lauantai 30. huhtikuuta 2011

Meitä oli seitsemän...

...sitten kuoli isä.

Huhtikuuta kai elettiin kun ne olivat sahaamassa mäntytukkeja lauvoiksi Kervisensalolla. Kimposi sirkkelinterästä lauvansiuru isän rintalastan alapuolelta, flanellipaijasta ja nahkasta läpitte ja kylykiluihen välistä selekäpuolelta ulos. Siitä samasta kohti, jossa sillä oli kuulankulukema arpi sovasta muistona. Nyt vain ei ollut lääkintämiehiä paikalla ja isä kuoli verenvuotoon Ruunanrinteen mutkassa traktorin peräkärryn lavalle kun ne olivat viemässä sitä apua saamaan.

Isä oli totisenhyvä mies, sanoivat kaikki hautajaisissa.

Nuorin sisaruksista, Sinikka, täytti sinä vappuna kaksi vuotta. Minä olin silloin 12.

Sinikka, isän ja äitin silmäterä, hukkui juhannuksena viisi metriä syvään pihakaivoon. Oli kissaa silitellyt kaivonkannella ja laho kansi antoi periksi. Humpsista selälleen!

Sauli kahdeksan vuotta, putosi heinäkuussa hevosen vetämän heinäkuorman päältä ja löi päänsä kiveen. Kuoli elokuun ensimmäinen sairaalassa tajuihinsa tulematta.

Sitten lokakuun muikkuverkkoriitteillä hukkuivat Simo ja Santeri, kaksoset jotka olisivat täyttäneet seuraavalla viikolla viisi vuotta. Äitin ja minun mukana olivat verkoilla kun äkkiä nousi Pohjoisenmyrsky josta isä oli aina varoittanut. Sen suuret hyö´yt pirstoivat ukin veistämän paatin Närhiniemen isoja kiviä vasten. Aalto tuli ja vei pienet. Äiti ei jaksanut hameissaan niitä syliinsä kaahoa. Pelasti minut ja itsensä Pajusaaren isolle kivelle, huusi ja itki iltaan pimenevään niin, että se pelotti enemmän kuin vähitellen vaimenevat aallot ja kylmä, joka alkoi jo tajuntaa hämärtää. Ahkiorannan asukki, Tiikkajan Kaarle kuuli kusella käyvessään äitin parun aittansa nurkalle ja tuli pelastamaan isolla veneellään meijät. Simoa eikä Santeria ole löyvetty tähän päivään mennessä. Hautajaisissa lapioitiin vain avuttomia puheita kolkolle kuvalle Jeesuksen ristinjuureen alttarilla.

Tultiin seuraavan vuojen tammikuuhun. Meijän kotimökki syttyi yöllä tuleen. Saimi paloi mukana. Löytyi vain nuken peltiset silimät, isän tekemät, ja muutamat luunkappaleet jotka sitten pienessä arkussa helemikuun pakkasissa hautaan saateltiin. Saimi olisi täyttänyt aprillipäivänä neljä vuotta. Saimi nukkui yleensä äitin kainalossa, mutta äiti oli yöllä noussut navetalle kun Billnäs oli ruvennut poikimaan.

Lehmän nimi oli siksi Billnäs koska se oli säästynyt naapurin teuraskirveenhamaralta ja annettu hyväntahtoisesti meille meijän Loivan hukuttua ulukomehtälaitumella suolampeen pahimpaan onnettomuuksien sumaan lisälastiksi.

Niin. Äiti oli nähnyt mökinkaton tulenroihujen kajon navettaan ja juoksi huutamaan meitä hereille. Me oltiin jo, mutta Saimia ei löyvetty sängystä ja savu oli jo niin sakeaa, että oli pakko rynnätä ulos. Saimi oli vissiin herännyt ennen meitä tulenrätinään ja ryöminyt sängyn alle piiloon.

