sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ikiturso

Ilmari Kiannon talvisota-päiväkirjaa luen. On kuin Kianto olisi kirjoittanut sen jälkeenkäsin, muistinvaraisesti, ajoittain kuin sepittelisi käsivaralta. Teksti maistuu ihan siltä, kuin lauseiden ympärille olisi muutaman keittelyn jälkeen muodostunut liivatekalvo. Ehkä loppua kohden hieman kuuluu jo aitoakin Kiantoa. 

Tekstin häiriökäyttäytyminen aivoissani voi selittyä silläkin, että Kianto kirjoitti  talvisodan aikana tekemänsä merkinnät "puhtaaksi" sodan päätyttyä, kun hänet oli pidätysten ja kuulustelujen jälkeen päästetty vapaaksi. Ja että hän muutasteli ne sen hetkiseen ilmastoon sopiviksi, myönteisiksi itselleen sillä olihan hänellä maanpetturuussyyte niskassaan, jopa kuolemantuomiokin kun "omat koirat" alkoivat kinttua jälttää muutamasta tupakkalaatikon kanteen vetäisemästään venäjänkielisestä lauseesta.

Minulla on aitouden suhteen joskus liiankin herkkä nenä. Pitäisi nähdä alkuperäiset, ilman suodatuksia vuollut merkinnät, mutta Iki taisi laittaa ne uuninpesään sytykkeiksi jättäen jälkipolville vain itse stilisoimansa tarinat. Niistäkin hän kirjan toimittaneen Eero Marttisen mukaan on muutamat sivut repinyt pois.

Oikeastaan tämä päiväkirja on keskenjäänyt romaanisynopsis jota suunnitellessaan tekijällä on ollut vakuuttelun tarve omasta isänmaallisuudestaan. Sehän kyseenalaistui 1930-luvulla vaikka hän sen nimissä vienankarjalaisiakin muiden isänmaan urhojen kanssa oli käynyt käännyttämässä.

Ilmari Kianto ei ollut pelkästään aikansa lapsi kuten tavataan sanoa. Hän pyrki tahkoamaan itse oman olemisensa teriä ja höyläsi yhteiskunnan toiminnoillekin kehyksiä tarpeista, joita oli tarjolla. Oli ehkä jopa edelläkävijä avoliittokulttuurin muodostamisessa.

Toisaalta Iki-Kianto halusi aina olla voitokkaimpien aaltojen harjalla kun mitaleita jaeltiin. Kaikenkaikkiaan ristiriitaisempi mies kuin samoilta savimailta syntyisin oleva ammattitoverinsa Pentti Haanpää. Ehkä pappissäädystä polveutuminen, siitä irti pyristely ja jopa nimenvaihto kunniakkaan kuuloisesta Calamniuksen suvusta nyrjäytti sen verran päätä, ettei hän välillä itsekään tiennyt, mihin lokeroon yhteiskunnassa kuului.

Mutta koska kirjoitti kolumneissaan niin ruman raa´asti kansalaisodan naisista, niin harkitsen vakavasti vieläkin, kykenenkö koskaan nätisti hänestä ajattelemaan, vaikka hän myöhemmin niin ilmielävän köyhän, Jooseppi Kenkkusen russakoineen päivineen historiamme muistiin kirjasi.

Kirjailijallakin on oikeus valita puolensa suurissa myllerryksissä. Niin teki Gunther Grass liittyessään Hitler-jugendiin, mutta hän oli vielä silloin syyntakeeton lapsi, virran vietävissä. Ilmari Kianto, jo paljon kaikenlaista vuoteen 1918 mennessä nähneenä oli jo yli 40-vuotias, lukenut mies ja vankan kirjailijanstatuksen ansainnut, ajatteleva kansalainen ja siksi tekee hänestä edelleen vaikean arvostuksen kohteen kun niin jyrkin kannoin parempiosaisten puolelle asettui.

Mutta ehkä kirjailijan eläessään pitääkin olla epäluotettava, moraaliton, jopa julman yksioikoinen tai monitahoisesti rikki revitty, että hän elämänsä ajasta kirjallisuutta saa syntymään.

Niinhän aikakin on. Kaiken aikaa. Aina.

(Siviilimiehen sotapäiväkirja, Ajatus 2009, toim. Eero Marttinen)

39 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Olen vähän samoissa maisemissa Kiannon suhteen kuin sinä, Valto, Oon saanut hänen kanssaan tekemisissä olleen ihmisen kirjoittaman kirjan kautta vähemmän imartelevaa tietoa Kiannosta ihmisenä.

Yritän ajatella hänestä yhtä avarakatseisesti kuin sinä, sillä ihmisiähän me kaikki ollaan vikoinemme, huh!

Hyvin kirjoitit!

Ryysyrannan olen lukenut, en muuta (Kiannolta).

Ripsa kirjoitti...

Mikähän Kiannon kirja meillä oli koulussa, ehkä Punainen viiva? Joo taisi olla. Pidin kirjaa niin pateettisena korkeassa 13 vuoden iässä, niin etten ole kirjailijaan sen jälkeen palannut.

Mutta sen luin jostain, että se puhui kansalaissodan punaisista naissotilaista törkeyksiä ja usutti tappamaan heidät kaikki. Varmaan usutus tehosikin jossain päin.

Sitäkään en muista että missä ne jutut ilmestyivät, mutta todennäköisesti jossain vuoden 1918 aikana ilmestyneissä lehdissä. Kuulin tästä jotain kiertotietä jo 1990-luvulla jolloin olin yliopistossa. On saattanut olla joku opiskelijakin.

Voisi sitä kirjastossa käydessä vilkaista, tuntuuko Iki-Kianto edelleen tylsältä. Tiedän kyllä hyvin, että koulussa lukemiset usein muuttuvat vastenmielisiksi ihan vain koulun vuoksi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Pikkuliisu, Kianto on näissä korpimaisemissaan kunnioitettu kirjailija edelleen ainakin ns. paremmissa piireissä, tavallisempien kaduntallaajien mielipiteistä en tahdo saada selvää millään ilveellä. Ne ovat yhtä vaiti kuin salaa kaadetuista pedoistaan.

Ryysyrannan Joosepista tehty elokuva ja lukemattomat teatterisovitukset ehkä hämärtävät arvioijien mieliä. Jos ei ole lukenut Kiannon laajasta tuotannosta kuin kuuluisimmat, Ryysyrannan lisäksi Punaisen viivan, niin ristiriita ei ole ehkä niin ilmeinen pelkkien näytelmien katsojien mielissä.

Kianto ja hänen tuotantonsa pitäisi mielestäni kääntää ainakin kertaalleen nurin sellaisen toimesta, jolla ei olisi etukäteis mieltymyksiä suuntaan eikä toiseen, mutta jolla olisi perinpohjainen tietämys sen ajan politiikasta, oloista ja mielipiteistä.

