torstai 28. tammikuuta 2010

Miehitetty mieli


Mieleni on miehitetty, kuten otsikkonikin väittää.  Tämä on mielleyhtymä Erno Paasilinnan satiiriin kirjailijan miehitetystä rintakehästä.

Ei tarvitse olla kirjailija tunteakseen, että rintakehä on miehitetty. Tarvitsee olla vain ihminen arjessa.

Katsokaa kuvassa olevan tytön, 17 vuotta, ilmettä omakotitaloni lumisella pihamaalla. Luuletteko, etteikö hänen mielensä ja nuori povensa ole miehitetty kuten kotimaansakin jossa ainoa sana, jota totella täytyy on Kalashnikovin lausuma?

Tämä olkoon lähtökohta minunkin tuntemukselleni täällä roudan kouriman maan tasalla. Täällä, josta ei kuka tahansa nouse helletuulien nostattamina unelmien ostosparatiiseihin, joita mainosmiesten tussikynät, kuin Kalle Päätalon sonninsuorot, paksuina tilaajiensa esitteisiin laadiskelevat.

Päätalosta tulee sekin mieleeni, että mainosmiehille täytyisi laittaa jääpuras persieen sillä niin ne ovat tilaajiensa maksamia tai kuin huorat sutenööriensä armoilla. Rahahan se on, jonka armoilla nekin ovat. Omiaan ovat esittävinään vain virtuaalitodellisuudessa koska lumeteollisuus on heidänkin mielensä osake-enemmistön itselleen hankkinut jo aikapäiviä sitten, isältä perillisille sen aamiaismurojen mukana hivuttanut. Oikeasti näitä henkilöitä ei edes ole olemassa, ne ovat vain tussikyniensä varjoja piirustuspöydillä, nimimerkkejä harhailemassa ja etsimässä kiinnekohtia paikoista, joihin ei ankkuri pohjaan yllä. Tämän mielipiteeni perustan sen saastan tarjoamille mielikuville joita saan postilaatikostani roska-astiaan päivittäin suoraan kääntää.

Mutta omaan olotilaani palatakseni en kaikistellen enää ymmärrä, miksi minunkin täytyy täällä edelleen kärvistellä? Kuin Henning Mankellin "Rauhaton mies" kirjan Kurt Wallanderille, minullekin tulee aika-ajoin pysähtynyt hetki jolloin mietin, mitä olinkaan tekemässä, mihin menossa, onko nyt maanantai vai eletäänkö jo keskiviikkoa ensi kesänä?

Kun yritän keskustella itseni kanssa maailmasta, johon kuuluvat toistuvien katasrofien, sotien ja taloudellisten mullistusten aiheuttamat helvetinnäkymät, en lainkaan ymmärrä, olenko se minä vai joku toinenko housujeni taskuja kaivelee.

Joku toinenhan niitä joka tapauksessa, hyötyäkseen, kaivelee. Sen ymmärrän.

Kun tajuan, etten ole vain omasta elämästäni vastuussa, yrittää tilanne selkiytyä, mutta silti jää tunne, miksi minun jälkeläisilläni olisi se etuoikeus, että isi selviää hengissä ja jaksaa kantaa vastuuta mahdottomienkin tilanteiden ylitse kun toisella puolella maapalloa sellaista ei edes ehdollisteta jos Kalashnikovin liipaisimenherra niin päättää.

En tiedä, mitä yritän selittää. Vai olenko elänyt jo yhden elämän liikaa ja alan väsyä? Kuka minua aseella ohimoon osoittaa? Yhteiskuntako jonka jäsenenä itseni olen antanut pitää?

Vai yritänkö selittää sitä, että nämä pienimmät lapseni, jotka ehkä ovat etuoikeutetussa asemassa monen muun maailmankolkan lapseen nähden eivät ehkä tule sitä koskaan ymmärtämään ellen ole selittämässä näkemyksiäni itse vielä huomennakin? Että jos he jäävätkin mainosmiesten tyhjiä lupaavien mustetahrojen uhreiksi, agitaattoreiden ja muiden tyhjäpäiden lumottaviksi ja johdettavaksi päämääriin, joissa on vain tuhoa tai tule tuhotuksi-elementit olemasa?

Riitelen minäkin vaimoni kanssa miltei päivittäin.

Puolet riidan aiheista otan niskoilleni. Puolet nakkaan vaimoni harteille.

Jaetut riidan aiheet, eikö se helpota?

Niin ne väittävät.

Mutta kun on kyse avioparin riidoista, ei niin olekaan.

Päinvastoin taakka lisääntyy puolella. Ja molemmille.

Bonuksena tulevat lasten kärsimykset näistä riidoista.

Ja taakka ei kun kasvaa.

Kun taakka on kasvanut tarpeeksi suureksi ja taakan kerryttämisen aloittaneet kenties jo menneet manan majoille, joku lapsista sanoo, ettei jaksa enää, tässä tämä paskaläjä on, kahtokee!

Kuin "Kone"-Herlinin suvussa jossa kaiken luulisi olleen kunnossa. Suvun, jonka riidoissa tuskin koskaan on ollut kyse toimeentulosta, leivästä ja laskujen eräpäivistä.

Aikalaisen, ensimmäisen taakaksi käsitettävän oljenkorren (joka ei ole se viimeinen pelastava josta höpötystä olen kuullut) selkään hivuttajan on vaikea omassa asiassaan mitään sanoa vaikka silloin prosessi voitaisiin ehkä pysäyttää ja kamelin suunta apua antamattomaan autiomaahan kääntää suotuisimpiin ilmansuuntiin.

"Totuuden löytäminen on vaikeinta silloin kun mikä tahansa voi olla totta."
"Joka on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ansa. Sillä sitten hän ei enää ole syytön."
Stanislaw Jerzy Lec

3 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Vahvaa tekstiä, joka tekee lähes pahan olon, kun kuvaat ahdistavia asioita, jotka ovat tosia piinallisen usein.

Aika pieniä me ihmiset lopultakin olemme maailman ja ihmisen suurten kysymysten äärellä.

Mainosmiehet koen pieniksi tekijöiksi tuossa jatkuvan kasvun ideaalissa, jonka täytyy kohdata oma synkkä murroksensa jossain vaiheessa.

Taidetaan kaikki olla syyllisiä, kun haluamme leivän ja voin lisäksi kaikenlaista muutakin.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Kiitos Riku.

Aattelepa sitä, että ihmiset, me miehet varsinkin, puremme vain hammasta emmekä osaa ilmaista aina, mistä kenkä puristaa. Sitten tartutaan pulloon, puukkoon, puntariin...

Mulla helepottaa heti kun voin sanoiksi pukea ahdistukseni.

Riku Riemu kirjoitti...

Kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ahdistusta ja hienoa, että se toimii sinulle sellaisena;kun aika mustalla joskus maalaat.

Vielä kun ne ovat hyvin kirjoitettuja, tekevät siksi helposti kolkomman olon lukijalleen, kuin tavalliset "mua vi...aa"-tekstit,

Joskus olen ajatellut, että vaikkakin suomi24 keskustelut sisältävät paljon sontaa, on senkin olemassaolo hyvä, juuri purkautumisen vuoksi.

Myös vähemmän osaavat kirjoittajat saavat siellä sanansa ilmoille ja hyvässä tapauksessa puukkoon tai puntariin tarttuminen jää tekemättä.