Minä olen ennään elossa. Nyt olen 33 vuotta vanha. Ja väsynyt.

Äiti kuoli kymmenen vuotta sitten. Liukastui kauppa-auton alle Riihenmutkassa nilippukelillä. Jalat katkesivat ja selkäranka murtui. Eli kolomatta viikkoa sen jäläkkeen.

Kun kävin äitin luona sairaalassa, äitin surullisia muistoja täynnä oleva pää pelasi vielä.

Me muisteltiin ankaraa elämää, onnettomuuksia ja kuolemia.

Muistettiin minusta puolitoista vuotta nuorempaa Samulia joka kuoli vahingossa Rautalammin linja-autoasemalla. Joku toinen olisi pitänyt tappaa, mutta mustasukkainen aviomies oli ampunut kohteestaan ohi ja pistoolinluoti sattui suoraan Samulia silmään.

Samuli oli juuri viettänyt kaksikymmenvuotissynttäreitään ja oli lähdössä Ouluun jossa opiskeli luonnontieteitä yliopistossa. Morsiamensa käsivarsille oli lyyhistynyt ja kerinnyt vain kuiskata, että isä tuli hakemaan, hyvästi.

Niin se äitikin kuolinvuoteellaan aprikoi. Että miksi se isä meijät kaikki ennen aikojaan luokseen haluaa?

Mutta miksi isä minut on unohtanut?

Minun nimi alakaa R:llä ja muihen sisarusten S:llä.

Onko sillä jokin taika tämän asian kanssa?

Miksi en kysynyt äitiltä?

Kenen poika minä olen kun en Kuolemalle kelepaa?

19 kommenttia:

mikis kirjoitti...

Minua itkettää.

Sinä olet ihmisenä hyvä.

Voi, miten harvasta voi niin sanoa. (Vaikka haluaisi!)

Iines kirjoitti...

Minä en pysty sanomaan mitään, mutta toistan tässä aiemmin sanomani: luulen ymmärtäväni, miksi et halua purjehtia.

Voin olla väärässäkin, motiivit voivat olla muutkin, mutta olkoon sanomani vertauskuvallinen. Rohkea purjehtija sinä kaikesta huolimatta olet.

Kuin kirjaa olisi lukenut, kun luki elämäsi tarinaa. Tuommoisen elämäntarinan paikka olisikin kansien välissä, jossain muodossa, etenkin sinun kirjoittajanlahjoillasi, koruttomasti mutta jouheasti kerrottuna.

Anonyymi kirjoitti...

Koska et taida olla 33-vuotias, arvaan muunkin tarinan olevan pitkälle fiktiota. Olet ehkä yhdistellyt nähtyjä ja kuultuja kuolemia ja keksinyt vähän ja tehnyt siitä yhden perheen tarinan? Hyvin kirjoitettu juttu joka tapauksessa.

Ripsa kirjoitti...

Noh, minusta blogia voi kirjoittaa ihan mistä suunnasta vain.

Minusta nämä kertomukset, tarinat, ovat olleet harvinaisen hyvää herkkua proosan ystävälle. En rupea arvuuttelemaan elämänkerrallisuuksia. Minusta sillä ei ole merkitystä.

Mutta sillä on että nämä on kirjoitettu niin pirun hyvin, hienolla kielellä ja dramatiikan taju on matkassa mukana.

Anonyymi kirjoitti...

Kuka on siis tämä 33-vuotias, jonka nimi alkaa R:llä?

Anonyymi kirjoitti...

"Ruolema" alkaa älläll... eikun Koolla! Kappas pentelettä.

Iines kirjoitti...

Jos tämä onkin keksitty, olen pettynyt.

Nyt ei pidä käsittää väärin, sillä tietenkään en halua, että kenenkään elämässä olisivat kaikki läheiset kuolleet. Valtolle en tällaista siis ainakaan toivoisi, koska pidän hänestä ihmisenä ja arvostan häntä.

Olen pettynyt siksi, että tarina on niin kohtuuton. Se ei menisi fiktiona, mutta faktana kyllä.

Jokaisesta noista kuolemista pitäisi kirjoittaa erillinen tarina, oma kirjansa. Kuusi fiktiivistä kuolemaa yhdelle ihmiselle yhdessä tarinassa on liikaa. Pitäisi olla Dostojevski, että siitä saisi uskottavan. Jos se onnituisi, se olisi hirmuinen tarina, kaikin puolin.

Ripsa kirjoitti...

Iines, Valto,

no pysähdyin miettimään tuota faktan ja fiktion eroa. Sitten mietin lisää ja ajattelin joitakin tavallisensuomalaisia realisteja. Kyllä niissä tarinoissa on paljon todella synkkää. Kuka nyt tulisi mieleen, esimerkiksi Hannu Salama, Hannu Aho.

Sitten rupesin ajattelemaan että entä jos kuolemat erotettaisiin. Sitten päädyin siihen, että semmoisen novellisarjan lukeminen voisi olla hankalaa, kirjoittaminen kaksinverroin. Mutta entä sitten trilogian? Ei ehkä sitäkään. Kyllä tuossa on kertomus perheestä.

Tämä on lähinnä ei-tyypillistä lyhytproosaa. Sitten aattelin että no niin, mikäs sen muodoksi sopisi paremmin kuin blogi?

Loppujen lopuksi siis proosaa, koska harvemmin blogisti vissiin missäänpäin kirjoittaa runoutta. Muutama ehkä. Big Sur, esimerkiksi. Lopulta tulin siihen tulokseen että on pirullista hommaa proosan änkeminen pilttuisiin.

Raili kirjoitti...

Kyllä minä oli syvästi helpottunut, kun huomasin tunnisteena olevan "tarinat". Kuka jaksaisi elää tuollaisten tapahtumien jälkeen. Minä pidin tuosta "kohtuuttomuudesta" nimenomaan siinä tapauksessa, että tarina on fiktiota...mitä lienee kauhurealismia, kun vedetään kerralla niin överiksi ettei sitä oikein voi olla uskomatta.

Valto Ensio kirjoitti...

Hyvät ihmiset, on ilo huomata teidän käyneen kirjoitukseni kimppuun vaikka vappuhulinat ovat jo päällä.

Ei ehkä pitäisi selitellä tätäkään kertomusta. Sanon kuitenkin muutaman sanasen.

Tämänkin tarinani tausta on totisen tosi, fakta.

Harva kirjoittaja kuitenkaan pystyy kirjoittamaan niin, etteikö hakkaisi runkoon myös apureivoja tarinan koossa pitämiseksi. Varsinkaan kun kertoo jonkun toisen elämästä.

Tarinan isä on kuollut aikoinaan sirkkelisahurina työtapaturmassa. Lapsia häneltä on jäänyt kuten tarinassakin, ja leskivaimo yksin heidän kanssaan.

Onnettomuudet yksi toisensa jälkeen harvensivat perheen lukumäärää likelle nollaa. Kotikin paloi. Äiti oli liikenneonnettomuudessa ja kuoli sen seurauksiin.

Vanhin lapsista, joka mulle perheensä tragediasta kerran haastoi, jäi eloon. Olisi ikäiseni jos eläisi, mutta hänkin on tietämäni mukaan kuollut. En tiedä miten.

Siinä runko. Apureivat ovat minun kirjallista "luovuuttani", sen suomia vapauksia että kertomuksen voi kertoa joku toinen kuin tarinan kokija.

Älkää sulkeko silmiänne, sillä pahoja asioita tapahtuu koko ajan ympärillänne. Siis ihan tässä neniemme edessä. Saatika että unohtaisimme mielikuvitella, kuinka monta perhettä tätäkin kirjoittaessani hajoaa veriseksi luu-lihajauhoksi pommista Gaddafin seuduilla ja muualla maailman kriisipesäkkeissä.

Nyt Ikaalisissa ampui perheenisä lapsensa, vaimonsa ja itsensä.

Pieniä lapsia on hukkunut pääsiäisenseudusta tähän päivään jo viisi.

Sotien jälkeen perheen surmaamiset olivat vielä yleisempiä, ja minä olen elänyt sotien jälkeistä elämää lapsuuteni. Synkästä ajasta kumpuavat synkät tarinat. Ei se sen kummempaa ole.

Sydäntä kylmäävää kuitenkin.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

minä yritän kovasti niin kauan kuin elän olla panemasta päätäni pensaaseen.

Tositarinoita tai ei, se siis toimii! Niin että ei sun välttämäti tarvitte selittää. Se tässä oli parasta, että minä tämmöinen vanha kriitikko joudun miettimään että mitä helevettiä!!!

Mutta niin kuin yhdessä näytelmässä sanottiin, vähän väliä: sääli ihmistä! Sen sanoi kyllä Indran tytär.

Iines kirjoitti...

Tekisi mieli sanoa, että mitäs minä sanoin, mutta en sano. Tarinalla on siis totuuspohja, kuolemat keskittyvät yhden perheen osaksi. Näin se toimii, ja sen ilmeisesti aistin, kun eläydyin lukiessani niin, että pidin kertojaminän hiljaista puhetta totena, hänelle tapahtuneena, miettimättä kertojaminän ikää tai muuta vihjettä.

Uskallan edelleen lähes väittää, että ei tällaisia tarinoita keksitä omasta päästä niin, että niistä tulee uskottavia tai edes kohtuullista realismia. Tarinassa on keksittäessä jokin elementti, joka ei toimi. Tämä toimii ja olin aidosti pettynyt, kun joku vihjaili suureen fiktiivisyyteen. Tämä ei tietenkään tarkoittanut iloitsemista siitä, että jonkun osa on ollut surkeista surkein.

Kohtuuton elämä, se on mielestäni tämän kertomuksen teema. Kuolemat näkee kuvina edessään.

Riku Riemu kirjoitti...

R:llä oli pieni väärinkäsitys, kuolemalle kelpaavat kaikki kokoa tai ikää kysymättä. Joskus se vain kranttuna valkkailee sen mukaan, mikä mielentilansa sattuu olemaan.

R:n kannattaa lohduttautua, että vuoronsa tulee kyllä, hieman kärsivällisyyttä.

Hieno tarina.

meri kirjoitti...

valto ja kumppanit,

minustakin valton kirjoitus oli kympin juttu. ja minusta hyvässä kirjoituksesa on aina fiktiota ja faktaa sekaisin. olisi vaikea kuvitella että toinen tulisi toimeen ilman toista. toinen tulee kokonaiseksi toisen opastamana ja päinvastoin.

asiaan löyhästi liittyen:

erään amerikkalaisen osavaltion kuvernööri joutui hiljattain erikoiseen pinteeseen. häntä syytettiin henkilöhahmojen keksimisestä poliittiseen puheeseensa.

se käsitteli taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevia amerikkalaisia:

olen nähnyt, miten harmaapäisen, kovanahkaisen yrittäjän silmät kostuivat hänen joutuessaan lomauttamaan ihmisiä, jotka ovat pitäneet pienen yrityksen vuosia käynnissä. olen nähnyt huolen hallan työttömäksi jättämän maatyöläisen kasvoilla . . . ja olen nähnyt rakennustyömailta työtä turhaan etsineen puusepän ystävälliset kasvot. nyt hän valmistaa palkatta leluja lapsille.

lehdet taivastelevat sitä että kuvernööri sepitti puheensa henkilöt. tutkiva journalismi osoitti, ettei kuvernöörin lehdistötoimisto kyennytkään osoittamaan todellisia yksilöitä henkilöhahmojen takaa. lehdistöavustaja selitti hahmot allegorisiksi ja sanoi, että ne edustavat amerikkalaisia, joita kuvernööri oli tavannut.

