiselta laidalta toiselle. Usva leihusi kahden puolen päällystämätöntä tietä, joka kaarsi etelän suunnasta pitkin kaupungin länsilaitaa, lähellä järvenrantaa. Jalkapallokentän kohdalla usvarintamat yhtyivät tien päällä hetkeksi toisiinsa ja sitten oli taas kuin kalkittujen seinien välinen kuja jossa taivalsin. Suorempi reitti kulkee halki kaupungin, ohitse muutaman kaupan, alkon, kahden baarin ja linja-autoaseman ja lopussa kirjaston vieritse alas mäkeä tänne, jossa kortteerini sijaitsee. Jos minulla ei ole asiaa kauppoihin tai postiin, niin mieluusti kuljen pitemmän kautta.

Huomenna vien pyörän korjaamolle. Näin pyörän- ja rattaan kuvalla varustetun kyltin eräänä päivänä tyhjän liikerakennuksen seinässä ja nuoli osoitti takapihalle. Taisi siinä olla jakoavainkin piirrettynä.


Yöllä havahduin janontunteeseen. Juotuani lasillisen lämmintä kraanavettä, en saanut heti unta. Ajattelin ummehtuneelle tuoksahtelevassa huoneessani, kukalliseen tyynynpäälliseen vasenta korvaani sovitellessani tätä kaupunkia, jossa nyt olen parin kuukauden verran majaillut, että tämäkin piskuinen kaupunki on vain yksi tahra kartassa. Aivan samanlainen kuin Pariisitahra sille, joka ei ole Pariisissa koskaan käynyt. Kuin rosoreunainen, ruskea läikkä muutenkin likaisessa lastulevyseinässä tuossa silmieni korkeudella sängyn vieressä.

Korjaamon mies oli ystävällinen ja oli huoltanut polkupyöräni perusteellisesti. Ehdotti, että lonksuvat polkimien laakerit olisi syytä vaihtaa koska itse polkimet ovat vanhaa hyvää tekoa, samanlaisia ei enää mistään saa. Vastasin hänelle, että kierrä vain uudet polkimet poljinvarsiin ja korjaa ja tallenna vanhat. Saat pyörän ilmaiseksi kun muutan kesän mentyä pois.


Piti lähteä käymään naapurikaupungissa. Herra M oli hankkinut matkaliput valmiiksi ja antoi lisäksi päivärahan käteisenä. Sanoi, että kuittaa saamasi sihteerille lähtiessäsi.

Istun junan ravintolavaunussa ikkunapaikalla selkä menosuuntaan. Juon kahvia, joka ei hyvällä maulla ole pilattu. Olut olisi ollut parempi vaihtoehto,  mutta pidättäydyn kokonaan alkoholista työmatkoilla. Ohitse vilahtelee kotimainen maisema kuin se aina vilahdellut on. Minulle matkustaminen on tuttua. Joskus se on niin jokapäiväistä, että ihmettelen, kuinka ne, jotka eivät missään käy, tulevat toimeen muiden paikallaanolijoiden kanssa. Koittaa se pysähtyminen itsekullekin aikanaan. Hautausmaalla, ja siellä tulee toimeen riitaisampikin ihminen.

Pikkukaupungin asemalta nousi junaan myös nuori mies ja pieni poika, eikä junassa ennestäänkään tungosta ollut. Ketään ei asemalle laskeutunut, eli pienelle kaupunkiyhteisölle ainakin hetkellinen muuttotappio oli huomattava. Vaihdoin muutaman sanan konduktöörin kanssa joka piippasi laitteellaan viivakoodin lipustani. Mustakulmainen junavirkailija puhui selvästi erottuvaa Oulunseudun murretta ja kysyin, mistä päin Oulua hän on kotoisin. Keskeltä kaupunkia, mitenkä niin? Sanoin, että asuin joskus muinoin siinä kaupungissa vuoden parin verran ja sinne jäi minulta lapsi kun läksin. Jaahah, vai niin. Ei kysynyt, vaivaako ikävä. Odotinko sellaista kysymystä tiedostamattani? Nyt voisin vastata myöntävästi jos joku kysyisi. Mutta kukapa sellaisia.


Olen saapunut takaisin järvenrannan pikkukaupunkiin. Toimitin annetut kaksi tärkeää tehtävää ja herra M oli tyytyväinen. Neuvotella tosin piti ja olla tiukkana, mutta sen osaan kun on selvät pasmat ja ihmiset käyttäytyvät asioiden edessä järkevästi. Tullessa nukuin koko matkan ja nyt kolottaa jäseniä. Junavaunun istuimen kahvan painauma tuntuu yhä kyljessä kuin se olisi siihen kiinni liimautunut. Nuori mies pikkupojan kanssa tuli myös takaisin ja pikkukaupungin väkiluku on toivottavasti entisenlaisensa.

On perjantai-ilta. Kuuntelen hetken meteliä naapurihuoneessa. Luultavasti se kuuluu televisiosta jossa ovat meneillään jalkapallon MM-kisat. Välillä joku katselijakin hoihkaiseen voitonriemuisasti ja toinen kiroaa. Kuuluu myös, kun lautainen lattia narisee, vessaa vedetään ja koira haukahtelee ulkona. Panen korvatulpat ja avaan parisataa sivuisen kirjan jonka kävin kirjastosta lainaamassa. Sen nimi on Jälki.

10 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Hyvä!

Anonyymi kirjoitti...

Haikea, ystävällinen tarina. On täynnä tshehovilaista tunnelmaa. - m

Ripsa kirjoitti...

Valto

Rautatieasemat ovat tässä maassa miltei parasta mitä on. Tai ehkä siis: olivat. Tarkoitan niitä puisia, joista moni tuotiin tänne Suomeen Kannakselta. Tai samaa valtakuntaahan tämä oli. Silloin.

Surullista on että Valtionratatiet-yhtiöllä ei ole varaa pitää asemia toiminnassa, ei edes asuttuna. Aina silloin tällöin niitä myydään, mutta hinta on aika kova, kun tietää että eivät ne ihan kunnossa ole.

Hirsistä tehdyt talot ovat vissiin perustaltaan OK, mutta vuoskymmenten myötä niihin on kuitenkin pantu sisävessoja ja muuta sellaista, eikä tässä maassa sellaisia osata rakentaa järkevästi.

Pikkulikkana olin aina katselemassa junia Seinäjoen asemalla, siis siellä vanhalla. Veturimiehet ottivat minut kyytiin veturitalliin ja sain ihmetellä niitä isoja puhkuvia vetureita. Veturiohjaajat näyttivät mitä tehdään ja miksi ja miksi joka paikassa on mustaa öljyä.

Tottakai sain sitä öljyä takkiini ja kenkiin ja äiti taas löi. En olisi saanut mennä asemalle. Minusta siellä ei ollut mitään vaarallista. Kurkin ja hypin että olisin nähnyt hienoihin I luokan vaunuihin, joissa ihmiset söivät vielä hienommassa ravintolavaunussa.

Sitä perua on se, etten vieläkään istu ravintolavaunussa, vaan otan aina matkalle eväät.

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu

Ytimekkäästi ilmaistu. Kiitos.

Valto Ensio kirjoitti...

- m

Nostan alakuloon taipuvaista leukaani hieman ylemmä. Kiitos tästä.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Rautatiet ja -asemat. Kolke ja hajut, junien tuoksu. Matkallelähdöt ja -paluut.

Kiinteistöt ovat kalliita ylläpitää ja kun ei ole jokaiselle asemalle käyttöä matkustajien puutteen vuoksi, niin kyllä asemarakennusten kohtalot on jo kauan olleet myynti tai purkaminen.

Ei yksityisen kannata kokonaista asemarakennusta itselleen hankkia. Siihen se paikoilleen mätänee jos ei ole varaa sitä ehostaa saatika ylipäätään omistaa.

Jos ovat hirsisiä, kuten niistä moni vielä aiemmin, niin ehyistä voi jotain jonnekin siirrettynä rakentaa, mutta kallista touhua sekin...

Joka paikassa nykyään törmää tähän rahakysymykseen.

Ravintelivaunussa on kallista istua. Paljas kahvikupillinen maksaa 2,50 ja joku täyteleipä 10,00. Siksi minullakin on, varsinkin lasten kanssa jos matkustan, eväät mukana.

Olisi se kyllä hienoa, jos joskus elämässään voisi jonnekin mennä ettei aina tarvitisi hintoja kauhistella. Ettei niitä edes ajattelisi.

Yksityisajattelija kirjoitti...

Tervehdys Valto Ensio!

Oikea pyörä. Matalapainerenkailla on pitoa tarpeesen ja näissä oloissahan ne on suunnilleen tehtailtu nuo polkukoneet olemaan.
Taitava ja ammattitaitoinen pyöräseppä.
Tosi että kun on massa sata kiloa ja ylämäki ja pikkuisen intoa niin uudet polkimenakselit saavat pysyvän taipuman.
Näin minulla käy. Aina saa varoa kun kulkee asioilla pyörällä.
Pataraudastako ne nykyisin on?

On sanomista tuosta tunteesta että olisi paikka, jossain.
Siinä se mun on juuri tämä koti pakko olla että ei tartta luostarin munkiksi ryhtyä.
Yksinäisyyden tarve, ja kuusviikkoa on mun nykyinen vuositarve. Kasvamaan päin mutta asettunut jo. Retriitiksi sanovat. Ehänminä niitä jaksa ainakaan etsiä kun oon jo karkuun juossu vaikka kuinka monta kertaa, ja osaan sen muuttohomman.
Olen asunut pitkälle kolmatta vuotta jo vanhaa ja huonokuntoista kesähuvilaa, tämä on kuitenkin rakennettu hyvin ja pitää lämmön.