Tätä vaatisivat jo ne hänen (paljolti vaietut) mielipiteensä vuoden 1918 tapahtumista. Minusta esimerkiksi hän syyllistyi paljon rankempiin mielipide-vaikuttamisiin kuin kirjailija Gunther Grass Saksassa, joka joutui jumalattomaan pyöritykseen paljastuttuaan natsinuoreksi jolta harva tavallinen saksalainen aikalainen muutenkaan välttyi. Grass ei syyllistynyt yhtään mihinkään muuhun kuin aikansa hehkuvailmeisten nuorten "partiopoikien" jäsenyyteen silkasta ymmärtämättömyydestään. Hän ei silloin ollut vielä kuuluisa kirjailija, hän oli lapsi jota aikuisnatsit koukuttivat aatteensa taakse.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, Ilmari Kianto kirjoitti ilmeisesti karmeimmat naarassusivertauksensa sanomalehti Keskisuomalaiseen. Ja koska oli itse käynyt katsomassa häväistyjä, raiskattuja ja raadeltuja ja lopulta teloitettuja punaisten puolella olleita äitejä, nuoria naisia, tyttösiä ja lapsia jotka sekalaisiin läjiin oli heitelty, on hän osoittanut armottomuutensa vielä kirjoittamalla edelleen hyväksyvänsä nämä teot. Kyllä hänen olisi siinä tapauksessa pitänyt olla talvisodan aikaan yhtä armoton olla myös itsensä suhteen eikä valitella Turjanlinnansa kohtaloa oman möhlinkinsä vuoksi.

Minua alkoi kiinnostamaan tämä ristiriitainen kirjailijapatriootti kovastikin ihan siis ihmisenä ja vaikuttajana kulisseissa.

Hänellä oli kyllä kansan parissakin kannattajakuntansa varsinkin Ryysyranta-romaanin jälkeen, mutta merkittävimmät selustanturvaajat olivat Kyösti Kalliota ja Urho Kekkosta myöten valtakunnan korkeissa asemissa olevia henkilöitä. Kustantajakin (Otava), joka aiemmin narisi Kiannon holtitonta rahankäyttöä, lopulta otti siipiensä suojiin koko fyysisen miehen vaikka tämä ei enää kirjoittanut kuin lehtiin loppuvuosikymmeninään.

Kenelle toiselle kirjailijalle on tehty näin? Ja miksi? Miksi rehabilitointi esimerkiksi talvisodan tapahtumien vuoksi tapahtui paljon nopsempaan Kiannon, mutta ei esimerkiksi Pentti Haanpään kirjoittamien oikeiden näkemysten kohdalla?

Riku Riemu kirjoitti...

Kianto oli opportunisti viimeiseen asti, tykkäsi vallan kanssa seurustella. Erottaisin kuitenkin toisistaan kirjailijan ja hänen teoksensa. Äijä oli mikä oli, mutta tekstinsä ovat usein hienoja.

Minulla on ensipainoskappale teoksesta "Patruunan tytär".(1933)

Sen sisälehdellä Ernst Lampén Hels. Sanomista sanoo: Kianto on vertaistansa vailla suomenkielen käyttäjänä ja kertojana. Hänen lauseissaan on enemmän elohopeaa kuin muiden nykyisten kirjailijoitten. Se on juuri tuo vipajava eloisuus, joka puhaltaa elävän hengen hänen kirjoituksiinsa. - Ne, jotka rakastavat omintakeista tyyliä, ne nauttivat kuin matkamiehet ihmeen ihanista maisemista, vaikka maantie joskus tarjoaisi kuoppaisiakin kohtia.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, nimenomaan niin pitää tehdäkin (pitäisi kyetä tekemään): Repiä teksti ja niiden kirjoittaja erilleen.

Joskus.

Aina ei voi.

Meillä, jotka olemme eläneet aikana, jolloin Iki-Kianto on ollut tekstinsä kanssa elossa, se on vaikeampaa. Ukon kuva mielessä lauseitansa luemme. Ja se tieto, kuinka hän muuten on elänyt, toiminut tytisee rivienväleissä. Ja ne seikat, mitkä kytkökset sinne ja tänne äijällä tiedämme olleen. Ja miksi se tuona ajanjaksona asettui yhdelle kannalle ja toisena ajankohtana päinvastaiselle. Minulle ainakin tieto kirjoittajan kokonaiselämästä on tärkeä.

Pystyykö esim. kirjallisuustutkimusta tekemään ilman, etteikö kirjailijoiden elämänkerrat olisi pakko käydä lävitse ja muutakin tutkimusta tehdä jo vainajoituneidenkin kohdalla?

Ehkä seesteisimpinä aikoina eläneiden tekstintuottajien kohdalla pelkkä tekstianalyysi riittää.

Esimerkiksi Kari Hotakaisen taustalla ei minulle ole niin suurta merkitystä Juoksuhaudantie-tekstissä kuin Pentti Haanpään. Oikeastaan se on yhdentekevä varsinkin sen jälkeen kun katsoin dokumentin Hotakaisesta. Hotakainen on itsekin sitä mieltä.

Merkittävimmillä kirjailijoilla on aina ollut vaikutuksensa ajan henkeen. Merkityksien suuruuksista tietysti kiistellään, mutta onhan meillä jo vuosituhantiset näytöt siitä, kenen teksti on elämään jäänyt ja miksi heidän elämänkertansakin ja kunkin aikakauden historia kiinnostaa. Siksi lihaa ei voi unohtaa luiden ympäriltä.

Huvittavaa kyllä, että 2600 vuotta vanhat Sokrateksen Platonin ylöskirjaamat dialogit saavat lihallisen kertojanhahmonsa Veikko Sinisalosta.

Tapsa kirjoitti...

Kianto kannattaa muistaa jo Nälkämaan marssin takia, sillä se on Suomen maakuntalauluista ylivoimaisesti paras (sanoo Kainuussa kasvanut).

Kiannon verenhimoiset naarassusi-puheet ovat anteeksiantamattoman julmia, ja kertovat vain siitä, että lahjakaskin ihminen voi olla inhimillisen typerä. Muistakaamme vaikkapa Hamsunin natsisympatiat - ne olivat todellisia, verrattuna esim. syytöksiin Sibeliuksen vastaavista, jotka ovat pötyä.

Kianto on ristiriitaisuudessaan moderni ihminen. Minulla on hänen nuoruuskirjansa Moskovan maisteri, ja sitä ihanteellista nuorukaista ei kyllä osaa yhdistää myöhempään "siveettömään" kapinalliseen.

Kianto oli todellakin mukana Vienan retkillä, jotka nykykatsannossa näyttävät varmaan hieman erilaiselta kuin aikalaisten silmin. (Olihan siellä Uuno Kailaskin.) Ei se ollut pelkkää imperialismia. Muistakaamme, että Repola ja Porajärvi liittyivät vapaasta tahdostaan vastaitsenäistyneeseen Suomeen, mutta Tarton "häpeärauhassa" heidät myytiin bolsevikeille. (Sama kuin myisi nyt Bengasin Gaddafille.)

Kymmenen pistettä Valtolle siitä, että tiesit Kiannon syntyneen Lamu-joen varrella. Hän muutti Surunsalmelle 5-vuotiaana.

Kianto oli moderni kirjailija siinäkin mielessä, että hän teki itsestään brändin.

Ja kyllähän Sillanpään Fransukin kustantajan armoilla eleli aika paljon, että siinä mielessä Kianto ei ollut poikkeus. Harvoin muuten puhutaan siitä, kuinka rohkeita ja nykykäsityksenkin mukaisia kantoja Sillanpää otti heti kansalaissodan jälkeen. Hänet muistetaan vain juoppona Taatana.