joku julkisen etiikan asiantuntija harwardista näki tapauksen osoituksena siitä, että poliitikoilla on tarve johtaa yleisöä harhaan, kertoa tarinoita, jotka eivät pidä paikkaansa. puhe ei ollut hänen mukaansa realistinen eikä rehellinen.

amerikkalaisen politiikan tyyliin kuuluu läpinäkyvyyden vaatimus, jyrkkä toden ja epätoden erottelu. se johtaa usein poliittisen julkisuuden sinkoiluun "paljastuksesta" toiseen. fiktio hyväksytään niin kauan kuin se on johdonmukainen eikä astu itsensä ulkopuolelle - kuten esimerkiksi reaganin presidenttiys osoitti. asioita ei kuitenkaan saa esittää tulkinnanvaraisina tai monimielisesti.

oli aika jolloin mitään itä-euroopan poliittisessa julkisuudessa sanottua ei voinut ymmärtää ilman monimutkaista tulkintaa. tällainen kyynisyyttä, tulkintataitoa ja ironiaa viljelevä poliittinen kulttuuri on täydellinen vastakohta amerikkalaiselle.

yhdysvalloissa pyritään suhtautumaan jokaiseen poliittiseen tilanteeseen erillisenä, sijoittamatta sitä ajalliseen jatkumoon tai yhteiskunnalliseen rakenteeseen. yhdysvalloissa kartetaan historiallisuutta ja ironiaa, näköjään myös metaforia ja allegorioita.

viitaussuhteiden kriisi, johon yalen yliopistosta kirjallisuus pääaineenaan valmistunut kuvernööri joutui, on nyt selviämään päin.

pian hänen lehdistöavustajansa pystyi jo nimeämään kaksi kolmesta puheessa mainitusta henkilöstä. kuvernööriä pitkään kannattanut yrittäjä totesi, että hänen täytyi olla puheessa mainittu liikuttunut henkilö, vaikka hän ei ollutkaan huomannut olevansa harmaapäinen ja vaikka hän piti itseään ennemmin pehmeänä kuin kovanahkaisena.

lelujentekijä taas kertoi, ettei ole ansainnut elantoaan puuseppänä eikä hakenut töitä talonrakennustyömailta, mutta on kyllä auttanut isäänsä talon rakentamisessa. ennen pitkää maatyöläinenkin oli löytynyt, ja kuvernöörin toimisto piti lehdistötilaisuuden, jossa kaikki kolme esiintyivät, ja puhe allegoriasta haudattiin lopullisesti.

Valto Ensio kirjoitti...

Minulla on näitä kevätkiireitä kaikkine huushollinhoitoineen, ettei tänne meinaa keretä.

Ripsa, Iines ja Meri. Kommenttinne ovat arvokkaita minulle. Tiedän teidät itsenne kirjallisen sanankäytön mestareiksi, ammattilaisiksi ja se antaa pohjaa nimenomaan arviointiin myös omasta tyylistä ja osaamisesta. Silti itsepäisesti teen niin kuin teen, siihen kukaan ei voi muuten vaikuttaa.

Alitajuisesti sitä kuitenkin ottaa oppia kaikesta. Jopa tällainen vanha, kouluja käymätön jäärä. Eikä mulla kusi päähän nouse vaikka kehutaankin. Ainoa palkkahan se vain on. Jos siitä ollaan kateellisia, niin sopii olla myös miljoonabonuksista talouselämän hierarkiassa kiipeileville.

Riku, sulla kun on tuo satiiri hallussa, niin mukavia ovatten kiilapuusi tämänkin rovion alla.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys, Valto!
Jos hyllyssäsi on Veikko Huovisen "Lyhyet erikoiset", WSOY 1967, otapa ja lukaise sivulta 144 alkava novelli "Maanalaista kirjallisuutta". Sieltä löytyy myös "Joosepin tarina", jossa huomaat olevan jotain tuttua.

Kustantajan löytäminen proosalle on aina vaikeaa. Tarjokkaita on niin hirvittävästi, että kustantamot hylkäävät hyvääkin materiaalia.

Itsekin lähetin kauan sitten romaanikäsikirjoituksen kustantajalle ja sain sen takaisin sellaisin saatesanoin, että kannattaisi mieluummin yrittää tietokirjallisuuden puolella. Niin sitten teinkin ja heti tärppäsi.

Jos hallitsisin puutalon rakentamisen (kuten sinä uskoakseni hallitset) tekisin kirjan, jonka nimi voisi olla: "Näin teen talon, joka ei homehdu". Heti olisi 20 000 ostajaa.

Kotikaupungissani on rautatien asemarakennus, joka rakennettiin vuonna 1896 ja se on edelleen ryhdissä. Ei vikaa missään.

Taloa katsellessa saa jo monta hyvää vinkkiä. Mutta vinkit eivät riitä, pitäisi olla käsituntuma kaikkeen rakentamiseen liittyvään ja sitäpä minulla ei ole.

Oman taloni tosin pelastin elämälle kieltämällä peruskorjauksessa kaiken muovin käytön. Naapuri laittoi muovia seiniinsä kosteussuluksi,ja nyt talossa haiskahtaa home. Minä annan tuulen puhallella villoihin.

van V.

Delilah kirjoitti...

Tämän perheen tarina kosketti. Kun kertoja paljasti olevansa 33-vuotias, tunsin helpotusta hoksatessani, että tämä ei ollutkaan Sinun ja vanhempiesi perheen tarina. Ettei tämä ole yhden perheen tarina, vaan tässä tarinassa on mukana useamman perheen historiaa, ei vain yhden.

Tarinasi sai miettimään elämää, jonka voi yhtä äkkiä menettää, ja kuolemaa, joka on ihmisen osa. Hyvin vanhat ja sekä hyvin sairaat ihmiset osaavat olla siitä osasta kiitollisia. Mutta kun elämä katkeaa yllättäen, etenkin lapsena, jälkeen jääneiden on sitä vaikea hyväksyä. Lapsensa menettäminen on varmasti suruista suurin ja vaikein kestää.

Delilah kirjoitti...

Valto Ensio, luin vasta tuon kommenttiosion kommenttisi. Saman perheen lapsiako sittenkin!

Valto Ensio kirjoitti...

Delilah, vanV and mahdolliset muut kulkevaiset: minulla nämä kevätkiireet painaa (maininnut ennenkin) ja lapsetkin ovatten tyystin kontollani kun toisella osasyyllisellä alkoivat ammattinsa vaatimat työt ja opiskelutkin hänellä painavat päälle; lähti tänäkin aamuna ajeleen Vaasaan tenttimään.

Ja yläkertaan remonttia vielä mykytän kun sain tarvikkeita ystäviltä, sekä koskaan korvaamatonta apua laatoituksessa Suonenjoen Eskolta, Kari Tapionkin kanssa samoilla laulumailla hilluneelta kaverilta. Kertoi muuten muutaman mehevän jutun lapsuusajoilta Vierulla ja Kopolassa...

Niin ovat painavia syitä, etten kykene ajantasaiseen keskusteluun täällä vaikka niin himottaisi. Yritän kyllä taas yhtä tarinan torsoa tännekin kehitellä (jahka lapset ovat unten mailla)...

Delilah, ylläoleva tarina on siis yhden perheen tragediasta kertova. Mahtuu maailmaan näitä, puistattaviakin, ikävä kyllä.

vV, Huovisen lyhyet ja kaikki muukin tuotanto on tuttua, mutta tuo Jooseppi pitää tarkistaa, en muista sitä nyt suoralta käeltä. Vinkistä kiitos.