torstai 22. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 2

Albert laittaa saunamökillä paikat kuntoon, kiipeää sitten mäntyisen rinteen juurakoita ja kiviä kiertelevät kestopuurappuset päärakennukselle, juo keittiössä lasillisen vettä ja termoskeittimen kuumana säilyttämää kahvia kupillisen ja laittautuu matkaan. Muutaman kilometrin mittaisen mökkitien ajettuaan, hän seisauttaa Volvonsa päätien risteyksessä laittaakseen turvavyön kiinni; tavaksi on tullut, että mökkitien suulle kaupungista saavuttaessa löysätään solmio ja irrotetaan turvavyö; poislähtiessä toisinpäin.  Isän aikoinaan laittama tienviitta on nurjahtanut tyvilahon kohdalta nokalleen ison kiven kupeelle, nyt jo vähäksi käyneeseen, karkeaan kevätlumeen. Kaatuneen tienviitan nimikirjaimet ovat haalistuneet miltei näkymättömiin, mutta vielä siitä erottaa lukea Albertinkujan. ”Hmh, isä se tykkäsi minusta paljon kun tiellekin nimeäni lainasi”, ajattelee Albert. ”Ja tuon kyltin kyllä kevättöikseni ensimmäisenä korjaan.”

Tunnin ajettuaan Albert on perillä, auto parkkiin ja sisälle.

Tanssisali on puolentoistatuhatta tanssijaa vetävä, avaran väljä tila. Orkesterikorokkeita on kaksi, omantyylisesti päätynurkkiin sijoitettuina niin, että megaesiintyjien töllistelijät voivat seisoskella niiden väliin jäävässä kolmiossa varsinaisen tanssiväen velloessa myötäpäiväistä liikettään laajan salin lautalattialla juurikaan välittämättä kuka soittaa, kunhan vain musiikki jalan liikettä miellyttää. Naisten rivistö on hakenut vakiintuneen paikkansa sisääntulopäädyn toisesta laidasta ulottuen jonkin verran myös sivuseinustalle, mutta kuitenkin niin, että jako Anttilan ja Stockmannin väkeen on erottuva. Miehet kaivelevat lähtökuoppiaan vastapuolen kulmauksessa ja ujoimmat sykyilevät hakea-ei hakea-tunteidensa kanssa osittain kahvilan puolella asti. Tanssitaidottomiakin joukossa aina on ja nytkin heitä näkee nojaamasta seiniin eripuolilla kahvioon johtavaa käytävää. Ärhäkin mieskiila ulottuu kärkkäimpien kädenalitse pyörittäjien kärkenä kiinni Stockmannin puoleisiin naisiin saakka. Fanaattisuutta lähentelevään tanssinkiimaan koukkuun jääneet kyttäävät toisiaan ja pitävät röyhkeää kilpailua saaliistaan; naisten tunnilla sama toisin päin.

Ja viulu soittaa, vaski helisee, rumpu säestää ja kitara rimahtelee. Hanurin palkeitakin venytellään ja loput luraukset löytyvät syntikasta. Solistin kultainen kurkku remontoi rikkinäisille ehyitä unelmia, antaa pettyneille toivoa ja sanattomille sanoja, kuiskaa ujon nuoren puolesta lähelläolijan korvaan lempeitä lupauksia ja huomiselle yhteisiä auringonnousuja. Sävelet ja säkeet yhtyvät kattopalkeissa, lisääntyvät ja varisevat täyteläisen raskaina kuulijoidensa päihin ja hartioille, liukastuttavat lattian, mielen, jalkovälit ja nostattavat lihan kuten tarkoitus iänkaiken ollut on.

Ja tähän saapuu Albert, Irmelinsä juuri menettänyt, toiselle tahtomattaan luovuttanut, ymmärtämättä vieläkään, että miksi niin käymän piti.

Albert, tuo pitkä mies, monen lyhyemmän lajitoverinsa ylitse katselevana ei jää kuitenkaan aikailemaan, sipaisee kevyesti mukaansa miltei pituisensa tummakulman ja alkaa taivutella sopivasti alkaneelle tangokappaleelle naista, jonka sutjakka vartalo sujuu hänen tahtonsa mukaiseen taivallukseen salia kiertävällä radalla. Seuraavalle tanssille Albert koppaa lennosta lyhyemmän käkkäräpään joka pomppii kuin vieteri, mutta on helppo ohjailla nopeatempoisella foxilla. Johonkin väliin simahtelevat jenkan ja polkankin selvät sävelet ja niiden jälkeen jokaisen osallistujan paita on märkä kuin vaatteet päällä suihkussa olisi pistäytyneet.

Kahviossa on jonoa, olutta ja siideriä moni hakee, kahvia kuluu kymmeniä litroja, limuja koritolkulla ja pikkusyötävät häviävät vitriinistä sitä mukaa kuin niitä sinne keittiöstä kannetaan. Porina, pulina ja pörinä on lakkaamaton. Kielenkannat rentoina seurustellaan, kukaan ei purnaa, ei rähise ja järjestysmiehet ovat melkein varsinaista järjestystointa vailla. He kantavat astioita pöydistä, pyyhkivät tuopeista loikkuneita nesteitä, jäävät juttelemaan tuttujen kanssa, ehkä vähän toppuuttelevat lasin kanssa tanssilattialle pyrkivää humalaista; ohjaavat ulko-ovea kohti jos tarvis on. Poliisipartiokin käy kahvikupillisella, viivyttelevät ovensuussa hetken peukalot vöidensä alla ja häipyvät autolleen, ratsaamaan teidenvarsille rattijuoppoja ja ylinopeutta kaahaavia, sakottavat jotakin turvavöittä ajelijaa tai ajaessa kännykkään löpisevää, puolivaloilla töröttelevää, ovat korjaamassa kuolemansatoa hirvikolaripaikalla, tai metsään liukastelleen nuoren hurjastelijan pääteasemasta raporttia aamutuimaan joutuvat luomaan.

Niin kuluu keväinen ilta maakunnassa ja sen kuululla tanssilavalla ison vaaran laella jonka päältä tulevankin kesän yöttömän yön juhlissa näkee kauas toisille vaaroille, metsien taa ja mielikuvituksessaan vaikka kaukaiselle merelle jonka satujen saarille laulunpurjein on ensin unelmoitu.