Riku Riemu kirjoitti...

Uskottavan tuntuisesti kirjoittaa Koskela-niminen kirjoittaja tässä niistä motiiveista ja tunnoista, jotka taiteilijaa ohjasivat.

Taiteilijan ei tarvitse olla tieteilijä.

Mitä Kianto tekisi tänä päivänä? - Menisikö persuista molemmilta puolilta ohi mielipiteissään, vai pohtisiko varovaisena, jos sittenkin niitä vastustaisi. Luultavasti ensin tekisi toisen, sitten toisen.



http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, Nälkämaan marssi ei kuitenkaan kovin paljoa poikkea muistakaan maakuntalauluista. Suomen vanhimmassa, naapurimaakunnan Savonmaan laulussa käsitellään samoja teemoja, eli vainolaista, nälkää, hallaa ja kauniita&jylhiä maisemia. Myös ihmistä ja työn aherrusta rakkaiden kotikontujen puolesta.

Koulussahan kaikkia maakuntalauluja opeteltiin ja sitten niiden sanoja väänneltiin paremmin suuhun sopiviksi. Niiden paatoksellisuutta ymmärrettiin jo tuolloin karsastaa vaikka historiatietous oli aivan nolla. Tai ehkä juuri siksi.

Tuohon Iki-Kiannon syntymäpaikkatietoon tutustuin jossakin artikkelissa Pentti Haanpäätä koskevassa yhteydessä. Jokin essee se oli, mutta harmi kun en ole ottanut sitä talteen tai laittanut muistiin, missä. Jäi vain mieleeni kun sitä mietin polkupyöräretkelläni jossain Pulkkilan-Piippolan seuduilla. Onhan tämä tieto tietenkin ongittavissa Kiannon muistakin tiedoista, että ei se sillä tavalla suuri oivallus ole. Mutta luulen monen luulevan virheellisesti, että Kianto oli paljasjalkainen kainuulainen.

Se askarruttaa, mikä sai hänet luopumaan Calamnius-nimestä? Sitä ei kerrota tarkasti missään tai en ole lukenut tarpeeksi miehestä. Nyt olen 4:n kirjan päässä kirjastovarauksissa Eero Marttisen kirjoittamasta elämänkerrasta "Imari Kianto korpikirjailija". Ehkä asia selviää siitä. Olisi kallis ostaa omaksi. Kirjakerhossakin 54€+postitusk.!

Kiannon Vienan retkien tarkoitus oli ilmeisesti puhtaasti valistuksellinen mikäli olen ymmärtänyt oikein. Sen aikaisille heimolaisille kertominen sukujuuristaan, mihin kansaan he kuuluivat Kiannon ja muiden matkaan lähtijöiden mielestä. Mutta eivät tainneet paljoa välittää mainioiden kala-, riista- ja viljelymaiden äärillä olijat näistä sivistäjistä?

Tiedusteluretkiäkin ne samalla olivat. Kiantohan kokeneena ja paljon seuduilla kulkeneena kulttuurimuistotiedon kerääjänä on ollut hyvä kulissi mukana olleille mielipideilmaston, maaston, politiikan ja olosuhteiden vakoilijoille? Kyllä tästä tietämyksestä on ollut jotain "hyötyä" sittemmin syttyneen selkkauksen aikoina. Ainakin talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan alkuhässäköissä kun luultiin vielä vaikka minne menevämme kunhan rajantakuiset kunnaat on ensiksi vallattu. Petäjät, joihin päätä on taottu silpuksi murskattu.

Kirjailijana Kiantoa ei voi mitenkään sivuuttaa eikä täten hänen muutakaan olemistaan aikakautensa merkittävänä sananäyskärinä. Askarruttaa sen sijaan saa kaikki ristiriitaisuudet joita hän mielissä herättää. Se lisää mielenkintoa myös kaikkeen muuhun, jota paljon on käsitelty, mutta voi olla, että käsitelty vain suppealta sektorilta.

Tässäkin siis Kiannon erikoislaatuisuus palvelee jälkipolvia.

Mikä muuten oli suhde etappisuomalaisiin hänellä? Niihin, jotka Hallanpirtissäkin reppuihinsa evästä saivat kun olivat matkalla Saksaan jääkärikoulutukseen? Matti Lacman ei mainitse Esko Riekki-elämänkerrassa Ilmari Kiantoa kuin muutaman lauseen verran ja nekään eivätr suoranaisesti koske tätä aihetta.

Arvelen kuitenkin, että Kiannolla on ollut suhde näihin kulkijoihin ja heidän evästämiseensä, kuten Etsivän Keskuspoliisin päällikköön Esko Riekkiin suoraan?

Minusta kiehtovaa ajatella kaikenlaisia kytköksiä joskin juuri tällaisista syntynevät kaikki maailman epäilyttävät salaliittoteoriatkin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, kiitos linkistä. Pitkä teksti. Haroskelin sitä jo hieman, mutta en vielä kokonaan.

Ilmari Kianto olisi kirjoittanut 1990-luvun laman jälkeisestä pienyrittäjäkenkkusesta kirjan, jota jälkipolvet lukisivat vielä 50 vuoden päästä välillä itkien, välillä kyyneleitä pyyhkien.

Eikä hän missään nimessä ainakaan persuihin liittyisi, ei pitäisi politiikantekoa yhtään minään. Keksisi omansa. Laittaisi ranttaliksi muuallakin kuin Seutulan lentokentällä Fuengirolan asunnoltaan kesäksi Turjanlinnaan pikku sikarikonjakeissaan palatessaan.

Hänen maailmankuvansa olisi joka tapauksessa laajempi kuin sen aikainen joka keskittyi lähinnä itärajaseutuihin ja Moskova-Helsinki akselille.

Mitähän Ikiukko tuumaisi maahanmuutosta, arabimaailman kapinoista, tsunameista, ydinvoimasta, ympäristötuhoista ja niin paljosta muusta josta vielä 1970-luvulla hänen kuolemansa hetkillä vielä kaikille ei tietoa kantautunut? Noituisikohan miten sankasti internetin avaruuden ääressä?

Onko tämän hetken joukoissamme yhtään kulttuuripersoonaa jota voisi verrata Ilmari Kiantoon? Ei taida olla.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku vielä, luin nyt tuon Kari Tapani Koskelan artikkelin tarkemmin ja sieltähän nousee perin nykyistäkin perussuomalaista lähellä olevaa tekstiä esiin:

Kianto halusi moraalisesti hyvän olevan täysin tahratonta: "Minä tahtoisin hävittää kaikki vanhat puolueet ja jakaa kansan kahteen valtavaan osaan: isänmaallisten puolue ja maankavaltajien lauma - ei mitään siltä väliltä."

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Löysin artikkelin tähän, en ollut aikaisemmin lukenut. Löysin, kun itse en kuitenkaan ole kummoinenkaan Kiannon asiantuntija. -Sieltä muuten pääsee alalaidasta saman kirjoittajan muita historian aiheita käsitteleviin kirjoituksiin, aion lueskella kun kerkiän.

Ihan täys pöljä Kianto ihmisenä oli - mitä olen tekstejään lukenut, niistä olen yleensä pitänyt; paljonkin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, en väitä minäkään olevani asiantuntija kenenkään elävän tai kuolleen merkkihenkilön suhteen. Mielenkiinnosta niitä kääntelen kuin pihamaan kiviä lapsena; ties mitä matoja alta löytyy.

