6. Rukajärven Viktor

Ke 11.6.2014 klo 21.30

Tykki betonisella jalustalla, takana järvi jolle ei karttaan nimeä ole raatsittu laittaa ja tienhaara, jossa bussipysäkin ränsistyneessä katoksessa istuen mietin, lähdenkö jatkamaan kohti M18:aa ja sen varrella olevaan Karhumäen kaupunkiin jossa tiedän ukkini olleen Pentti Haanpään lailla jatkosodan aikana varastomiehen hommissa vai menenkö takaisin Tiiksaan ja yövyn vielä yhden yön Ontrosenvaarassa.

Tästä tienhaarasta on Rukajärven kylään matkaa kolmisen kilometriä jossa kävin jo muutamat tunnit kuulostelemassa ja ihmettelemässä, kauhistelemassa muistomerkkien kiiltävää sotaisuutta ja muovin räikeää värikylläisyyttä rautaisin aidoin piiritetyillä haudoilla.

Pelästysyritys tuli sitten jälleen koiran taholta. Ruskea, pitkäkarvainen hurtta hyppäsi lauta-aidan ylitse perääni. Tempaisin ranstakan esille, mutta kun olin jo lyömässä, koira väisti, vinkaisi ja perääntyi jääden räksyttämään kauemmaksi. Luultavasti se on saanut joskus maistaa ohikulkijan vitasta ja viisastunut siitä. Lukuisia, rauhallisemmin käyttäytyviä koiria kuljeskeli myös raitilla ja veilä yksi vihaisempikin jonka kuitenkin sen emäntä ehätti komentamaan takaisin pihaansa.

Kissanjuuttaita oli myös aika tavalla liikkeellä, joten lintulajien runsaus ja monipuolisuus on varmasti näillä kunnailla varovaisestikin arvioiden vähänlainen.

Kylää kiertäessäni sanoin kaksikerroksisen talon edessä, aidatussa puutarhassa kuokkivalle miehelle, että sanotaanko päivää vai trastuit niin hänpä kimposikin vetreästi portista ulkopuolelle tyrkkäämään kättä kouraani: "Ka, mistäs se suomipoika siihen tupsahti?"

Hän oli Viktor Voilov 72 vuotias karjalaismies, syntynyt sotien aikaan Argangelissa, mutta sen jälkeen asustanut miltei koko ikänsä Rukajärven seuduilla muutamia työkomennuksia lukuunottamatta. Viktor vei minut sisälle jossa vaimo Natalia (olikohan nimi noin?) keitteli perkolaattorilla juhlamokkakahvit ja pani muutakin evästä pöytään. Kävi siinä ilmi, että heillä on kiuruvetisiä ja iisalmelaisia tuttavia (Lämsä, Tikkanen) jotka pitävät huolen, että suomalaisia kahvilaatuja on aina hyllyssä.

Viktor kertoi Rukajärvellä olevan saman suuntauksen kuin muissakin pienissä kylissä, että nuoret häipyvät pois ja kylät lakkaavat olemasta. Reilu 700 tässäkin kylässä vain enää lienee, huokasi hän. Kun kysyin, että mites Rukajärvi kalaa antaa, niin Viktor puisti päätään ja kertoi järven olleen kymmeniä vuosia käyttökelvoton kaiken suhteen. Uimaan ei lapsilla ole asiaa ja kalamiehet joutuvat käymään kauempana Ontojärvellä ja Jolmassa: 60-luvulla perustettu turkissovhoosi (lakkautettu) oli järven pilaamisen aloittanut laskemalla kaikki törkynsä suoraan veteen.

Kun kysyin viemärijärjestelmistä, vesihuollosta ja niihin liittyvistä asioista, Viktor ei ymmärtänyt tai ei ollut ymmärtävinään, mutta poistullessani asiaan tuli selvyyttä, sillä mäen alla nenää kaihertavan, rankan hajun syy oli avo-oja joka tuli mäen puolelta ja meni rumpuputkea tien alitse suoraan rannoiltaan täysin rehevöityneeseen järveen. Eli jos kylässä viemäreitä ulkokäymälöiden lisäksi oli, niin niiden sisällöt virtasivat pitämään yllä Rukajärven kauan sitten aloitettua saastuneisuutta.

Kerrostalot, niiden ympärillä jättiputkien alkavat versot ja takapihojen polkujen liejuläimäreet olivat yhtä järisyttäviä näkyjä kuin tähän saakka muuallakin. Lapsia kuitenkin pyöräili pihoilla ja kujilla tai kirmaten muuten leikeissään. Arkoja olivat, yksikään ei edes uteliaisuuttaan tullut tuttavuutta tekemään vaan etempää vain kaulojaan venyttelivät.

Kylässä myös tehtiin useissa kohteissa remonttia. Sahat lauloivat, sirkkelit sirnittivät ja vasarat paukkuivat. Yksi remontin alla oleva, nurkkasalvoksista päätellen mestarihirrenveistäjän tekemä mökki kiinnitti erityisesti huomioni sillä siinä oli saumapeltikatto joka lienee säilynyt ehjänä kymmeniä vuosia eikä sen kunnossa vieläkään epäilyttävää näyttänyt olevan; maalia vain pintaan ja taas muutamat kymmenet vuodet se veden ulkopuolella pitää. Rannassa röyhysi joku sauna ja ehkä kalansavustustouhujakin joku harrasti.

Aurinko painuu jo mailleen värejä jäljilleen hehkutellen, unohdan M18. tien ja Karhumäen ja lähden takaisin Ontrosenvaaraan josta jatkan huomenna mutkaisille, ehkä kurjaakin kurjemmille hiekkateille.