Tanssi-illan päätyttyä Albert on päässyt tahtomattaan saatille. Volvonsa kyytiin lähti omasta pyynnöstään se ensimmäinen nainen, jota hän tanssitti. Nainen oli tullut tansseihin bussilla, mutta viimeisellä valssilla se kysyä töksäytti, että veisikö herra Tango tällaisen ujon plikan kotiin, ettei se susihukkasten suuhun joutuisi, vaikka tällainen Mustahilkka onkin.

Albert valitsee cd-boxista Leonard Cohenia kähisemään, ajelee rauhallista vauhtia annetun osoitteen suuntaan joka muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungissa sijaitsee. Kyyditettävä nukahtaa ja Albert ajattelee omiaan. Miettii Irmeliä, menneitä vuosia hänen kanssaan, lapsiaan jotka jo maailmalla ovat. Arkea ja juhlaa perheen parissa, Irmelin kanssa tehtyjä lukemattomia tanssireissuja, ulkomaanmatkoja, lasten vuosikausia kestänyttä koulutusurakkaa, mökkikesiä. Tietenkin mieleen pukkaavat myös paljot työt, urat, menetykset ja menestykset. Ja päätä pitkään pakottanut kysymys, miksi Irmeli sitten lähti?

Kaupungin taajamamerkin jälkeen Albert ravistaa nukkujaa varovasti olkapäästä ja kysyy tarkempaa kulkureittiä naisen asunnolle. Unisesti haukotteleva nainen neuvoo ja kohta ollaan sairaalan viereisellä asuntoalueella josta pitää vielä tehdä melkein ympyriäinen koukkaus ylös mäelle, jonka kallioiselle maastokohoumalle on muutaman tornitalon rykelmä aikoinaan luotu. Nainen sanoo asuvansa laitimmaisessa, neuvoo vapaan pysäköintiruudun kuin pitäen ilmiselvänä sitä, että Albert tulee sisälle saakka, astuu autosta ulos ja siirtyy pitkin askelin alaovelle. Albert jää hämmästyneenä istumaan autoon. Kerkeää ajatella, ettei hänen kyllä ollut tarkoitus, mutta nainen viittilöi häntä seuraamaan joten ei kai sitä poistuakaan enää voi.

Hissi vie kolmanteen kerrokseen. Nainen avaa oven ja vastaan leyhähtää uunipuuron tuoksu. Nainen naurahtaa. Sanoo, että hänellä on tapana tanssi-iltoina jättää puuro uuniin hautumaan pienelle lämmölle ja sitä jää sitten sopivasti lapsillekin seuraavaksi päiväksi. Nyt lapset ovat siskon luona, mutta huomenna ne on sieltä haettava kuitenkin.

Albert katselee neuvottomana eteistilan ahdasta, mutta järjestyksessä olevaa vaate- ja kenkäpaljoutta. Vaatenaulakko on vinossa, siitä on pettänyt toisen pään kannattimen kiviseinäproppu jonka muovinen hylsy on melkein ulkona porareiästä. ”Kyllä se vielä sinun kaulahuivisi painon kestää”, sanoo nainen kuin arvaten hänen ajatuksensa. ”Ei ole huoltomies käynyt korjaamassa vaikka pari lappua olen asiasta jo jättänyt.”

”Juotko kahvia tai teetä vai syötkö puuroa?”

”Kahvia kupillisen, kiitos”

Keittiössä on vanhanmalliset, punakeltaiset kalusteet joiden rivat ja saranat lonksuvat. Kaakelirivistöt kaapistojen välillä ovat ajan nuhraamia ja saumoistaan tummuneita, osin jo lohjenneitakin. Sähköhellassa ei varmaan toimi kuin yksi tai kaksi liesitasoa eikä astianpesukonetta ole. Ainoa, mikä näyttäsi uudelta, on jääviileäkaappi ja mikroaaltouuni. Keittiön pöytä on soikea, hentojalkainen, päistä jatkettava malli ja tuolit nekin yhtä ajan ja käytön syömiä kuin kaikki muukin keittiössä. Verhot ovat kyllä kauniin köynnöskuvioiset, sen Albert panee merkille, mutta alhaalle lasketut sälekaihtimet keltaiset kuin yleisten tilojen tupakkahuoneissa.

”Minä olen muuten Mervi”, sanoo nainen kun kaataa kahvia muumimukiin.

”Albert.”

”Mukava nimi vaiteliaalla miehellä.”

Albert juo kahvinsa mustana, pienen sokerinpalasen ensin siihen lusikalla sulaksi hämmennettyään. Mervi syö puuroa voisilmän kanssa ja Albertinkin maha murahtaa, mutta ei hän ilkiä sanoa, että lapappas mullekin muutama kapustallinen.

Kun Mervi on syönyt, hän sanoo vaihtavansa lakanat kun yövieras kerran tuli ja estelyjä odottelematta menee makuuhuoneeseen josta kuuluu kohta vaatteitten kahinaa ja lakanoiden humahtelua.

”Nyt siellä peti olisi. Käytkö suihkussa?”

”Hikinenhän tuo olo on...”

Mervi neuvoo pyyhkeen suihkuhuoneen kaapista. Riisuutuessaan Albert katselee kylppärin sisustusta ja saa saman tuloksen kuin keittiössä, että ikä näkyy rakenteissa, remontoida pitäisi ja pian. Albert käväisee suihkussa ja juuri kun on pujottamassa tanssihiestä vieläkin kosteannihkeitä boxereita jalkaansa, oven raosta ojentuu Mervin käsi joka roikottaa kulunutta, mutta puhtaantuoksuista kylpytakkia. Albert pujottaa kädet sen hihoihin ja vetäisee kangasvyön solmulle. Vähänhän se pieni on, mutta menettelee, ajattelee kaikella tapaa hämmenyksissä oleva Albert.

Mervi odottaa jo kylpyhuoneen ovella vuoroaan. Sanoo Albertille, että mene vain jo pötkölleen, väsyttää kuitenkin.

Albert panee makuuhuoneessa merkille samat asiat kuin keittiössä, kylpyhuoneessa ja pikaisella vilkaisulla olohuoneenkin puolella: Vähävaraisen lapsiperheen elämää josta tällaisenaan hänellä itsellään ei kokemusta ole.

Makuuhuoneessa on kapea joustinpatjavuode ja lasten puinen kerrossänky sijoitettuina vastakkaisille seinille. Välissä on kaksi koululaispöytää joista toisen päällä on kannettava tietokone ja toisen kannella iso läjä koulukirjoja ja -vihkoja.

Albert kaivautuu peiton alle sänkyyn ja kohta tulee Mervi tukka märkänä, heittää kylpytakin tuolin selkänojalle ja pujahtaa alastomana hänen kylkeensä kiinni.

”Häh, miksi sulla kylpytakki on päällä?”

”No kun vähän vierastan.”

”Älä joutavia, joka päivä sairaalassa näen vaikka millaista vaatteetonta väkeä. Ja sitä paitsi sulla on upea kroppa vaikka harmaapää jo oletkin.”

Albert pujottelee kylpytakin päältänsä ja antaa sen pudota lattialle seinän ja sängyn väliin. Mervi sivelee hänen kaulaansa, rintakarvoja, vatsaa ja alemmaskin sen käsi ujuu. Albertkin antaa kätensä lähteä vaellukselle, pyöräyttää sormenpäillä suihkunjälkeisinä kylmissään töpöttäviä nänninäpyköitä, kupertaa vähän napakuoppaa ja kun menee alas, pysähtyy empimään.

”Tuota… onpas täällä paljasta…”

”Niin, tykkään kevään tullen tuulettaa ja ajelen karvat pois. Haittaakse?”

”No juu kun ei ole kokemusta.”

”Ai. Siksikö sulla herkesi niin äkkiä pöjöttämästä?”

”Ehkäpä niin.”

”Eikö sun vaimo ajellut koskaan?”

”Ehei, ei.”

Makaavat hiljaa vierekkäin. Kuulostelevat toistensa outoutta. Jossain kolahtaa parvekkeen ovi ja tupakanhaju tunkeutuu elementtien hapristuneista raoista huoneistoon. Käytävässä kulkee postimies ja rytmikkäät luukkujen kolaukset kerroskerrokselta kuuluvat lävitse talon. Mervin luukku ei kolahda ja Albert ajattelee, ettei hänellä varmaan ole varaa tilata sanomalehtiä. 

Mervi nukahtaa ensin, tuhisee kohta Albertin kainalossa kuin lapsi. Alberttiakin nukuttaa, silmäluomet painuvat kiinni ja pian hän alkaa nähdä unta jossa matkustaa Irmelin kanssa lentokoneessa Moskovaan tapaamaan tytärtään.

...jatkuu...

29 kommenttia:

mikis kirjoitti...

Naapurinvaara? ja matka Kajaaniin?

Kävin kerran tuolla Vuokatin vastapäisellä vaaralla. Tanssisali oli kiinni. Kurkin ikkunoista sisälle. Oli surullinen fiilis... paljon surullisempi kuin Albertilla. (Ja tuohon tarinaan puutu. Koska se ei sitä kaipaa, puuttumistani. Se on ehtaa kirjallisuutta.)

Ps. Ja nyt lupaan, että en enää kehu sinua. Koska sehän on aivan hirvittävää, kuten Paasikivi sanoi. (Tosin ihan toisesta asiasta.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, enpä nyt sijoitakaan Albertin tarinaa Kainuun maisemiin. Vaaralla olevia tanssilavoja on toki muitakin, ei tosin yhtä komeilla puitteilla yhtäkään muuta Suomessa kuin Naapurinvaaran tanssilava(Kemijärven Perävaaralla on yksi, mutta vaatimattomampi nyppylä ja vaatimattomampi rakennus; näkee sieltäkin kyllä Kemijoen vesistölle).

Juttuni on parempi ottaa täysin fiktiivisenä noin niin kuin maisemien ja miljöön suhteen; vapaus kuitenkin lukijalla tulkita miten päin vain.

Itse saatan sekoittaa kirjoittajan vapautta käyttäen useitakin seutukuntia keskenään, niitä joita tunnen ja joista takaraivon puolelle on jonkinlainen muisto jäänyt. Kuten ihmisistäkin.

Riku Riemu kirjoitti...

Hieman nuorempana, mutta vähän aiemmin pitkästä avoliitosta eronneena, heräsin kerran aivan vieraasta ympäristöstä.

Rva herätti minut aamuyöllä, hänen täytyi lähteä pikkuautollan jakamaan lehtiä. Silmiä availlessani huomasin, että asui muuten ihan mukavan näköisessä kaksikerroksisessa rivitalo-osakkeessa, mutta hieman jo kulunutta siellä oli.

Melkein ensimmäisenä tiedusteli osaanko remontoida. Varmaan lähes karjaisin: "EN!" - Totta se onkin, vasara oli kerran kädessäni,mutta en ollut aivan varma kummin päin sitä on fiksuinta käyttää. Kummallista sinänäsä sillä faijani osasi korjata lähes kaikkia teknisiä laitteita, veljeni myös.

Mutta se rouva oli ihan kiltti, minut heitti pikkuautollaan kotiin nukkumaan ennen lehtipiiriinsä lähtöä. Hänellä oli ilmeisen hyvä kyky selviytyä siitä tuhannen kännistä, jossa oli vielä joitain (ehkä kahta) tunteja aiemmin.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Yleensä en oikein pidä tämäntyyppisistä kertomuksista, mutta nämä sinun juttusi ovat poikkeus. Kai se johtuu siitä, että tarinoiden mieshahmot ovat useimmiten oikeasti sympaattisia, toisin kuin jollain Paasilinnalla, ja naishahmot taas aktiivisia friikkejä. Tykkään.

mikis kirjoitti...

Kerran eräs rouva poimi minut eräästä (Jyväskylä, YläRuth) kapakasta ja vei minut kotiinsa. Olin sinä iltana nauttinut niin paljon "kulttuuria", että siitä ei sinä iltana tullut mitään. (Joka oli kyllä ensimmäinen kerta sillä saralla.) Rouva vahti minua koko yön etten vaan karkaa mihinkään. No, karkaaminen ei minulla päällimmäisenä mielessäni ollut. Ja aamummalla kaikki sujuikin kuin "veitsellä leikaten". Ps. Hyvät pullakahvit sain. Ja luin vielä lehdenkin, Keskisuomalaisen.

Anonyymi kirjoitti...

valto

olen tässä kohtaa varmasti tosi kärtty akka, mutta nivusviestintä on minusta hirveän pitkästyttävää. ensimmäiseksi tulee mieleen se, onko sen kirjoittaja pornon vai kirjallisuuden asialla?

tämä koskee yhtä lailla puhdasoppista pornoa kuin harlekiinikirjallisuuttakin.

eroottisen kielen kohdalla itkettää sen ilmaisuvoimattomuus. useimmiten kirjoittajat turvautuvat puhkikäytettyyn kuvastoon. karvoitukset ovat kullan- tai hunajanvaaleita, ja penisten annetaan liukua sisään emättimiin. tylsäääääääh!

yksi sun toinen kirjailija kurkistaa nykyään navan alle. mutta kun monet jo muutenkin tuijottavat siihen suuntaan, kohteesta on haastavaa kirjoittaa vangitsevasti.

lukukokemus muistuttaa yllätyksettömyydessään hotellin vastaanoton myyntitelineen maisemapostikorttien katselua.

luin tässä yhtenä päivänä sarjakuvaa, jossa kuvittaja piti itsestäänselvyytenä, että uimaan mennessään kolme miestä pukeutui uimapukuihin mutta seurueen nainen oli alasti. miksi saman seurueen miehet saivat vaatteet ylleen ruokapöytään päästessään mutta nainen oli edelleen alasti? miksi lukijat ottavat moiset tylsyydet kapinoimatta vastaan?

eroottisen tekstin peruspulma on sama kuin sadun pojalla, joka huusi aina aiheetta suden tulevan. suden vihdoinkin iskiessä kukaan ei enää uskonut pojan avunhuutoja.

eroottiseen tekstiin on vaikea suhtautua vakavasti. huomaa vain maneerisen lauseen, yksiulotteisten hahmojen ohuuden ja panojen kaavamaisen sekä sieluttoman kohtelun.

tässä nyt kirjoittaa grumpy old woman, joka on pillut ja pallit jo nähnyt. olenkin ajatellut pyhittää lopuelämäni keskittymällä elimiä kantavaan fyysis-emotionaaliseen kokonaisuuteen, itseeni.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, Keiju, Mikis. Nämä ovat näitä miesten tarinoita joita jokaisella sukupuoleen katsomatta on nykymaailmassa taskut täynnänsä.

Uutta kulmaa tarinoiden jatkumoon on vaikea saada, niin on asiat jo halkipoikkipinoon jo maailmassa halottu ja ladottu.

Katotaan nyt, saanko järkeäkin, tai jopa "opetusta" sitten loppujaksoon...

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri-kärttyiseni! Kerkesit tuohon väliin, kun olin edellistä kommenttia "pojille" rustaamassa, suikata tervetulleet sanasi sekaan.

"Nivusalue" on varmasti puhki hangattu kirjoituksin ja tarinoin jo viisituhatta vuotta sitten.
Omastakin mielestä se on niin vaativa alue juuri sen "kaikki on kerrottu"-genrensä vuoksi, että en uskonut edes tuollaista aikaan saavani vaikka olisi omien kokemusten laita mikä.

Mutta kuten ed. kommentissa vihjaan, en ala urakoimaan lihanhimoissa enempää kuin on välttämätöntä. Nais-miestarinoissa sekä itse suhteissakin näihin kuitenkin useimmiten joudutaan tavalla tai toisella ja jos tämän jakson pois jätän, jätän kokonaisuudesta ehkä liian paljon pois... tai jos sanon oikeammin, niin en osaa ilman tavanomaisuuksia lähestyä myöskään kirjoitukseni ydintä; pakkoseksiä siis vaikka mitään ei ole oikeasti vielä tapahtunutkaan.

Kun ristitulta ilmaantuu, on tarinassa kuitenkin "sitä jotain".

mikis kirjoitti...

Aika raju kananotto Sinulta, meri. Arvostan näkökulmaasi. (Ja puhun nyt vain omasta puolestani.) Mielestäni seksuaalisuus on KAIKEN luovuuden lähtökohta, tai oikeastaan pitää sisällään KAIKEN muunkin. Ota mieheltä pallit pois niin hänestä tulee kiltti ja tuttu ja turvallinen kotikissa. Joka lattialampun alla lueskelee Shakespearea, haukottelee välillä, ja kääntää sivua... ja sanoo sitten Sulle "lähdettäisinköön Kultaseni nukkumaan". Sitä hän myös tarkoittaisi.

Seksuaalisista asioista kirjoittaminen on todella vaikeaa. Lopputulos on useimmiten nolo, hölmö tai muuten vaan huono. Ehkä Henry Miller onnistui siinä parhaiten...? Hän ei ottanut sitä vakavasti? tai oli tavallaan altavastaaja?

Em minä tiedä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Valokuva on muuten otettu Saarijärveltä (vai oliko se Viitasaari?) erään kahvilan betoniseinästä johon paikalliset (MM ja IR v.95) taiteilijat olivat niitä maalailleet. Pyöräilyreissujeni satoa tuokin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, minäkin arvostan Merin näkökulmaa, se on ehdottomasti oikein meille miehille jotka kullimme (käpylisäkkeemme) orjina täällä vaellamme.

Nyt oli kyllä jo ihan viranomaistaholla huolestuttu siitä, kuinka nuorten naisten seksihalut ovat rajussa hiipumissyöksyssä. Mistä sellainen tutkimustulos todellisuudessa kertoo?

Ja toisaalla toinen tutkimus kertoo, että naiset orgeloivat vaikkapa juostessaan: http://www.hs.fi/ulkomaat/Tutkimus+Naiset+voivat+saada+orgasmin+liikunnan+aikana/a1305558153151

...pyöräilyn vaikutuksesta naisen tähän puoleenhan me tietäväiset urokset olemme jo aikoja sitten yksituumaisesti olleet hämmästyttävän yksimielisiä...

mikis kirjoitti...

Fyysisenä tapahtumana nussiminen on - amahdolliselle ulkopuoliselle tarkkailijalle, tässä tapauksessa lukijalle - yhtä mielenkiintoista seurattavaa kuin 10 000 metrin luistelu. Tai ping-pong pelin seuraaminen. Pitää olla todella nero että siitä aktista an sich saa mielenkiintoista kerrottavaa. Useimmilta loppuvat sanat.
Mutta... mitä näillä henkilöillä heidän päänsä sisällä (aktin aikana) tapahtuu, se on mielenkiintoisempaa. Tästä soisi, että kirjoitettaisiin, enempikin.

Ps. Jos tulee sellainen laki että kaikki miehet pitää kuohita... mikäs siinä sitten. Laki on noudatettava. Otan jonotusnumeron n:ro 69.

Anonyymi kirjoitti...

valto, mikis

minähän olen jo vanha ja väsynyt kylmäkkö, joten sanomiseni voi analysoida ko. inhan totuuden valossa.

muistan miten jo nuorena tylsistyin kavereihini, jotka muutaman kaljan jälkeen puhuvat vain seksistä. mutta ehkä se on lopputulos, jos ihminen jätetään ilman asiallisia tietoja. pää on vielä isonakin niin täynnä myyttejä, tabuja ja käsittämättömiä kompasteluja, että sitä on epätoivoisesti, toisten naureskellessa tai kauhistellessa, työstettävä edelleen, mutta tietysti vain humalan sallimassa estoanestesiassa, koska muuta foorumia ei ole olemassa.

mutta siis, on se ruoho ollut joskus vihreää minunkin elämässäni. muistan kun veijo meren jääkiekkoilijan kesä ilmestyi, luin siihen heti. meren kirjalliset ansiot taisivat sillä kertaa mennä sivu suun, kun harpoin eroottisesta kohtauksesta toiseen.

uuno kailaan eroottisista runoista pidän aivan älyttömän paljon. niihin pätee se vanha viisaus, että suljetussa rasiassa on aina enemmän kuin avatussa.

on hauskaa, kun kirjoittaja osaa hyödyntää sukupuoleen liitettyjä kliseitä. mies on helppo esittää koomisena: mustasukkaisena, juovuksissa tai muuten vain reppanana. naiset ovat heikkoja, antavat periksi ja toteuttavat siten ajatonta rooliaan. kun tytöt leikkivät barbeilla, vuorosanat ovat suoraan saippuaoopperasta.

kirjallisuuden opettajat voisivat panna oppilaansa lukemaan linnankosken tulipunakukan. tirskuvatkohan nykynuoret sen piiloeroottiselle kukkaiskielelle niin kuin me ennen? hurmuri olavi on varsinainen liehuva keksinvarsi, ja jonkin vesisängyn loiskeet hukkuvat suuren koskenlaskun seksuaalisymboliseen kuohuun.

tulipunaisen kukan rinnalle suosittelen veijo meren vaikka tietää -novellia. se tuo linnankosken lempiväiset nykyaikaan ja saa punertuvia ja avartuvia terälehtiä tirskuvat murrosikäiset puhkeamaan nauruun.

linnankoski on eetikko. veijo meri on myös humoristi.

sen olen huomannut, että jos eroottisen novellin päähenkilöukot vaihtaisi akoiksi (mitä aika moni heistä muuten on ihan vaihtamattakin), jännitteet tuskin muuttuisivat miksikään: uuden janoa, vanhan haikailua, syyllisyyttä, häpeää, hekumaa.

seksi on haastava aihe, koska se ei ole sanallinen kokemus. vaikka kirjailija vaihtaisi näkökulmaa, kuten kertojan sukupuolta, seksistä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa oman suhtautumisensa siihen.

sitäpaitsi kielestä puuttuu oikeanlaisia sanoja ja ilmaisuja. esimerkiksi naisen sukupuolielimiä kuvaavat sanat ovat kauhean latautuneita, joko kirosanoja tai sitten pikkulapsille tarkoitettuja, vähän höhliä sanoja.

mikis kirjoitti...

Tähän ei nyt, meri, voi kyllä paljoa lisätä. Paitsi että elokuvat... minäkin olen sen ikäinen että jos jossain hyvässä tv-elokuvassa yht' äkkiä näytetään naturalistinen seksikohtaus... niin menen siksi aikaa keittiöön ja teen itselleni voileivän. Sitten tulen taas - tyytyväisenä - töllöttimen eteen.

mikis kirjoitti...

Minusta ikävintä on jos ihmiset käsittävät toisensa väärin. Toiseksi ikävintä on jos he käsittävät toisensa oikein. (Sekin kirpaisee - mutta niinhän sen pitääkin tehdä.)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mietin tuota Keijun "tykkäämistä" näissä tarinoissani, kun hän perusteluksi mainitsee "että tarinoiden mieshahmot ovat useimmiten oikeasti sympaattisia, toisin kuin jollain Paasilinnalla, ja naishahmot taas aktiivisia friikkejä."

Ja kun Meri sanot, että "seksi on haastava aihe, koska se ei ole sanallinen kokemus. vaikka kirjailija vaihtaisi näkökulmaa, kuten kertojan sukupuolta, seksistä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa oman suhtautumisensa siihen."

Niin kysyisin, kuinka näette minun henk.kohtaisen seksuaalisuuteen suhtautumiseni kirjoitusteni perusteella?

Sanokaa reilusti sillä minua kiinnostaa, sattuuko lähelle vai opinko jotain lisää omasta itsestäni.

Valto-Ensio kirjoitti...

...siis tarkoitan niitä muutamia muitakin blogitarinoitani jotka aihetta sivuavat. Alberthan on vain sipaisun asteella tässä yhdessä jutussa ja mielestäni siinä on seksiä toiminnan muodossa hyvin vähän.

Valto-Ensio kirjoitti...

Esimerkiksi kaivelin arkistosta kannanottoni ns. seksuaaliseen poikkeavuuteen Maria-Sisko Aallon intersukupuoli-tapauksessa: http://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Lappeenrannan

Anonyymi kirjoitti...

miksi ruoskaseksin papitar veronica on ihan jees, mutta lasten ahdistelusta epäilty hilparimies herättää inhoa? seksi vapautuu, mutta kaikkea ei suvaita.

toisaalta seksuaalisessa ilmapiirissä vallitsee nyt vahva anything goes -henki, jonka kyseenalaistaminen vaatii suurta rohkeutta. kaikkialla vain hoetaan, että pitää olla teknisesti taitava ja arvoiltaan hirmuisen liberaali.

seksitulvassa on paljon tyhjien tynnyrien kolinaa. pornolehtien arvomaailmaan kuuluu seksuaalisuuden hyötykäyttö - ikään kuin tyydyttävä seksi olisi muun tunne-elämän tuolla puolen.

taivaskanaviltahan tulee nykyään joka yö jokin pornoleffa. niistä kopioidaan asennot ja välineet. pornolla on aina ollut pieni suurkuluttajien ryhmänsä. suurin osa kuitenkin kyllästyy aika pian, kun huomaa, että toiminta on aina sitä samaa. minä en haluaisi joutua näkemään niin paljon. ei se minua kiihota, en kuolaa. pikemminkin se häiritsee minua samalla tavalla kuin nenänkaivaminen tai piereskely.

muistat ehkä 90-luvulta sellaisen käsitteen kuin seksiloma. se oli avoin käsite ja se yhdisti monia elämyksellisiä mahdollisuuksia. seksiloma nähtiin navanaluisina tuponeuvotteluina, joissa eräänlaisilla seksin pekkaspäivillä ostettiin ihmisten työvire.

näiltä ajoilta lienee lähtöisin myös suomalaisten miesten katkera suhtautuminen eteläeurooppalaisiin, savulihoihin jotka vie meidän naiset. tuolloinhan kairat ja korpimaat olivat tyhjentyneet vaimoehdokkaista ja jäljellä oli kitkeryys: naiset olivat kadonneet valkoviiniä tarjoavien etelänmiesten lähiörivareihin.

vaikka olen nunnamaisen minimalisti tämän(kin) asian suhteen, kieltäydyn seksuaalisuuden rajavartijan tehtävästä. tunnen ihmisiä, jotka saavat suurimman tyydytyksensä siitä, että kituvat viisi tuntia teljettyinä ahtaaseen tyrmään. en tiedä, onko se rakastelua, mutta seksuaalisuutta se varmasti on.

mutta jos minulta kysytään, me olemme tehneet seksistä itsellemme palvotun jumalan samaan aikaan, kun ihmissuhteista on tullut pelkkiä pelinappuloita.

ja nyt tuohon kysymykseesi, johon yritän vastata topakasti: saako kehua, saako haukkua? äiti saa, mutta siitäkin voi suuttua. jopa parhaan kaverin tai poikaystävän on oltava varovainen. saati sitten ulkopuolisten.

minusta sinun kuvauksissasi on samaa viehätystä kuin esimerkiksi jossakin paimentolaiskulttuurin suorasukaisuudessa. se, miten avoimesti sukupuolisuutta kuvaat, on hämmentävää. toisaalta, vapaus-janalla olet lähempänä keskikohtaa kuin ääripäitä.

eroottisesta rakkaudesta on sepitetty niin monta tarinaa, sille on viritetty niin monenlaisia oodeja, sitä on käsitelty niin useassa esityksessä, että synnyttääkseen tunteen joko henkilökohtaisesti puhuttelevasta tai kokonaan uudesta pitäisi kyetä ylittämään kuluneet kuvat ja sanat ja oivaltaa aika paljon. minusta sinä olet matkalla tuohon oivallukseen.

mukavinta on se, että kirjoituksesi ovat sinun näköisiäsi; karheita, vaatimattomia, hyväluontoisia. isojakin aiheita on, mutta ne tulevat esiin uskottavan arkipäiväisesti. sinulla on loistava kuvakieli, joka ammentaa suomalaisesta mytologiasta ja kainuusta. se on hyvin orgaanista, dynaamista ja myös sensuaalista, eroottista runoutta.

vanha viestinnän laki on, ettei viestin lähettäjä voi määrätä, miten viesti tulkitaan. tulkintatapoja on aina monia. siksi tohdin tulkita vaikkapa iineksen populistisia kirjoituksia samasta aiheesta: ne eivät avaa aiheeseen mitään sellaista, minkä kokisin omakseni. pikemminkin tulee mieleen siitä puhe mistä puute -kehän ikuinen kiertäminen.

Valto-Ensio kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ripsa kirjoitti...

No halavattu.

Kirjoitin pitkän kommentin, mutta se hävisi taivaan tuuliin. Nyt on kamala nälkä ja Leo tuli kokouksesta ja pitää kysellä mitä on tekeillä.

Joka tapauksessa ydin oli jotain tämmöistä: fyysinen rakkaus (suunnilleen kaikissa olomuodoissaan, ja niitä on käsittääkseni tuhottomasti) on kommunikointia. Ruumiit ovat yhdessä tai eivät, eroavat ja yhdistyvät.

Himo ja laukeaminen tapahtuu kokonaisvaltaisesti, mutta missä erotiikka sijaitsee, niin on kyllä aivot. Ne keksivät sitten vaikka mitä.

En ole oikeastaan ikinä keskustellut seksistä tai erotiikasta kenenkään naisen kanssa. Hajanaisia mainintoja, mutta ei mitään kokemuksellista.

Mutta yhden ystäväni kanssa muistan käyneeni aika nuorena pitkän keskustelun erotiikasta ja seksistä, hän ylisti sen kaikkivoipaisuutta, miten se tekee ihmisestä uuden aina tapahtuessaan, minä asetuin vastaväittäjäksi ja sanoin että mutta kun tarkoitus olisi lisääntyä ja yritäpäs puhua tästä lestadiolaiselle, mihin hän että godforbid, herrajjumala ei ikinä!

Nuori homopoika siinä halusi keskustella minun kanssani identiteettiään. En tiedä miten pitkälle se valmistui, koska hän kuoli AIDSiin joskus 90-luvun alussa. Viimeinen puhelinsoitto oli kiroilua minun puoleltani: senkin hullu, jumalauta tapoit itsesi pelkän nautinnon vuoksi. Hän väitti ettei aio kuolla siihen tautiin. Kahden viikon päästä hän oli kuollut.

Suren häntä vieläkin. Hän oli minun parhaita ystäviäni, olin tuntenut hänet jo koulussa. Älykäs, mukava, hauska. Kuvittelen että suojelin häntä jonkin verran ihan sillä lailla että liikuin teatterissa, rock-konserteissa ja semmoisissa hänen kanssaan, niin että kukaan ei päässyt hyökkäämään hänen kimppuunsa.

Hän kirjoitti minulle, minusta, kauneimman rakkausrunon mitä kukaan on ikinä kirjoittanut, useimmat kirjoitustaitoiset nuoruudenrakastettuni eivät semmoiseen vaivautuneet.

No mitäs, luulen kyllä että rakastin häntä. Mutta se ei ollut eroottista rakkautta.

Mitä tulee tähän Albert-tarinaan, niin ei minua tämä seksi häiritse, eikä eroottinen fiilis, tämä on mukavaa koska ihmiset tässä ovat sympaattisia. Tässä ei ole pahuutta eikä rivoutta.

Tarinoissa voi olla mitä tahansa, mutta asioiden vain pitää perustella itsensä. Minusta tässä ne perustelevat.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

tiedän yhden lestadiolaisen, jonka mielestä ruumiillisiin nautintoihin kulutettu aika on poissa ikuisuuskysymyksiin paneutumiselta. erilaisiin elämännautintoihin hassattu energia ei siis palvele ihmisen hengellistä kilvoittelua, mikä sentään lienee ihmisen perimmäinen tarkoitus täällä murheen alhossa.

vakisuhteen tuoma nautinto väljähtyy vähitellen, mutta rinnakkainen parisuhde voisi nostaa myös pysyvän parisuhteen laatua.

pitäisi kehittää systeemiä jotenkin, ettei saisi aamuyöstä turpiinsa, kun yrittäisi vaimolle änkyttää, että minähän tässä vain vähän käväisin vahvistamassa tätä meidän pysyvää rakkaussuhdettamme.

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin Ripsa, meistä jotkut kasvavat isommiksi kuin ihmisen asiat ovat. Osoitat sen tuolla reilunronskilla, humaanilla asenteellasi ystävääsi kohtaan.

Aivoissahan kaikki tapahtuu, se on tosi kuin vesi. Sotienkin synnyt ovat joidenkin aivoista lähtöisin. Eli pelkällä kuohitsemisella ei paljon muita intohimon aiheuttamia tragedioita voitaisi rajoittaa.

Sotakin kai on myös eräänlainen intohimorikos, laajennettu raiskaus jossa kohteena on maailman kaikki heikot.

Sodasta ja seksistä on kirjoitettu varmasti kaikkein eniten ihmiskunnan historiassa ja aina vain halutaan kirjoittaa. Kaluttu luu saa aina uuden lihakerroksen ympärilleen, vai kuluneeko moinen kaluamalla lainkaan? Toisaalta tämä ainainen vellominen ja vatkaaminen sekoittaa entisestään sekavaa luusoppaa eikä ihminen näytä kovinkaan siitä viisastuvan. On vain viisastuvinaan.

Homot ja muut seksuaalisesti "poikkeavat" näyttävät heikosta yhteiskunnallisesta ja ihmisoikeudellisesta asemastaan huolimatta sen, mikä voima luonnon tähän puoleen sisältyy. Jos evoluutio olisi edennyt ilman näitä(kin) säröjä, mitä olisi tilalla?

Sotahulluus on sitten toisenlainen, karmeampi sisällöltään sillä se suuntaus on säilyttänyt ja vain kasvattanut voimaansa. Sen lajin edustajat ovat aina voineet koristaa itsensä helyillä saamatta lainkaan moitteita poikkeavuudesta. Homolla ei tarvinnut jossakin vaiheessa olla kuin pienen pieni rengas korvassa ja lynkkausjoukkoja jo koottiin, mutta prenikkaherra kohtaa tienpäänsä vahvojen tukijoukkojen loppuun saakka häntä puolustaessa. Ja sekin vain poikkeustapauksissa.

Merille kirjoittamani kommentin poistin sen aamuhämäränherkkyydestä vaikutuksia saaneen yksityisluonteisuutensa vuoksi. Tajusin päivänvalossa, ettei kannata isoa asiaa pienesti yrittää esille tuoda. Kun ei tahdo laajemmassakaan muodossa sitä osata.

Ajattelen kuitenkin, että minun ja minua vanhemman sukupolven ihmiset tarvitsisimme jonkinasteista ymmärrystä omaa seksuaalihistoriaansa silmälläpitäen ja millaiseksi niissä myllerryksissä olemme muokkaantuneet. Onhan me koettu sekin "suuri" uudistus 1960-70 luvuilla...

Meistä osa on vielä siltä ajalta, jolloin ei näissä asioissa vielä neuvoja jaeltu kuin pastilleja apteekkarin hyllyltä. En ainakaan minä niitä saanut kuin konkreettisen havaintoesimerkin muodossa kun lehmää sonnilla käytettiin.

Nyt on neuvokkien kirjossa menty jo ylitsekin ja huomisen ihmispopulaatiot ovat sitten toisella tavalla ihmeissään itsensä peilikuvien äärellä.

Riku Riemu kirjoitti...

Minusta sinä, Valto, olet ihailemallani tavalla osoittanut kirjoituksissasi humaaniutta ihmistä, pientä ihmistä, kohtaan.

Jos historiasta todella voisi oppia jotain, väittäisin että me olemme isomman sodan kynnyksellä. Mielialat ovat sellaisia, edellisten sotien todellinen sisältö on unohtunut, liian monien ihmisten tulevaisuus on surkea, itsekin sen tajuavat. Elämme kaikkinaisen epäuskon aikaa, kukaan ei oikeasti enää luota mihinkään. Toivoa ei ole.

Isot asiat ovat kovin isoja.

Minulle onnistuminen on, jos jonkun saan kolmeksi sekunniksi ahdistuksen unohtamaan ja naurahtamaan- vaikka samalla jotkut nyrpistelisvät ja ajattelisivat - ihan oikein - ettei minulla kaikki yläpohjan lepakot voi olla kotona!