Huvittavan määrän koivuklapia uuneihin saa noppia , toissatalven kovat pakkaset saivat taloa hiukan viilenemään mutta kaksi asetellen ladottua kottikärryllistä per päivä on kyllä liian paljon mutta sehän menee vain kakskymmenasteisessa kelissä. Se on kohdallaan silloin, näin se on tossa Panu Kailan talotiktaattorissa sanottu ja selvä se sitten on.

Erämaa tämä on saaristo talvella. Tähtitaivas on erittäin tyydyttävä, valosaaste on vähissä ja tyynellä voisi kuvitella olevansa vaikka taivaassa tai sen esikartanossa, miksei vaikka intiaanien autuaammilla metsästysmaillakin. Mutta on se prun peurakanta pöljä kun aina jossain puskassa ryskää. Pitäisi pois ne...
tuolla on, saa ottaa jos ne vaikka kompurois kiveen tai jäis puun alle.

Että hienoa on juuri täällä. Mutta ei tänne oo tietä eikä saaressa sähköjä että se vähän teettää kyllä ja on hyvä että saa olluksi. Perhn, olisi suurempi puuvene niin purjein kulkisin pelkkää näyttämisen haluani. Eihä se oo ennekään se meri yhtään kummempi, mitä nyt on viittoja ja valoja näkyy enemmän olevan turhaan päällä saarissa. Ilmankos ne mökkimurtoveikot on sortuneetkin mainokseen.

Missähän sitä on koirankasvatusta, kevätpennuksi pystärin ajattelin. Täällä sen on hyvä ja sille sopii tämä kun ollaan koko kuninkaita, ne on vähän semmoisia että ne kasvaa ja määrittyy ekan vuoden aikana, mun kokemuksen mukaan.
Pitää ne edellytykset olla että ei muut sotke, herkkiä ovat ja hyväoppisia.
Paljon sanotaan että räksyttäviä mutta ei se ole niin. Kun se puhuu että kattokkaa niin menet vain ja katot ja kuittaat, siinä sanot sen mihin sen olet totuttanut että näkyy olevan, niin se on kuin pallo hunajaa ja näyttää tyyriiltä että on se kun mä oon hyvä. Ne ei sitä vieraille pahemmin näytä. Uuh, pakko se on olla!

Tämmöset jos näistä mihinkään on, terveiset merikorvesta, ja jaksamista.

Iikka

Yksityisajattelija kirjoitti...

Kuusamo. Siellä se on suomenpystykorvan kasvattaja. Muistinpas.
Katson jos olisi netissä. Reippaan palokuntalaisen ottein!

Terve taas ja tämän osaamiskeskuksen puolesta hyvää viikonalkua!

Iikka Hallantie

P.S

Luen lähes liiankin paljon kun luen tuolla blogiasi, edellisiä kirjoituksia.
Ensi viikon teen rästihommia ja saatan piipahtaa, saa nähdä.
Kiitos kun kirjoitat.

Sama

Keiju kirjoitti...

Saatanpa olla tästä maininnutkin, mutta olen pitänyt päiväkirjaa säännöllisesti päivittäin kevättalvesta 1989. Muutaman kuukauden sisällä on siis neljännesvuosisata täynnä. Vain alkutalvella 1990, kun perheen silloisessa asuintalossa tehtiin remonttia (jonka kulut olisi sitten lama-aikana pitänyt maksaa, mitä ei jostakin syystä vaivauduttu vielä tuolloin 1990 ajattelemaan), jätin päiväkirjan remonttitaloon oman kirjoituspöytäni laatikkoon. Ehkä yhdellä sivulla sitten jälkeenpäin kuittasin, mitä noiden kahden kuukauden aikana tapahtui. Ei siis ihmeitä tapahtunut. Kun on ollut meneviä iltoja tai reissuja, olen kirjoittanut merkinnät jälkikäteen, mutta silloinkin päiväkohtaisesti.

Ihan tavallisiin vihkoihin ja muistikirjoihin niitä merkintöjäni yhä kirjoittelen, en ole siirtynyt pelkkään sähköiseen viestintään. Joten kyllä meitä ihan oikeasti vielä on.

Ripsa: minäkään en istu ravintolavaunussa. Siitä pitää huolen ystävämme VR:n, jonka nimi ei ole ollut "Valtionrautatiet" enää vuodesta 1995, harjoittama hinnoittelupolitiikka.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Minäkin uskon, että "meitä vielä on", mutta kai se vähenemään päin lienee kun mustakantisia ei enää edes Suomalaisessa myydä (netin kautta tilaamalla saa).

Nettipäiväkirjat ovat tietenkin lisääntyneet. En osaa arvioida niiden merkitystä, ja kukapa osaisi, sillä sellaisen aika on sitten joskus, jos on.

Häipyvää kaikki kuitenkin.