Ilmari Kianto on todella ollut merkittävä mielipiteiden muokkaaja varsinkin veljessotamme aikoihin. Juha Siltalakin käsittelee peräti kolmisenkymmentä kertaa Kiannon mielipiteitä ja kirjoituksia tutkimuksessaan "Sisällissodan psykohistoria" (Otava 2009).

Iines kirjoitti...

Olen lukenut nuo kommentit nyt uudelleen, enkä ainakaan huomannut vielä kenenkään esittäneen näitä Kiannon lasten nimiä, jotka puhuvat omaa kieltään kirjailijasta:

Kalevi 1906 k. 1909
Salmi Talvikki Cecilia 1908 (Jokela)
Orvokki Helmi Simpukka 1909 (Suomela)
Otso Tähtivalo 1911
Veijo Virmo Imatro 1912
Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka 1913 (Ristivuo)
Jormo Gabriel Sotavalta 1914
"Kaarina" (adoptoitu pois) 1920
Sorjo Uolevi Sotaprinssi 1917
Raida Tsikko Tellervo 1920 (Heikkilä)
Marjatta Iltatähti 1921
Raija-Liisa Rakel 1934 (Kansi).

Näistä nimistä nykynuoret Kiannon parhaiten tunnistavat. Itse jäin kummastelemaan tuota Kaarinaa, joka on adoptoitu pois. Adoptoitu pois? Miksi?

Itse olen lukenut Kiannon tunnetuimmat teokset ja jonkin muunkin, opiskeluissani muinoin. En ole kauheasti jäänyt teoksia kaipaamaan, vaikka ne tietenkin ovat mestarillisia. Enemmän on jäänyt mieleen kirjailijan persoona.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines, minäkin olen ihmetellyt tuota "poisadoptiota". Ehkä senkin tausta selviää sitten Marttisen kirjoittamasta Kianto elämänkerrasta kunhan sen käsiini saan.

Nimirimpsut muutamien lasten osalta tuntuvat nykykäytännönkin valossa oudoilta, erikoislaatuisuuden tavoittelulta. Liekö vaimoilla ollut sanansijaa asiaan lainkaan?

Punaisen viivan teaterisovituksen kävin muutama vuosi sitten katsomassa. Smedsin ohjauksessa siitä oli saatu tosi vahva esitys joka jäi mieleen.

Itselläni Kiannon kirjoista on vain Ryysyrannan Jooseppi. Sen etulehdillä seisoo: "Aunelle 1947. Seija, Kauko, Timo ja Matti." Hinta on ollut 25 mk.

Romaaniin sijoitetuilla lapsillakin on aika omalaatuisia nimiä. Liisa Valppu, Leena Kenoveeva, Kurli Kustaava...

Tapsa kirjoitti...

"Ainakin talvisodan ja (...) kun luultiin vielä vaikka minne menevämme kunhan rajantakuiset kunnaat on ensiksi vallattu."

Niin Valto, tuo talvisota on tuossa lapsus (joku voisi pitää sumutuksenakin), sillä talvisota käytiin kyllä Suomen silloisten rajojen sisällä. Ei me silloin mihinkään hyökkäilty.

Natsi-Saksakin oli oli silloin Neuvostoliiton paras ja rakkain ystävä ja kanssasotija.

Jatkosodassa oli sitten eri juttu. Äkkiäkö se ahneus iskee pieneen ja köyhäänkin, kun tilaisuus tulee. Virhe mikä virhe, mutta jotenkin ymmärrettävä.

Mutta et sanallakaan paheksunut sitä, että a) Neuvostoliitto hyökkäsi talvisodassa, b) ryösti pieneltä Suomelta maat ja mannut - ja c) pitää edelleen ryöstösaaliinsa hyvänään yhtään edes häpeämättä?

Jos olisimme olleet hyökkäämättä 1941, niin olisimmeko ehkä saaneet ryöstetyt maat takaisin?

Itse luulen, että jos olisimme valinneet toisin, elelisimme nyt jossakin Taka-Siperiassa ja kävisimme tätä keskustelua venäjäksi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, hyvä että korjasit. Tarkkana näiden kanssa pitäisi yrittää olla. Jatkosodassa kyllä innostus Suursuomen aikaan saamiseksi on ollut joka tapauksessa ylimitoitettu.

Niin, en ole "paheksunut" Neuvostoliiton öykkäröintiä koska sitä on niin paljon jo harrastettu eikä paheksunta erikseen joka keskustelussa mieleen juolahda.

Jos kuitenkin kannanotoistani saa sen kuvan, että olisin hyväksymässä naapurikarhun elintilan kahminnat, niin kiireen vilkkaa täytyy tarkentaa, että ymmärrän helvetin hyvin, minkä vääryyden kohteeksi Suomi joutui.

Viimeksi aamulla oli puhetta täällä päin, kuinka Suomi olisi toisenlainen kuljeskella ja asustella jos ei Petsamoa, Sallaa, Karjalaa ja Viipuria olisi menetetty. Mikä olisikaan Viipurin merkitys tänään pelkästään suomalaisen identiteetille puhumattakaan amputoidun toisen käsivarren kohdalla olevasta väylästä Jäämerelle!

Tuo hyökkäyskysymys 1941 on vaikea ratkaista jälkeenkäsin. Niin kuin kaikki jossittelut ovat. Siperia on tosi vaihtoehto kuten niin miljoonat sinne köijätyt ja rumihiksi ruumiiksi maatuneet ihmiskunnan jäsenet voisivat todistaa. Viron kohtalo ei paljoa ole naurattanut.

Mutta jos saksalaisia ei olisi tarvittu liittolaisiksi tai jos heidän luomansa lisäinto laajentumispyrkimyksille olisi pysynyt aisoissa ja olisi vain jääty rajoille puolustusasemiin saksalaiset rinnallamme, olisiko kyetty todelliseen torjuntavoittoon ja puhuttaisiin edelleen alkuperäisillä sijoillamme omaa kieltämme? Ei meillä ainakaan mitään maksettavaa olisi Neuvostovenäjälle jälkiselvittelyissä kyetty määrittelemään. Olisi tullut tasapeli.

Kova tappelu se olisi joka tapauksessa ollut tuollaisen valtion kanssa josta saa riviin ampua satatuhatta sotilasta tunnissa kun päälletunkijoita riittää silti moninkertainen määrä.

Tosin eihän heitä tainnut siellä sitten ollakaan pelättyä määrää kun päärintamasuunta oli kohti Berliiniä.

Mutta jos olisi kestetty, kuinka paljon pitempään tällainen puolustussota olisi sitten jatkunut?

Mites sitten olisi saksalaisten kanssa toimittu jos he olisivat rinnallamme siihen saakka, ilman hyökkäysaikeita pysyneet? Nyt jo tunnetulla tavallako silti?

Kukaan ei olisi ainakaan ollut pakottamassa ryhtymistä tappeluun heidän kanssaan. Olisiko tehty erillisrauha saksalaisten kanssa ja odoteltu, että tilanne muualla Euroopassa rauhoittuu ja vasta sitten laskettu puolustustoverit kotiin kaikessa rauhassa Helsingin satamaan saatellen, laiturilta vilkutellen?

