Huoltojoukot ovat uupuneita

Huolet ovat painavia. Mennyt alkaa kalvamaan heti, kun siihen jostain ärsykkeen saa. Mitään minkä taaksensa olet jättänyt, et voi pyyhkiä pois.

Voisin syystä olla hyvinkin katkera ihminen. Ehkä vähän olenkin, mutta murjon katkeruuden taka-alalle ja viheltelen vain jos joku kysyy, kuinkas hurisee.

Tappiot ovat osin oma vikani.

Nämä olkapäävammojeni perkeleetkin, jotka eläkkeelle kesken töiden minut ajoivat, ovat silkkaa omaa syytäni. Miksi vuonna 1992, 26 kesäkuuta ajoin niin päättömästi, että päädyin autoineni ojan pohjalle? Minne minulla oli kiire?

Muistan, että ajoin ruokatunnilla hakemaan kymmenvuotiasta tytärtäni työnantajan mökiltä jonne hän oli aamulla jäänyt nukkumaan.

Se ei ole minun syytäni, että vielä kolarin jälkeen piti tehdä raskaita töitä, joissa silloin särkyneet jäsenet sitten menivät sellaiseen kuntoon, ettei niillä enää ilman kipuja vasaraa heilutella. Eikä sekään, että 15.3.07 nostaessani pitkää, painavaa profiilipeltiä työmaalla, rusahti toinen olkapääni viimeisen kerran niin vakavasti, ettei sillä enää oikeasti töitä tehdä.

Mutta mitäpä v:ua näistä.

Maailman 6,8 miljardin ihmisen joukossa on aina niitä, jotka eivät voi edes toivoa huomisenkin vielä koittavan.

Perheestä olisi kuitenkin huolehdittava. Kukaan muu siitä ei voi välittää. Kaikki laskevat vain pennosiaan ja tulevia hautajaiskulujaan. Joidenkin suurin huoli on se, että ensikin vuonna voivat matkustella ja lennellä kaukana korkealla, kun jotkut surkimukset yrittävät siellä alhaalla kituuttaa roskatynnyrien katveista ruokaa kaivellen.

Omaa taustaani vasten ymmärrän särkyneitä, irtisanottuja, työttömiä, köyhiä ja kerjäläisiä. Ymmärrän, että vaikka kuinka suunnittelisi, ei jokaisen elämä mene halujen mukaisesti. Nykyisellään tajuan yhä paremmin senkin, missä ahdingossa elävät maailmanlaitojen pakolaiset, ja sen suunnattoman typeryyden, joka näitä asioita aiheuttaa.

Ymmärrykseni vain ei pelasta ketään. Ei se lyhennä leipäjonoja eikä lopeta aseiden kauppamista, murhia, kidutuksia ja raiskauksia. Ei se tuo leipää edes omaan pöytääni, saatika että maksaisi asuntovelkoja.

Muuta minulla ei kuitenkaan ole tarjota sen enempää itselleni kuin muillekaan kuin jokunen puolesta puhuva sananen silloin tällöin.