Ripsa kirjoitti...

Noh. Tässä Meri sivusi yksiavioisuuden ongelmaa.

JOS ihminen ei erotisoi ystävyyttään ja kumppanuuttaan aviopuolison kanssa, useasti siinä käy juuri noin: jompikumpi tai kumpikin lähtee hakemaan toista suhdetta.

Eikä se varmaan nykyään välttämättä johda eroon, JOS ihminen on ystävä ja paras ihminen kummallekin.

Mutta kolmas ihminen siellä jossakin piilossa, varjoissa on useimmille ihmisille painajainen. Voi olla sitä varsinkin jos on lapsia siinä avioliitossa. Pahinta minusta on se, että ystävyys voi ihmisten väliltä loppua.

Niin kuin Meri sanoi, seksi saattaa väljähtää, tuossahan hän ehdotti rinnakkaissuhdetta.

Albertin suhteen odottelen että hän tapaa vaimonsa uudestaan ja ne kaksi kasvavat yhden askeleen eteenpäin. Mutta voi siinä käydä huonostikin.

Joka viikko melkein tässä maassa mies tai vaimo kuolee mustasukkaisuussotkun vuoksi. Minä mietin tässä sitä että mistähän mustasukkaisuus johtuu? Moni väittää sitä luonnonlaiksi.

Siis: Valton tarina on kyllä aivan tätä päivää ja niin sanotusti ajan hermolla. Ihmisille käy näin ja monella muullakin tavalla ne eroavat. Eroaminen on joka tapauksessa tuskallista, oli sitten mikä tahansa taustalla.

Tuskin ihminen vartavasten hakee seikkailuja tai kerjää verta nenästään.

Anonyymi kirjoitti...

seksi on ihan kivaa. se ei kuitenkaan estä meitä tavoittelemasta muita tapoja sielun ja ruumiin virkistykseksi ja tervehdyttämiseksi.

kieltäytyminen synnyttää puhtaita tunteita ja ajatuksia.

selibaatti vapauttaa aikaa ja energiaa tärkeämpään. kanssakäyminen vieraiden ihmisten kanssa on useimmiten vain tuskastuttavaa. ja miksi harrastaa jotain jota ei voi myydä eteenpäin eikä edes näyttää toisille. tarkemmin ajatellen seksissä on kyse vain suuresta yhteisestä silmänkääntötempusta.

seksi on vähän kuin television vuosien takainen twin peaks. kaikki odottivat sitä ja katsoivat sitä, jos siihen oli mahdollisuus, vaikka parin ensimmäisen jakson jälkeen se tuntui jo tylsältä. kukaan ei ollut tietävinään lopputulosta. melkein kaikki kuitenkin tiesivät ja jokaisella oli lähipiirissä joku joka tiesi, että isä tappoi laura palmerin.

siinä se oli. illuusio oli murrettu. ei enää twin peaksia. saimme elämäämme kaksi tuntia lisäaikaa viikossa.

saman tekee selibaattikin.

en nyt yritä vitsailla, vaan olen ihan vakavissani. minusta selibaatti on hieno asia.

Valto-Ensio kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Valto-Ensio kirjoitti...

Meri. Selibaatti tai mikä tahansa voimakkaille tarpeille ja tunteille rajoja luova olotila on ihmiselle hyväksi, mutta varmaankin tehokkain silloin, kun se tapahtuu yksilön omasta tahdosta.

Mutta kuinka se yksilöllä onnistuisi likimainkaan ihannetasolle kun kaikkinaisen yhteiskunnallisenkaan ahneuden ja intohimojen rajoittamisessa mitkään konstit eivät tuota tulosta kuin ankarien, ylempää tulevien tahdosta määrättyjen sanktioiden pelossa?

Laihduttamisenkin luulisi olevan ihan jokaisen oma asia, mutta jos huushollissa on muita saman jääkaapinjakajia, ei se enää olekaan niin yksiselitteinen asia.

Rakasteluntarpeiden kanssa on samoin.

Pate Teikka ja Lukuhullu-Täky muuten muistini mukaan Noitaympyrässä pohtivat tätä suvunjatkamisen ja seksillä "huvittelun" teemaa ansiokkaasti pöllipinon päällä istuessaan. Ja tuosta Haanpään kansien väliin ajattelemasta ajankuvasta on kahdeksankymmentä vuotta, mutta yhä vain me samojen kysymysten äärellä, samoihin juoksuhautoihin kaivautuneina ähräämme: Tuskattuttavaa!

No, annetaan hieman periksi, sillä kyllähän asioista enempi kuitenkin puhutaan kuin silloin ja ehkä olemme valistuneimpia kuin tukkilaiset kämpissään täineen ja lutikoineen isiemme isien aikaan.

Mutta tunteiden käytännön ohjailun saralla edelleen olemme aika avuttomia. Ihminen syntyy aina uudestaan ja kaikki on opeteltava kädestä pitäen.

(Korjasin jälleen tätä kommenttiani, sillä piru vie kun jankkaan aina samojen henk.kohtaisten ongelmieni kanssa eikä ne välttämättä koko srk:lle kuulu!)

Anonyymi kirjoitti...

valto

oikeastaan on ihan hyvä että ihmisen seksuaalisuus ei taivu suoraviivaisiin määritelmiin. sen monimutkaisuudesta ymmärtää enemmän, kun ajattelee sitä rajoista käsin, joita ei ole.

kuuluisa rabbi kohtasi kerran miehen, joka väitti kaksinnaimisen olevan miehelle paitsi luvallista myös jalo teko. olet oikeassa, rabbi sanoi. mutta rabbi, toinen mies huomautti, sehän on kiellettyä. siinä olet oikeassa, rabbi myönsi. mutta eiväthän molemmat yhtä aikaa voi olla oikeassa, kolmas mies puuttui puheeseen. siinä olet jälleen oikeassa, rabbi vastasi.

tarina rabbista on uhka seksuaalisuudelle - ja samalla sen ilmaus. vaihtoehtoja on runsaasti, ja se on hyvä. se joka voi jonkun niistä itseensä sovittaa, se sovittakoon.

ps. minulla oli vastaus siihen muokkaamattomaan kommenttiisi, mutta tämä nyt tähän.

rutistus!