Valto-Ensio kirjoitti...

...tarkennus kuvitelmiini: Eihän se saksalaisten kanssa olisi mikään "erillisrauha" ollut koska ei olisi siinä vaiheessa sodittukaan heidän kanssaan. Mutta jokin "toveruussopimus" kai olisi täytynyt tehdä? "YYA-sopimus" etujassa ja eri valtion kanssa kuin sittemmin 70-luvulla...

Anonyymi kirjoitti...

Oliko se itse Mestari Huovinen, joka sanoi, että jälkiviisaus on sitä kaikkein imelintä viisautta. Näissä sota-asioissakin on helppo olla jälkikäteen viisas.

Kun Suomi Tarton rauhassa sai toisen käsivarren ja vähän pirusti maata Karjalasta, puhuttiin "häpeärauhasta". Enemmän olisi kai pitänyt saada. Sellainen on vaan ihmisen mieli.

Isävainaan sotapäiväkirja on valaiseva dokumentti. Hän lähti jatkosotaan sllä mielellä, että nyt vääryydet korjataan, ryssä murskataan muutamassa viikossa ja otetaan takaisin talvisodan menetykset ja vähän lisääkin. Itse sotaa isäni tervehti haltioituneesti. "Ihana sota."
Jo kolme kuukautta myöhemmin hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Eikö tämä kirottu tappaminen ikinä lopu?" Vuoden kuluttua hän tiesi jo varmasti, että sota hävitään.

Kun ollaan tilanteessa, jossa toisten ihmisten tappaminen ja vammauttaminen on miehen suurin ansio, työ, josta myönnetään ristejä ja mitaleita sekä kotilomia, ei kannata ihmetellä, jos mielet hiukkasen raaistuvat. Puheetkin muuttuvat julmiksi. Rauhan aikana sitten ihmetellään, että sanoinko minä noin.

Iki-Kiantokin on noiden hetkien lapsi. Taiteilijasielu puhui vielä hiukan räväkämmin kuin muut.

van V.

Tapsa kirjoitti...

Minunpa isäni, joka oli kyläsepän poika pohjanmaalta, demari ja työmies, sotapäiväkirjat kertovat ihan erilaisen tarinan.

Hän kuului kengitysseppänä maineikkaisiin jänkäjääkäreihin, jotka rynnivät Sallan, Kiestingin ja Ihantalan mailla aika menestyksekkäästi. Siitä huolimatta hänen arvionsa on karu ja Marskia hän ei kunnioita tippaakaan. (Siinä suhteessa on polvi pojasta kehnontunut, kuten tiedätte.)

Kuvaavaa isäni asenteelle, jonka hän väittää olevan kaikkien työmies-sotamiesten asenne (ylioppilaat olivat herrojen poikia ja upseereja), että hän esim. 1944, kun liittoutuneet valtasivat Rooman, kirjoittaa mustakantiseen vihkoonsa "meikäläiset ovat vallanneet ikuisen kaupungin".

Sitten hän itsekin huomaa ristiriidan ja selittää, että "me kutsumme liittoutuneita meikäläisiksi" ja sakut olivat vain välttämätön paha, jolla torjuttiin vielä pahempaa.

Olen itse tullut siihen tulokseen, että emme me siinä suhteessa venäläisiä parempia olleet: he tekivät liiton natsien kanssa 1939 ja me teimme 1941.

Mutta emme siis huonompiakaan. Molemmilla oli ketunhäntä kainalossa, mutta siitä näkemyksestä en luovu, että me teimme sen "rikoksen" suuremmassa hädässä.

(Mannerheimistakin saa olla mitä mieltä haluaa - kiitos vapaan maan, kiitos isät - mutta se minua pännii, että asiaa tuntemattomat tekevät hänestä jonkinlaisen puolinatsin ja ainakin saksalaisten ystävän. Sitä hän ei ollut pätkääkään, vaan aristokraattinen tsaarin upseeri.)

Anonyymi kirjoitti...

Isäni oli jatkosotaan mennessään natsimielinen ylioppilas, vänrikki ja talvisodan veteraani. ”Suomi suureksi ja Viena vapaaksi” oli hänenkin tunnuslauseensa. Päiväkirjassaan isä kertoo, että monet hänen joukkueensa miehistä purnasivat avoimesti koko sotaretkeä vastaan ja hurrasivat kuultuaan saksalaisten saaneen jossain selkäänsä. Upseerit pitivät asiantilaa aivan luonnollisena.
Olet Tapsa varmaan oikeassa siinä, että sotilaiden kotitausta vaikutti paljon heidän asenteisiinsa. Isänikin oli sitä mieltä, etteivät suomalaiset ilman talvisotaa olisi lähteneet Hitlerin kelkkaan.

Mannerheimin nimittäminen natsimieliseksi on tosiaan outoa. Kyllä M. Pysyi kuolemaansa saakka tsaarin upseerina. Hänen työpöydällään oli aina Nikolai II:n kuva. Harvemmin muistetaan, että Saksasta Suomeen saapuneet jääkärit suuttuivat pahemman kerran huomatessaan, että heitä johti Venäjän armeijan upseeri. Jääkärit myös suunnittelivat Mannerheimin murhaamista ja yksi murhayritys lienee tehtykin Seinäjoella.
Hitleriä M. Halveksi, kuten vain sivistynyt aatelismies voi räkänokkaista korpraalia halveksia.

van V.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, vV, Mannerheimista osaan olla sitä mieltä, että hän oli välttämätön paha kuten sotaherrat kansojen välisissä kanssakäymisissä aina silloin, kun politiikka loppuu.

Kritiikki pitää olla kovaa heidän suhteensa. Merkittävimpien tulee kestää myös ajan (historian) arviot kuten myös vankila- ja hirttotuomiot.

Mannerheimia on tähän mennessä sorkittu joka kantilta ja ydin alkaa paljastua takarivin taaveillekin. Ja samalla koko viime vuosisadan ydin kauheine sotineen. "Jälkiviisaina" rivikansalaisina voinemme arvella, ettei toisin olisi voinut olla. Mielikuvitushistoriaa, että "entäs jos"-malliin saanemme käydä. Sekin on osa ihmisluonnetta, ainakin vilkkaimmilla yksilöillä. Sellaisesta voi tehdä vaikkapa animaatiotaidetta, mutta totuuksina ei pidä katsojankaan erehtyä pitämään. Kuvia kuuluu välillä raastaakin.

Jälkiviisaus muuten, silloin kun se ei pysähdy ensimmäiseen olettamukseen vaan etenee ja laajenee elämänkokemuksen, lukemisen jne. myötä koko kenttää kattavaksi, ei ole mielestäni lainkaan pahaksi. Tutkijoilla tämän toivoisi kehittyvän huippuunsa niin, että tuloksista ei tarvitsisi lukea pelkästään yksisilmäisiä, yhden asian totuuksia vaan vaihtoehtojakin esitettäisiin, epäilyklset osoitettaisiin.

Nuoremman polven tutkijat alkavat olla isiensä asenteista vapaita, he osaavat katsoa menneisyyttä puhtaana karttana, mutta samalla tympeinä, valtavina läjinä arkistomateriaalia jonka kimppuun käyvät kuin se olisi vain työtä, johon "kutsumus", tai sattuma, heidät pakottaa. Pelkät leipätutkijat ja fiktiivimateriaalin luojat olisi osattava erottaa joukosta. Onneksi epätotuus harvoin kestää historian painetta. Sen osoittakoon esim. Katynin metsistä kaivetut ruumiit.

Minunkin isälläni oli varma mielipide niin Mannerheimista kuin Suur-Suomestakin. Hän ei sotaretkestään kirjoitettuja muistoja jättänyt, mutta sen enemmän puheita joita hänen polvellaan joskus yöt läpeensä kuuntelin. Ei hän Mannerheimia pahana pitänyt, ymmärsi luultavasti hänen tarpeellisuutensa vaikka painolastinaan olikin syntymänsä aikoihin vielä tuoreena muistissa olevat sisällissodan rytinät. Hänen isänsä, ukki-Adam, ei osallistunut niihin koska asui kaukana keskeisimmmistä tapahtumista, mutta oli puolensa valinnut ja myös sen perheelleenkin esittänyt. Osallistui myös aktiivisesti vasemmistossa kunnallispolitiikkaan 1970-luvulle saakka. Hänkin joutui Karhumäen lenkille viime sodissa vaikka ikämies jo olikin.

Isäni ei ollut mikään kiihkeä osallistuja, juopotteli, metsästeli ja kalasteli jos vapaata sattui olemaan. Tai töistään huolimatta kuten "kunnon" rakennusmiehen mentaliteettiin silloin kuuluikin.

Anonyymi kirjoitti...

...hän oli välttämätön paha...

Siinä oli fiksuin ikinä lukemani kuvaus suuresta sotapäälliköstä. Saanko lainata sitä joskus?

"Oikeasta" jälkiviisaudesta olen samaa mieltä kanssasi. Historia on aina voittajien kirjoittama, siksi on hyvä penkaista asioita uudestaan, pölyn kunnolla laskeuduttua.

Mutta sitten on olemassa se imelä jälkiviisaus! Sitä tapaa puhtaimmillaan vaikkapa Hitlerin kenraalien muistelmissa. Nehän ovat kaikki sitä mieltä, että jos heidän neuvojaan olisi noudatettu, Saksa olisi voittanut sodan. No, onneksi ei voittanut.

Kuvauksesi isäsi työurasta lämmitti mieltäni. Minäkin ennätin elää sitä aikaa, jolloin työmaalla sai olla kännissä - jos vain hommat tulivat hoidetuiksi. Ja vaikka eivät olisi aina tulleetkaan.

van V.

Valto-Ensio kirjoitti...

vV, lainaile pois jos tarvis on.

Sopivasti tuli Teemalta tänä iltana dokumentti norjalaisesta kenraali Carl Gustaf Fleischerista (löytyy Areenalta).

Norjan kohtalon sinetöi kiero valtataistelu ja kähmintä (kesken menestyksekkään puolustussodan!). Heilläkin olisi ollut oma Carl Gustafinsa, mies paikallaan, joka olisi ehkä voinut vaikuttaa monen asian toisin menemiseen jos eivät omat taitamattomat "sotatilakorpraalit" englantilaisia (Winston Churchillia) myöten olisi möhlineet ratkaisevissa käänteissä.

Jossittelu on turhaa, kuten on todettu, mutta varmasti Norjalaisten menestys puolustustaistelussa natseja vastaan olisi kääntänyt Pohjois Suomenkin kautta ryssiä vastaan suunnattua sotimista, mutta huonompaanko suuntaan? Ja olisiko saksalaiset sitten litistelty norjalaisten ja meidän joukkojen väliin jos ne eivät olisi enää sitä kautta saaneet paeta kun käsky kävi? Vai kirjoitettaisiinko nyt sodan psykohistoriallisia tarinoita pahamaineisesta, Kalotin suurimmasta saksalaisille rakennetusta keskitysleiristä?

Valto-Ensio kirjoitti...

Kenraalin kunnia Yle Areena: http://areena.yle.fi/video/1301682569801

Anonyymi kirjoitti...

Luin joskus mielenkiintoisen jossittelun kuvaamastasi tilanteesta, jossa Norja olisi torjunut Saksan hyökkäyksen. Seuraavaksi britit olisivat miehittäneet Norjan, ainakin pohjoisosan maasta, saadakseen Kiirunan malmit. Mutta Ruotsalaiset olisivat antaneet Sakujen tulla maansa läpi Suomeenja suomalaiset olisivat mielellään ottaneet porukan vastaan. Koska Kiirunasta voi tuoda malmia sekä Pohjanlahdelle että Atlantin rantaan, olisi Ruotsi voinut myydä aseiden raaka-ainetta sekä briteille että natseille. Varsinainen win-win tilanne Ruotsin malmikauppiaille.

Täytyypä katsoa huomenissa se dokumentti.

van V.

Tapsa kirjoitti...

Valto: "...Norjalaisten menestys puolustustaistelussa natseja vastaan olisi kääntänyt Pohjois Suomenkin kautta ryssiä vastaan suunnattua sotimista, mutta huonompaanko suuntaan? Ja olisiko saksalaiset sitten litistelty norjalaisten ja meidän joukkojen väliin jos ne eivät olisi enää sitä kautta saaneet paeta kun käsky kävi?"

Saksalaisethan tulivat Suomeen nimenomaan siksi, että he käyttivät Suomea kauttakulkumaana Norjassa oleville joukoilleen. Samoin Ruotsia.

Jos norjalaiset olisivat estäneet maansa miehityksen, ei mitään kauttakulkua olisi tarvittukaan. Täällä ei olisi ollut saksalaisia.

Saksalaisten ei siis pitänyt jäädä Suomeen. Jossakin vaiheessa maailmantilanne vain kääntyi niin, että täällä olikin saksalaisia divisioonia valmiina hyökkäykseen. Tästä prosessista kai väitellään vieläkin, että miten se oikein menikään.

Suomella oli tietysti tarve saada Saksan tuki, koska Neuvostoliitto kyttäsi koko ajan vesi kielellä, että milloin he voivat viedä loppuun kesken jääneen miehityksensä.

Jos jollakin maalla on häpeämistä sota-ajan toiminnastaan, niin se on Ruotsi.

Tapsa kirjoitti...

Löysin saksalaisten kauttakulusta tällaisen tiedon:

"Saksalaisten kauttakulku ei Suomessa ollut mitenkään merkittävää, kesään 1941 mennessä 14 000 miestä. Ruotsin kautta Saksa kuljetti yksinomaan vuonna 1940 yhteensä 262 000 miestä."

Tämäkään fakta ei taida olla yleisessä tiedossa?

Anonyymi kirjoitti...

Eipä taida ollla yleisessä tiedossa sekään, että koko sodan ajan saksalaisia haavoittuneita ja lomalaisia kuljetettiin läpi Ruotsin Saksaan sairaaloihin ja lomille kymmeniä tuhansia sotilaita. Haaparannasta lähti etelään jatkuvalla syötöllä sairaalajunia, joissa saksalaiset lääkärit ja hoitajat hoivasivat haavoittuneita. Edes kaikki saksalaisetkaan eivät uskoneet näihin juniin sodan aikana. Vasta päästyään niiden kyydissä turvaa ja hoitoon heille valkeni, että Ruotsi oli itse asiassa Saksan liittolainen.

van V.

Valto-Ensio kirjoitti...

Päätäni sairastin; migreeniä.

Mutta mitäs täällä viimeksi pähkäiltiin?

Katotaas kuinka paljon teen virheitä kun laitan omia pähkäilyjäni tähän. Teen sen virnehtien niin ei näytä niin vakavalta jos ajan metsään koko kolonnan.

Tätä siis tahkotaan: Lyhytaikaisen avopuolisomme Saksan neljännesmiljoonan sotilaan ruuhien ja stukien rantautumispaikkoja, ja mistä kautta sellainen lauma (noin neljännesmiljoona) Napoleoninkaan valloitusretkien epäonnistumisista oppimatonta elintilan kahmijaa navigoi tallomaan alppikengillään voikukkapeltojamme?

Pohjoisessa Norjan täydellisen haltuunoton jälkeen saksalaisten laivueet sukellusveneineen lipuivat Petsamossa Liinahamariin ja Kalastajasaarentoon.

Pohjanlahtea pitkin Vaasasta Ouluun ulottuvan rannikon satamiin jumalattoman pitkien laivasaattueiden höyryt nakkasivat ankkurinsa saksalaisella täsmällisyydellä minne vain vähäinenkin satamapäällikkö luvan antoi, oltiinhan vasta menossa, hissunkissun Moskovaa kohden kulkaisemassa.

Suomen helmoissa ne mylttäsivät ainakin Helsinkiä ja Turkua, jos lienee muutama, reikäisempi laiva Haminan ja Kotkankin satamiin suunnistanut. Olisiko jokunen Kotkan Ruusu vielä haamullaan niin kävisi tiedustelemassa onks Friziä näkynyt?

Enin osa lentokoneista hyrräsi aikanaan Uttiin, Malmille ja Rovaniemelle. Eräs alhaalla lepattavien liekkien hämäämä kone rysäytti nauriskaskeen Mulossa, mutta tarina lienee yksi niistä tuhansista suomalaismetsissä kiertelevistä legendoista. Kovasti se Esa Pakarinen oli kyllä pahoillaan Mulon Mantan rukkasista; eppäilevät, että sillä oli se sakemannilentäjä savusaunassa ruokittavanaan.

Suurimman yksittäisen maajoukon (reilu 40 000 poloista) kauttakulun tukikohta oli Rovaniemi ympäristöineen josta sitten matka jatkui Sallaan tähtäimenä Arkangel ja Muurmansk. Pitkin rajaa, alhaalta ylös olivat kymmenien tuhansien vahvuiset saksalaisosastot ryhmitelty myös. Riittihän nuita.

Tapsa tuolla on löytänyt tiedon 262 000 sakemannista joita olisi töytyytetty lävitse Svea Mamman maan. Malmikuorman paluulastina Kiirunaanko?

Mutta kuinka se on mahdollista jos heitä oli kokonaisuudessaankin vain n. 220 000 sotilasta koko aikana itärajaamme ylittämässä ja näistä suurin osa tuli edellä mainittuihin satamiin?

Jäämerelle kulkevan reitin lisäksi saksalaisten on helppo ollut purjehtia Rostockista tai vallatun Puolan satamista Baltik Seata pitkin suoraan Suomeen. Paitsi tietenkin jos joukkojen kuljetukset on yritetty salata venäläistiedustelulta?

Ruotsi oli onnekas kun sillä oli ne malmivarantonsa ja nimenomaan jo olemassaolevat valmiudet niiden hyödyntämiseen, koneet, laitteet, tislausvehkeet ja ennen kaikkea koulutettu työvoima sekä kauppamiehet jotka olivat tavaraa jo myyneet maailmalle ennen maailmansodan puhkeamistakin.

Olisiko naapurimme säästynyt saksalaisten rautaiselta syleilyltä jos olisi tiedetty, että saksalaisten "sotaponnistuksissa" tarvitsemaa malmia noilta koskemattomilta kummuilta kyllä löytyy, mutta kun ei ole hakkuja, eikä hakun heiluttajia?

Tuosta vV:n mainitsemista sairaskyydeistä en ole lukenut mistään, mutta kaikkihan on mahdollista. Sodassa, rakkaudessa ja rakennuksilla kaikki keinot ovat käytössä. Ja jos loppuvat, keksitään lisää.

Sodat ovat kyllä sellaista spekulaation mellastuskenttää ja monimielisesti tulkittua historiaa syntyy niin saatanasti, että otapa kaikesta selevää, ja usko jopa sieltä jotain.

Sillä verimäärällä, joka viimekin maailmansodassa vuodatettiin, kirjoittaa kyllä vielä pitkään: Kuolleita n. 62 milj x 5 ltr/kuollut=31000000 litraa hurmetta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Virhe ja sen korjaus: Suhmuran Santra oli se, joka ne rukkaset Pakariselle antoi, ei Mulon Manta. Perhana.

Anonyymi kirjoitti...

Juu, sodista tuntuu tosiaan riittävän tarinaa. Siinä tuoksinassa moni asia "unohtuu", niin kuin nyt tuo ruotsalaisten natsisympatia. Hitlerin lähimmällä miehellä, marsalkka Göringillä oli ruotsalainen vaimo ja hän vieraili usein Ruotsissa ennen sotia. Tukholmassa hän myös sai hoitoa huumeriippuvuuteensa.
Niistä ruotsalais-saksalaisista sairaalajunista on olemassa nätti, omakohtainen kertomus Fred Hildenbrandtin kirjassa "Rintamatoverit". Kirjan on kustantanut Tammi vuonna 1962. Suosittelen lämpimästi!
Hildebrandt oli mukana SS-divisioonan ensimmäisessä, katastrofiin johtaneessa hyökkäyksessä kohti Muurmannin rataa. Tältä reissultahan sakut tulivat takaisin juosten, ilman lakkia ja monet ilman asettakin. "Siellähän ammutaan ihmisiä", he parkuivat.

Rakennuksilla tosiaan näkee konstin jos toisenkin. Minä törmäsin jo nuorena lautapoikana käsitteeseen "pielavetinen". Se oli konsti tai kikka, jolla selvitettiin tai ohitettiin vaikeimmatkin kysymykset. Pielavetiset näkyivät kuuluvan varsinkin kirvesmiesten pakkiin. Muurareilla oli kovempi tuo ammattiylpeys.

Tuolla jossain muualla joku aika sitten keskusteltiin näistä sotien tappamista kymmenistä miljoonista ihmisistä eräänä keinona vähentää maailman väkilukua.
On kyllä sanottava, ettei siihen sodista juuri apua ole. Heti kun aseet vaikenevat, alkavat hetekoiden pohjat parkua ja kohta tungeksii pirteissä ja kouluissa hirmuisen suuria ikäluokkia. Suomen väestökehitystä kuvaavassa pyramidissa sotia tuskin huomaa. Pieni kuoppa vain ja sitä seuraa hetikohta kova kasvu.
Radikaaliin ihmiskunnan apuharvennukseen kykenee vain luonto. Olen lukenut, että mehiläisten määrä maailmassa on radikaalisti vähentynyt. Olen huomannut ilmiön jopa omalla kotipihallani. Vielä toissa kesänä pihatuomet olivat tungokseen asti täynnä mehiläisiä, viime kesänä niitä ei näkynyt lainkaan.
Kun nuo pölyttäjät kokonaan loppuvat, saattaa pari miljardia ihmistä ensi hätään kuolla nälkään. Se jo alkaa tuntua jossakin. Ja kun luonnon hieno järjestelmä meidän avustuksellamme romahtaa totaalisti, jäävät henkiin vain ne, joilla on pirusti sikanautapurkkeja kotona. Mutta onko sekään enää mitään elämää?

van V.

