Ma 16.6.2014 klo 14.30, leiri nro 7
Yöllä, kun vajenevaan päin oleva kuu vielä taivaalla näkyi, sujalsin tielle, jonka päällä oli alimmillaan metrin korkeudessa roikkumassa purkutyön alla oleva sähkölinja. Ei siinä kai virtaa ollut kun ei räpsähtänyt. Sähköisistä venäläisvirityksistä ei aina voi mennä takuuseen, niin monenlaista muuntajanrähjää ja oudoissa paikoissa heiluvia sähköjohtoja olen nähnyt yössä kipinöimässä kun joku laittaa jossakin laitteita päälle. Tiensuulla olevan lankaesteen takia saan ehkä majailla rauhallisin mielin vaikka välillä metsästä kuuluva oksan katkeamisen ääni säpsäyttääkin ja mieleen muljahtavat Rukajärven rosmot.
Tumbasta sanoo Karjalaopas, että tuo kuoleva, tai jo kuollut kylä sijaitsee erittäin huonokuntoisten teiden takana ja että ei ainakaan ihmisten takia sinne kannata hankautua. Kuoleva ja kuoleva, miten sen nyt ottaa. Kyllä luonto eloa sinnekin järjestää. Ihmisten jälkeen betonikin puskee jos ei muuta, niin horsmaa ja voikukkaa. Ja Stalinin lasten jäljiltä jättiputkea horsman naapuriin.
Tuolla jossain metsän takana siis uinailee se kylä on jonka nimestä tulee mieleen rumba. Olisin kyllä mutkan huomenna tehnyt, jos ei olisi ruvennut rajun sateen kanssa kulkuria kurittamaan ja teitä liejuunnuttamaan. Lämpötila melkein nollassa ja ehkä räntääkin sekaan jo rätkii.
Tällä mäellä kasvaa läpipääsemätöntä, nuorta petäjikköä, jonkun verran myös kuusia kaverinaan muutamat, hoikanlaiset haavat.
Kävin sateen lomassa kävelemässä mäkeä ylös mutkittelevaa tietä. Puolukka kukkii ja mustikka on isolla raakileella ja kun poikkesin polulta metsänaukkoon tarpeilleni, jokin iso eläin, luultavasti hirvi tai useampikin, lähti takaani puiden kylkiin itseään ryystäen juosta tömistelemään. Jollakin kankaantasaisella oli valtavia, kymmenien senttien vahvuisen sammalen peittämiä tukkikasoja. Jos yhtään osasin ikää arvella, niin ennen sotia ne on siihen jätetty "hiilinieluiksi" maailmansodan käryille. Tulee miettineeksi tuollaisten, kokorunkoisten, 30 metristen, voimakkaasta maatumisesta huolimatta vieläkin metrin korkuisten pinojen äärellä, millaisia ovat olleet juontovehkeet noihin aikoihin kun metsätöiden koneellistuminen oli vasta alkutekijöissään. Hevospelillä ja miestyövoimalla kankien kanssa kai ne on yksiin läjiin täälläkin kammerrettu, mutta entä näiltä tiettömien taipaleiden takaa eteen päin? Jokia ja puroja Sukkajärven suuntaan kyllä kulkee, että kaipa niitä pitkin ne maailmanpolttoaineeksi ovat kulkeutuneet. Ja tuntien Stalinin aikojen väestönsiirtosysteemit, niin ukkoa laajalta Venäjänmaalta on ainakin riittänyt jokaisen kaadetun puunrungon kimppuun kun alkuperäiset, harvalukuiset asukkaat on ensin teloiteltu tai köijätty Siperiaan. Ja tulihan heitä Amerikan kultamaahan muuttaneita suomalaisia vapaaehtoisiakin...tapettaviksi enimmäkseen hekin.
Helikopteri vatkasi rajalle päin. Miten sattuikin juuri tältä kohtaa kulkemaan? Hetken jo luulin sen jarruttelevan yläpuolella, mutta ei sieltä ainakaan paljaalla silmällä puskaiseen leiriini näe. Julma oli ääni, ehkä suuri sotilaskopteri. En viitsinyt vetoketjua raottaa, että menikö tuo helvetinkone peräti sadepilvien alapuolella.
Telttarysässäni ei paljon liikkumisen mahdollisuuksia ole. On vain neljä asentoa joita vaihdella, mahallaan, selällään, oikealla- tai vasemmalla kyljellä. Ja aina alkaa jokin paikka puutua. Vielä kun ohuen telttapatjan alta jokin käpy, kivi tai oksanpätkä painaa luiseen kohtaan ihmisrunkoa, niin siinäpä mielenvirikettä kerrakseen. Nyt ei yhtään itikkatoveriakaan sisälle mukanani tunkenut kun on niin kylmää. Ainona seurana ovat köykäisenä kytevät ajatukset eikä se ole paljoa se.
Jerzy Lecin aforismikirja, jonka olen lukenut moneen kertaan, ei nyt kiinnosta ja Karjalaopastakin luen säästeliäästi ettei tule turhauttava olo kun itselle uuteen kylään saavun.
Ehkä nukahdan kun eilisiä, Pieningän kylällä kohtaamiani asioita alan ajattelemaan ennen niiden ylös kirjaamistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti