lauantai 7. huhtikuuta 2012

Järkäle 1

Ilta on kaunis kun se istuu pihakeinussa kukkivan omenapuun alla lukemassa kirjaa joka on paksu kuin raamattu. Kirjan heleänvärinen kansipuoli lepää lukijansa koukkuun nostettuja polvia vasten. Ilta on pukeutunut vaaleansinisiin, väljälahkeisiin shortseihin ja kukkakuvioiseen, valkoiseen paitaan jonka lyhyiden puhvihihojen suihin on solmittu ruseteille oranssit kurenarut. Kesäistä pukeutumisilmettä lisää Iltan pisamaisia kasvoja kehystävien, punertavien hiuskiehkuroiden heilahtelu keinun kevyen liikahtelun mukaisesti. Kirjan sisältö lienee lukijasta mieluinen sillä vähän väliä hymykuoppien varjot syvenevät Iltan poskilla ja olkapäät nytkähtelevät sirosti kun käsi siirtää silmien eteen tuppautuvia hiuksia sivuun.

Vilppu katselee Iltaa omalta puolelta aitaa, leveälehtisen pihapensaan takaa josta hänellä on esteetön näkymä naapurin puutarhaan. Hän on istunut tässä jo usean viikon ajan hyvillä ilmoilla päivittäin siksi, koska pikkulintupari alkoi kesän kynnyksellä rakentaa pesää pensaan oksanhaarukkaan. Kun linnut tottuivat tarkkailijaansa, toinen niistä asettui kaikessa rauhassa munimaan pesäänsä ja sen silmät vilkkuivat mukavasti hämärästä oksien takaa. Vilppua huvitti, kun joskus urospuolinen toi nokassaan siivistään riisutun, vielä sätkivän paarman tai kärpäsen hautovalle emolle ettei sen itse tarvinnut lähteä ruuan hakuun. Poikaset kuoriutuivat pari päivää sitten ja nyt lintupari kantaa vuoronperään niiden keltaisiin nokkiin hyönteisiä ja sekin on Vilpusta mukavaa seurattavaa.

Vilpun takaa kuuluu askelia, sitten hänen ohimossa tömähtää.

-Mitä ressukka!

Järkäle siitä sivuitse menee, Vilppua paljon vanhempi velipuoli isän ensimmäisestä avioliitosta.

-Hoi pimatsu! Laitas hametta päälles ja tangoja haarukkaas, jotta tolle rakastuneelle rammalle olis jotain katteltavaa, hähähää, Järkäle mörähtelee aidan ylitse Iltalle.

Ilta taittaa kirjan kiinni, nousee keinusta ja näyttää keskisormea Järkäleelle ennen kuin poistuu nopeasti kotinsa rappusille ja ovesta sisälle.

Järkäle huitaisee kädellään, kääntyy ja sivuuttaessaan taas Vilpun, läpsäisee tätä uudestaan ohimolle tarpeettoman lujaa.

-Mä sitä tänä kesänä panen tota sun punatukkasta ihastustas, hähää. Lyädäänks vetoo, häh? Ja sit mä laitan sen pikkusiskonkin seurantaan syyspimeitä aatellen, höhöhöö...

Järkäle jyhmii nurmikon ylitse omalle puolelleen tonttia jonne se remontoi isän kanssa autotallin nosto-oven kohdalle puurungon, eristevillat ja levytyksen. Lattiaan ne tekivät betonivalukorotuksen lämmityskaapeleille ja pinnaksi laminaatin. Sisäänkäynnin isä puhkaisi sivuseinään ja asensi siihen päärakennuksesta vaihdetun vanhan ulko-oven. Pienelle ikkunalle isä vielä sahasi reiän etelänpuolelle ja kun Järkäle sitten muutti tavaransa kaupungin toiselta laidalta äitinsä luota autotalliin, hän sanoi lähtevänsä piakkoin maailman suuntaan, että väliaikainen järjestely tämä vain on. Muuton syynä oli kuitenkin se, että Järkäle oli pahoinpidellyt äitinsä uuden miehen ja saanut käräjillä sakkojen ja ehdollisen lisäksi myös lähestymiskiellon. Nyt muutosta on yli vuosi kulunut eikä maailman suunta vielä näyttänyt joutomiestä kutsuvan.

Järkäleen mukana tuli oliivinvihreä Harley Davidson joka näyttää sarjakuvien etusillaan maata kuopivalta biisonisonnilta mataline lehmännahkasatuloineen, etupuolen pröystäilevine lokasuojineen, bensatankkeineen ja käyrine kahvoineen. Kadunvarsiparkkiin Järkäle ajoi ruostelänttisen Chevrolet GMG:n ja autotallin eteen 1970-luvun kiiltäväksi tuunatun tummansävyisen Ford Mustangin. Halkoliiterissä se huhki takka- ja saunapuut toiselle seinälle, kattoon saakka yltäväksi pinoksi, toi peräkärryllä isän puutavararekkojen huoltohallilta kuormalavoja ja paksua vesivaneria ja naulasi niistä päällysteen liiterin vapaaksi puhdistamansa betonin päälle. Siihen se sitten haki jostakin punnerruspenkit ja kaikki painonnostossa tarvittavat välineet. Sen jälkeen aamupäivät yhdeksästä yhteentoista punttien kilinä ja kolina on kuulunut tauotta päättyen aina viimeisen noston ja sen löysäämisen aiheuttamaan raskaaseen jymähdykseen.

Järkäle suuttuu helposti ja on muutenkin arvaamaton, mutta sanavalmista Vilpun äitiä se karttelee viimeiseen saakka. Murisee kyllä joskus suupielestään, että miksi se isä tuon venäläishuoran itselleen hankki, ja saatana vaivaisia penskoja vielä sen kanssa! Kerran Vilppu näki, kuinka Järkäle tyrkki Viljan, Vilppua viisi vuotta nuoremman pikkusiskon autotallin ovesta sisään ja kun Vilja jonkin ajan kuluttua ryntäsi sieltä ulos, se pakeni itkuissaan huoneeseensa eikä tullut sieltä pois ennen kuin äiti saapui töistä.

-Minä vähän iloisen antajan tapoja venakkopennulle opetan, murahti Järkäle Vilpulle kun tuli Viljan perässä silmiään siristellen kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

-Vilippuu, kuuluu etuovelta ja samassa nurkan takaa pyyhältää topakka nainen vihreässä asussaan takapihan puolelle.

-Täälähän se nuori mies on, sanoo Valma, Vilpun vakituinen kotiavustaja. -Eiköhän lähetä sisäle vaihtamaan aluset...

Valma tulee pyörätuolin luokse ja Vilppu alkaa käännellä akkukäyttöisen ajoneuvonsa pieniä, kumikahvaisia ohjainsauvoja. Äänettömästi hän rullaa pyörätuolilla betonista seinänvieruskaistaa automaattisesti aukeavalle takaovelle josta pääsee sisätiloihin ja suoraan levennetystä liukuovesta kylpyhuoneeseen. Siellä Valma alkaa varmoin ottein toimensa. Kohottaa Vilpun sitä varten hankitun telineen varaan, riisuu vaatteet, irroittelee avannepussin ja avaa toisen pussin pohjasta hanan pytyn päällä, pesee ne ja suihkuttelee myös Vilpun kuihtuneen alaruumiin varpaisiin saakka. Sitten hän sivelee kalvoainetta avanteen ympärille ja kiinnittää vahvaliimaisen ihonsuojalevykkeen  paikoilleen, nipsauttaa vielä letkun virtsapussin päähän ja pukee puhtaat alushousut ja golitsit käännellen Vilppua varmoin ottein, mutta lempeästi. Vähintään yhtä hyvin, kuin äiti, ajattelee Vilppu.

-Huomena on sitten kokovartalopesu ja hieronta, Valma sanoo ystävällisesti ja sipaisee kiharan hiussuortuvan Vilpun poskelta korvan taakse. -On ne nuo hiukset sinula ihanat, tytöt tykkäävät, eikös vain?

Valma jaksaa aina olla ystävällinen ja lujan luotettava. Nämä viimeisimmätkin ajat, jolloin Vilpun puhekyky on hiipunut pariin yksitavuiseen ynähdykseen, hän on jaksanut tukea hoidettavaansa, puhellen mukavia ja osannut melkein arvata, mitä Vilppu kulloinkin ajattelee, tahtoo tai tarvitsee. Nyt, kun lääkärien mukaan Vilpulla on elinaikaa enää muutama kuukausi, Valmasta voi toisinaan vaistota, että hän suree enemmän kuin Vilppu itse tulevaa eroa joka saattaa tapahtua ihan minä hetkenä hyvänsä. Sitten seuraa terminaalivaihde ja saattohoito laitoksessa jonne isä ja äiti ovat jo paikan varanneet. Tämä kaikki on käyty lävitse moneen kertaan ja Vilppu on elämänsä lyhyyden hyväksynyt, mutta läheisille se näyttää olevan vaikeaa. Paitsi Järkäleelle: -Vammaiset, homot ja mamut  pitäisi täystuhota kuin russakat, saatana, se tiuskaisi eräänä päivänä kun joutui auttamaan isää Vilpun uuden sängyn kokoamisessa.

-Sinä varmaan tahot nyt vähän välipalaa ja sitten lukemaan, puhelee Valma samalla kun jo pelmauttelee peittoa syrjään sängystä, jonka selkänojaa Vilppu pystyy muutamalla sormenliikkeellä säätelemään tahtomaansa asentoon. Sitten Valma nostaa Vilpun sänkyyn, peittelee ja laittaa kaukosäätimet hänen eteensä kääntöpöytälevylle jonka syvennyksessä on vammaisia varten suunniteltu erityinen kosketusnäppäimistö ja kevyesti sormenpäiden komentoa lasin lävitse totteleva elektronhiiri. Valma hakee keittiöstä muhennettua hedelmäsosetta ja jogurttia ja tarjoaa käyrävartisella lusikalla Vilpulle joka ottaa suuhunsa muutaman annoksen, mutta kääntää pian päänsä sivuun kun nieleminen tekee kipeää. Valma katsoo Vilppuun surullisin silmin, mutta sanoo sitten:

-Minä tulen parin tunnin päästä takaisin niin katotaan sitten, josko menisi vähän lisää. Käyn Viljamin ja Hillen luona tässä samalla kadulla ja niiden kauppa-asioilla, niin sitten taas nähdään. Ja sittenhän se äitikin tulee jo töistä...

Valma silittää Vilpun kiharaa tukkaa ja kaappaa äkkiä koko pään hellästi rintaansa vasten. Sitten hän sanoo hei hei ja lähtee. Avonaisesta tuuletusikkunasta Vilppu kuulee autonrenkaiden rahinan sen kääntyessä pihatieltä kadulle.

Vilppu ei jaksa nyt aukaista lukulaitetta seinällä olevalle näytölle vaan hän laskee vääntyneen etusormensa painalluksella sängynpäädyn alemmas ja laittaa silmät kiinni.

Vilppu nukahtaa. Pikkusisko Vilja itkee unessa taustalla. Naapurin tytöt, Ilta ja Aamu nojaavat aitaan ja yrittävät jutella Vilpun kanssa, mutta suuri varjo peittää auringon, eikä heitä kohta näe. Se varjo on bootseissaan paikalle hiipivä, nahkaliivinen Järkäle joka kaappaa kirkuvat tytöt syliinsä ja raahaa ruosteisen Chervoletin takaosaan kumeasti hohottaen.

....jatkuu....

8 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Olihan täällä, kokonainen järkäle vahvaa kirjoittamista ja kerrontaa.

Alkaa ensimmäisestä sanasta hyvin. "Ilta" on sana, joka on nimenä kaunis, vaikka erehdyinkin sen merkityksestä, joka samassa kuitenkin selkisi. Alku on muutenkin mukaansa vetäisevä. Minusta Alku ja loppu kirjassa ja yleensä kirjoituksessa ovat huomionarvoisia ja tärkeitä. Ne saattavat jopa vaikuttaa lukijan halukkuuteen tarttua tekstiin ratkaisevasti.

Niinpä minäkin luin tämän, ja rankkaa lukemista oli. Sinun on täytynyt perehtyä tarkoin asioihin, joista kirjoitat. Ne tuntuvat uskottavilta. Tuo pojan sairaus jms.

Henkilöhahmot ovat uskottavia myös. Tuollaisia Järkäleen tapaisia tyyppejä on kyllä olemassa, mutta käyttäytymiseensä heilläkin on useimmiten syynsä. Valma taas edustaa ystävällistä ja lämmintä ihmistä. Naapurin tytöt ja muut henkilöt vain vilahtavat tässä jaksossa. Rullatuolissa istuva poika, jonka ennustettu elinaika on lyhyt edustaa vammaisia, ja lukijalle tulee hyvä mieli, kun Valma kohtelee häntä ihmisenä, ei pelästään autettavana kohteena.

Niin. Hyvää tekstiä oli. Minulla on sellainen tunne, että kehittelet tätä kirjaksi, ellei se sitten ole jo valmis.
Ei tuntenut lukevansa tyhjää kun tätä luki.

Riku Riemu kirjoitti...

Vilppuja ja Järkäleitä on olemassa, julma tämä elämä on. Ilot ovat pieniä, onnellisiksi kutsutaan sellaisia, jotka osaavat ne huomioida.

Pietarilla on bloggauksineen lukemisen arvoinen uutissivusto, lukijoitakin sillä on runsaasti.

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu, on melkoisia haasteita ruveta esimerkiksi tarinani Vilpun asemaan. Pikemminkin Järkäleen yksinkertaisen kaljun alle on paljon helpompi sujaltaa ja sille keksii kyllä repliikit enämmälti miettimättä, mutta että puhekyvyttömän ihmisen laittaminen näinkin vaikean tarinan lomaan on aika uskaliasta. Mutta kummasti niitä lauseita vain syntyy kun ajatuksia päässään pyörittelee...

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, Pietarin sivut osoittavat, että ainakin hänen tapauksessaan internetistä on hirveän paljon hyötyä ihmiselle, joka hänen asemassaan on. Hänhän on rakentanut ympärilleen ihan kokonaan uuden, merkityksiä ja tarpeellisen tuntuista toimintaa olevan elämän. Pää pelaa ja sen avullahan täällä toimitaan.

Vaikeinta kai liikuntakyvyttömäksi joutuminen on silloin, kun alkaa olla ikää ja tottunut aina menemään.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

olen ollut niin höykytyksissä, kun koneet eivät ole toimineet, ja sitten taas toimineet, mutta tarvinneet putsausta ja sellaista että en ole ehtinyt oikein muuta kuin lukea jotain.

Tästä en osaa sanoa mitään muuta, kuin että ensi lukemalta tuntuu oikealta. Ja jotenkin sitten vielä, kun näin uutisista että ex-kansanedustaja Könkkölä oli kylmästi jätetty ulos lentokoneesta Istanbulissa, käsittääkseni siis ei päässyt Suomen koneeseen.

Suomi ei ole mitenkään erityisen hieno maa siinä, miten vaikeavammaisia kohdellaan, tai vähemmänkin vammaisia vaikka on esteettömyyslaki olemassa. Ei ehkä voi olettaa että Turkissa on?

Joka tapauksessa tähän alkuun jo tulee niin paljon draaman elementtejä, että saa nähdä miten saat solmut kiinni.

VAIKKA saat pitää silmällä sitä, ettei kiehu yli, kun päähenkilöt ovat ihmisyyden vastakkaisilta puolilta. Ainahan sitä miettii onko mitään mahdollisuutta päästä hyppäämään hyvän puolelle. Olisiko pahuus todella idiotiaa?

Katsellut peräkkäisinä lauantaina isojen apinoiden meininkiä, simpansseja ja paviaania ja tullut siihen tulokseen, että vaikka niillä onkin alfa-urosjärjestelmä, niin kuin kai ihmisilläkin on, niin ilman yhteistyötä ei lauma säily hengissä.

Ihmiset eivät oikein hallitse yhteistyötä toistaiseksi. Perheen suhteen saattaa vielä onnistua, mutta meiltä ovat jo suvutkin hajonneet. Eduskunta on kyllä kuin mikäkin apinalauma ja sen johtajien tuulet ja puuskat eivät oikein johda mihinkään.

No tuossa oli omituinen vertauskuva: noista henkilöistä tarinassa tuli simpanssidraaman henkilöitä... Sori, tuskin sinä sitä tarkoitit.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, kevätkiireensä ja muut hötkeltämisensä meillä kaikilla.

Vammaiset, riippumatta vamman "laadusta", kiinnostavat kovasti minua, tarkkailijaa.

Sekä äkkiväärästi käyttäytyvät yksilöt ja maailman ääristä tykö vaeltavat, lajitovereidensa ahdistelemat pakolaiset, alkoholistit ja joku satunnainen, eksyksissä oleva vanhus saa katseeni kääntymään. Myös naiset, joilla on jotain muutakin ulkonäössään kuin vain pelkkä "kauneus". Oikeastaan siis tavalliset ihmiset.

Omaneduntavoittelijat ovat liian lävitsenäkyviä yksine päämäärineen mustien autonlasiensa takana, että mitä kiinnostavaa heissä olisi? Esimerkiksi Björn Wahlroos; kuinka äkkiä se mies rikkauksineen onkaan tyhjiin kaluttu luu? Mitä sellaisesta miehestä voi enää sanoa, mitä se ei jo itse olisi paljastanut pikkukirjoituksissaan? Hesari kyllä yrittää, mutta...

Tämä lukee sosiaali- ja terveysministeriön erään ohjelehtisen etukannessa:

"Kaikille
mahdollisuus
terveelliseen ja
turvalliseen
elämään"

Ja Yhdistyneiden Kansakuntien
vammaisten henkilöiden oikeuksia
koskeva yleissopimus julistaa:

"Vammaisia
tulee kohdella
samalla tavalla
kuin muita ihmisiä"

Maailmassa on paljon isoja ja pieniä määräyksiä heikompiosaisten turvaksi, mutta milläänhän ne eivät kaikki tule toteutumaan.

Ehkä Suomessa on kuitenkin yritetty, ja ehkä yritetään huomennakin. Mutta aina, kun talouden vyötä on kiristettävä, sitä kiristetään ensiksi niiden kohdalta, jotka eivät itse asioiden eteen paljoa voi barrikaadeille nousta.

Maija Könkkölän (Kalle Könkkölän puoliso) kuolinilmoitus oli tämän päivän Hesarissa ja sen huomatessani mietin hetken näitä asioita. Ja vieläkin mietin.

Myös anabolijärkäleitä.

Raili kirjoitti...

Aina on Valto tarinoistasi havainnut vankan tietämyksesi rakentamisesta mutta taidat olla lisäksi myös sairaanhoitaja? Hieno tarina, innolla jatkoa odotan. Täytyy lukea myös nämä muut viimeismmät tarinasti ihan rauhassa ajan kanssa. Jotenkin on tässä tämä aika mennyt niin että kaikki lukemiset jääneet vähemmälle. Sinun tarinoitasi en halua lukea kiireessä ohimennen vaan rauhassa nautiskellen. Kiitos jälleen kerran lukuelämyksestä.

Valto Ensio kirjoitti...

Raeli, ei minusta sairaanhoitajaksi ole, ihan semmoiseksi pieneksi hetkeksi vain, tai korkeintaan mitä nyt lasten flunssat ja oksetukset kestävät: yksi kun aloittaa, niin viimeisen jälkeen sairastuu itse ja siinäpä se kuukausi onkin vierähtänyt:) (Tässä juuri oli sellainen kuuri, ripuli vielä jälkitautina)

Mutta tarina saa kyllä kohta jatkonsa, ei se kovin pitkäkään edes ole, mutta oma hommansa pilikunviiluussakin... eikä ole edes sellaista vaimoa, tai rakastajatarta, joka tekisi tämän näpyttelyhomman... siis tuli mieleen tällainen, nykymaailmaan soveltumaton asetelma koska luen Joel Lehtosen elämänkerran toista osaa (Otava 2012, Pekka Tarkka) ja se (Lehtonen) on naisiaan kyllä hyväksi osannut muutenkin käyttää kuin vain petin lämmikkeenä ja reumatismin vaivaamien nivelten tervaajina. Tulee vähän semmoinen olo, että olisi Putkinotkonkin nimiösivulla oltava edes maininta siitä, kuka näppäriä sormiaan kirjoituskoneen näppäimistöillä oikeastaan on juoksutellut...