Tapsa kirjoitti...

Joku viisashan sanoikin, en muista nyt kuka, tuskin Linkola (?), että kun mehiläiset häviävät, ihmiskunnalla on neljä vuotta elinaikaa.

Valto - jos Suomessa oli 220 000 saksalaista, ei se vielä kerro mitään siitä montako oli Pohjois-Norjassa (ja läpikulkumatkalla Ruotsissa).

Saksalaiskysymykseen palaan ehkä sitten, kun olen saanut luettua poikani minulle juuri synttärilahjaksi antaman Kolmannen valtakunnan lähettilään, joka kertoo siis Wibert von Blücheristä, joka oli suurlähetteliäänä Suomessa 30- ja 40-luvulla. Pitäisi olla ihan asiallinen kirja.

Kuulin muuten kerran radiosta englanninkielisen laulun, jota jäin ihmetellen kuuntelemaan, kun se tuntui tutulta ja ihan saatanan mainiolta. Ajattelin, että joku alabamalainen tässä vetää 30-luvun soulia - mutta se olikin Harri Marstion Suhmuran Santra enkuksi.

Anonyymi kirjoitti...

Tapsa, se viisas oli muistaakseni itse Einstein. Hänellä riitti harrastusta myös biologian puolelle.
Tuo saksalaisten lukumäärä alkoi kiinnostaa. Osa heistä pysyi tosiaan koko ajan Norjan puolella, sitten joka hetki joitakin tuhansia oli lomalla, joitakin tuhansia sairaaloissa ja joitakin tuhansia hautausmaissa. Myös joltinenkin joukko saksalaisia oli naisissa. Pitäisi siis ensin päättää päivä ja hetki ja haeskella sitten juuri sen hetkinen tilanne.

van V.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tapsa, vV, sotiin osallistuneiden lukumäärät, varsinkin kun ne on saapuneet muualta ovat varmasti vaikeita jos niitä täytyy itse haeskelemalla haeskella eri lähteistä. Ja kun kaiken särkemisen ja murhaamisen ollessa ohitse, arkistot poltetaan niin teepä sitten siitä tiliä parhainkaan tutkija. Saksalaiset ovat kuitenkin olleet aika tarkkoja poikia lukemastani päätelleen mitä asioiden muistiin merkitsemiseen ja luettelointiin tulee. Alkaen aina käsivarsitatuoinneista...

DDR oli kylmän sodankin aikana vielä niin bedanttinen valtiona, että ihmsten asiat ovat aika hyvin arkistoituina aika hyvin säilyneitäkin kun se muurin murtuminen tuli niin yllättäen, tilaamatta? Muutama listanen säilynee vielä jonkun aikaa oman tiitiäisemme satupuuhun (tarinoiden kassakaappiin) lukittuna?

Stalinin kellarit ovat myös aika kamalia juttuja pullollaan, mutta kymmenien miljoonien murhattujen asiakirjojen tutkimiseen tarvittaisiin kymmeniä miljoonia tutkijoita...

Saapi arkistot siis olla tuhoamatta. Ovat tienneet jo kootessaan, ettei hulluimmankaan historioitsijan perse eikä silmät kestä saatika kerkiä kaikkiin kajota. Jää siis lopulta aina vain pinnalta pyyhkäisten tehty tilastollinen matematiikka ja sen tulos=arvio.

Millainenhan holvillinen kansalaisten urkkimisesta Libyassa Gaddafin jäljiltä paljastuu? Entä Kuuba jos ja kun siellä pystyyn kuolleet hallitsijat saadaan hiekkakumpujen alle?

Linkola kyllä noista mehiläisistä jossain yhteydessä lainauksena mainitsee, mutta varmaan se Einstein sitten on alkuperäisen huomion tehnyt.

Myös luontoaiheisissa uutisissa on tästä kerrottu kun on huomattu pölyttäjien kannan hiipumisen alkaneen.

Tuo kirja Wibert von Blücheristä on minulla kirjastosta jonossa tulossa. Kansalaiset ovat kiinnostuneita nykyään näistä asioista kun meneepä mitä vain lähihistoriaa koskevaa uutta kysymään, on se jo ehditty lainata vaikka vasta eilen olisi ollut siitä lehdissä arviot.

Anonyymi kirjoitti...

Saksalaiset ovat, Valto, tosiaan tarkkoja poikia ja tyttöjä. Löysin itseni eräästä kotimaisesta listasta, koskapa olin vieraillut työasioissa DDR:ssä viisi kertaa. Sikäläiset isännät olivat panneet muistiin jokaisen tarjoamansa paukun - ja niitä oli paljon - kirjoihinsa, samoin tiivistelmät keskusteluistamme. Oli se aika hupaisaa luettavaa.
No, vakoilijaa ei minusta saatu aikaan kummallakaan puolen, lähinnä olin Suopon papereissa "matkusteleva juoppo", joka tosiaan kuvasi hyvin toimintaani.

Taidat olla oikeassa tuossa arkistoasiassa. Kaikenlaisia mappeja on arkistoissa niin tuhottomasti, että siinä heikommalta menee usko itseensä.

van V.

Tapsa kirjoitti...

Satuin olemaan Berliinissä heti muurin murtumisen jälkeen. Siitä pääsi kävelemällä itäpuolelle ja siellä oli aika aavemainen, pysähtynyt tunnelma. No, kaikki olivat tietysti rynnineet ensihuumassa lännen kultamaille, siksi siellä oli niin autiota, kuin kuolleessa kaupungissa.

Minulla on palanen muuria piirongin päällä, Mannerheimin kuvan vieressä... no, tämä loppuosa on vitsi, sillä niistä ajoista kun nuorena ripustin opiskelijaboksini seinälle Marxin, Maon ja Leninin kuvat, olen viisastunut vähän. Tosin kuljin kauan Che-paidassa ja ostin sellaisen tyttärellenikin muutama vuosi sitten.

Myydäänkö missään Gaddafi-paitoja?

Ripsa kirjoitti...

Tapsa,
vai ennustat Gaddafin kuolemaa?

Minulla on ystävä joka oli Benghasissa töissä muutaman vuoden joskus 80-luvulla, jolloin Suomella oli kukoistavat kauppasuhteet myös Kuwaitiin ja Irakiin, niissäkin muutama ystävä keikkahommissa.

Mutta suruni on suuri, kun ainoat sandaalit, jotka minulla on, ovat ystäväni sieltä tuomat, kamelinnahkaa. Ne alkavat kulua puhki!

Mökillä minulla roikkuu vaatteeseen painettu Chen kuva. Saavat sitten lapsenlapset kysellä että kuka se tuo on. Kaiken kaikkiaan en kestä tätä vaalihässäkkää yhtään. Ei ole ketään ketä äänestää. Se lisää kestämättömyyttä.