Olen tässä pistäytynyt Nepalin pääkaupungissa Khatmandussa, pienemmässä kaupungissa Khotangissa ja parissa muussa, syrjäisemmässä nepalilaisessa vuoristokyläsessä.
Nepalista olen tehnyt yhden pakomatkan Intian puolelle, yhden salaisen, lentokoneen lastiruumassa vietetyn matkan Thaimaahan sekä pari reittilentoa tavallisilla lentolipuilla Khatmandusta Thaimaahan.
Kaksi reissua heitin Norsunluurannikon pieniin sisämaan kaupunkeihin ja kyliin ja sain käydä myös Yamoussoukourissa , maan pääkaupungissakin, mutta sieltä tuli kiire lähteä koska henkiä uhattiin. Pakomatka halki Norsunluurannikon ja Malin puoleisen Saharan lävitse kesti viikkoja muuttuen kahden vuoden vankilareissuksi Algeriassa, josta vasta UNHCR pelasti Saksan kautta Helsinkiin, Rovaniemelle ja Kajaaniin.
Välillä minulle tarjoutui tilaisuus kurkistaa itärajan taakse, Uhtuan kalevalaiseen kylään ja Muurmanskiin sukulaiskansojen luokse, kunnes sekin reitti kulki takaisin Suomen puolelle omia, merkillisiä sattumuksia myötäillen.
Siltä matkalta palattuani kirmaisin Kambodzhaan. Sillä reissulla eteeni avautui Pol Potin jälkeinen köyhyyden, terrorin, ja pelkojen aikakausi joka ei ole vieläkään hellittänyt, vaikka maa ilmeileekin ulospäin demokratiaan naamioituneena, pääministeri Hun Senin kullitettuihin viittoihin pukeutuneena, aasialaisena karanteenitasavaltana.
Näiden kaikkien reissujen pakettihintaan kuului aikamatkailu muutamien kymmenien vuosien takaisiin aikoihin, kouluoloihin, maaseutujen ja kaupunkien kulttuureihin, perheyhteisöihin ja niistä ilman omaa tahtoa tapahtuneisiin irtaantumisiin.
Kyyneleet olivat näiden matkojen polttoainetta. Sillä tankkasivat matkamme lentokapteenit ajokkiaan kotiseutujensa yllä virtuaalimatkaillessamme.
Minä istuin penkillä ja annoin tarinan viedä. Yöllä unissani kuljen kaikki matkat uudestaan. Tänä aamuna herätessäni oli ikävä ja itkuinen olo. Olin unimatkallani joutunut lapsuuteeni jossa odotin äitiä lumihankien, pakkasen ja pimeyden keskellä. Katsoin päivällä, kuinka äiti taiteili hevosen vetämien rekien jalaksen jäljillä Tikkasenpurolle päin, mutta vaikka yö jo alkoi koittaa, ei äitiä vieläkään näkynyt...
------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuusi haastattelua olen tehnyt kahden viikon aikana ja ainakin kaksikymmentä jäljellä. Raskasta, mutta mielenkiintoista työtä.
Ehkä tämän jälkeen taas ymmärrän lisää tätä ihmisen vaellusta täällä ajassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti