perjantai 2. marraskuuta 2012

Säppi 2


Maanantai 25.9.2006. Lähtö aamulla klo 05 Oulunsalosta. Määränpää Rovaniemi. Matkaa reilu 200 km, normaali vauhti. Ei erikoiskuljetus: Lavetti menossa vaihtoon Rovaniemen konepajalle. Menolastina armeijan vanha telakuorma-auto ja 10 tn:n Åkerman h7b. Tulo uuden lavetin kanssa tyhjänä jos ei muuta ilmaannu. Vetoauto tuliterä Volvo 420.

Syksyinen viimakeli, mutta kuiva. Ei ollut satanut moneen viikkoon. Kesä kokonaisuudessaankin oli kuiva. Koivuissa paljon keltaisia lehtiä. Niitä pyörteili tuulenvimakassa Oulunsalon lyhyillä kadunpätkillä kun lähdin Ojan tallilta.

Mopoilija oli ajanut kumoon Shellin liikenneympyrässä. Pomppaukko nousi itse pystyyn, kopisteli rukkaskäsillä vaatteitaan. Hatunreuhka oli lennähtänyt ympyrän keskuskiville saakka ja sitä mies etsi jonkin aikaa. Hattu oli samanvärinen kuin seulanperien pyöreät irtokivet istutusten seassa. Sitten ukko polki käynnistinpedalia kuin vihassa ja lähti epävarmasti ohjastamaan Kempeleen suuntaan.

Oulun Vianor. Sieltä trukattiin kyydissä olevien koneiden väliin tuliteriä renkaita vietäväksi uuteen lavettiin. Kiinnitin ne rakseilla ja kiristysliinoilla paikoilleen. Jätin toimistoon Ojalta annetun kirjekuoren. Se nuori rengasmies, joka tuli Vianorille ennen työvuoronsa alkua, oli vaimoni sedän poika, Atso.

Nelostie Oulun ohitse veti vanhaan malliin, joutuisaan. Töihinmenijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti. Joitain typeriä ohituksia niin kuin aina. Yhden ohittajan edessä välähti tolppapoliisi, nostin peukaloa ajatuksissani asialle.

Haukiputaalta ei ole pitkä matka syntymäkotiini. Aina ohitse ajaessani muistan isää joka kuoli muutama vuosi sitten ja äitiäni, joka nyt on kirkonkylällä vanhainkodissa. Oli muutamaa päivää aikaisemmin käyty katsomassa ja suht virkeänä se siellä muiden vanhusten kanssa tossutteli. Muisti lapsetkin, mutta vaimoani se arveli omaksi tyttärekseen.

Haukiputaan jälkeen oli taas pitkät pätkät tasaista menoa. Muu liikenne kohtalaista. Jokunen kollega nosti kättään tai vilkuilla väläytteli. Vähälän rekkoja taisivat olla kaikki. Pohjanlahden puoleinen tuuli oli kova, sen näki puista jotka taipuivat kaarelle. Jos olisi ollut pressukapellit päällä, huojuttaisi. Varsinkin tyhjänä. Renkaiden alla jänisten räjähtäneitä raatoja lojui siellä täällä. Korpit, varikset ja harakat niistä palasia nokkaansa ehtivät liikenteen lomassa riuhtaista. Ravissa olevien ääressä aterioitsivat kaikessa rauhassa liikenteen möhinästä välittämättä.

Olhavassa puoli kahdeksalta. Sillanjälkeisellä pysäkillä, vasemmalla, punaiseksi maalatussa katoksessa oli muutamia lapsia odottamassa koulukyytiä. Vilkaisin heitä ohitse ajaessani. Pienin heilutti kinnaskädellään tervehdyksen. Vastaan tuleva valkoinen Toyota pysähtyi vilkku päällä keskiviivan viereen kääntyäkseen tien ylitse Oijärven tielle. Kaukaa loivasta mutkasta tuli näkyviin harmaa pakettiauto lujanlaista vauhtia. Kerkesin risteysalueen viimeisen valopylvään kohdalle kun se käänsi jyrkästi päin. Kuskin ratinliike oli niin raju, että Transitin keula osui veturin apumiehen puoleiseen kulmaan. Törmäys paukauttti eturenkaan hajalle ja ajokkini lähti suistumaan oikealle, katkoi mennessään valopylvään ja kun lavetti lasteineen retkahti matalaan ojaan, Åkerman viimeisteli törmäilijän lopun rymähtämällä sen päälle.

Volvon tuulilasi tuli hyttään kokonaisena, siruisena laattana, löi käsilleni ja sen reuna iski otsaan niin, että tajuntaa riipoi. Olin Vianorilta lähtiessäni kiinnittänyt turvavyön joten pysyin penkillä, mutta hihnan äkkipuristus mursi kylkiluita ja oikea solisluu meni sijoiltaan.

Tuomaksen muistiinkirjaukset loppuvat tähän. Sivun laitaan on klemmarilla kiinnitetty kriisiryhmän vetäjän kortti ja siinä lukee, että voi ottaa yhteyttä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Tuomas huokaa, nousee istuimeltaan ja rovehtii vähän aikaa työpöydän alimmalla laatikolla. Löytää etsimänsä, katselee esinettä aikansa. Kun kuulee, että pihaan ajaa auto, menee ja avaa verstaan pariovet selälleen.

Vaimo peruuttaa juuri iloisen vihreää Fiestaansa katokseen. Nuorimmaisten lasten nauravat kasvot sivulasien levyisinä takapenkillä. Viisivuotias Jeremias huutaa iskää raplatessaan auton ovea auki. Paperiarkkia heilutellen se juoksee sitten Tuomaksen syliin ja tohkeissaan selittää, että Hilla oli kutsunut syntymäpäivilleen ja että Jarlkko oli kaatunut päiväkodin rappusissa ja että sen leuasta tuli hirrrlveästi verlta ja...

Rauhallisempi, esikouluikäinen Ella tulee myös Tuomaksen polvelle kun tämä on istahtanut ulkokeinuun nurmikon laidalle. Kysyy esineestä, joka Tuomaksen kädessä on, että mikä se on. Vaimo istahtaa myös ja Tuomas alkaa kertoa.

-Tämä on säppi. Tämmöisiä taoin viimeisimpäänkin tilaukseen muutamia. Näitä on ollut jokaisen maatalon aitanpöksien ovilla entivanhaan. Tällä säpillä vain sattuu olemaan vähän erilainen tarina takanaan. Löysin tämän sieltä Olhavan kolaripaikalta kun se oli pudonnut siitä Transetista, jonka kanssa kolaroin silloin monta vuotta sitten.

-Olinko minä jo silloin? kysyy Jeremias.

-Olit sinä. Parin viikon vanha tissibaarinjellukka.

-Ja minä olin sitten kaksi vuotias, eiköstä? kysyy Ella.

-Niin. Niin olit.

-Mutta miksi se säppi siellä kolaripaikalla oli? kysyy vaimo.

- Se auto oli Tarkiaisen Ernon jota sen poika silloin ajoi... Ernolle olin takonut iltatöinäni muutamia juttuja sinä kesänä ja kai tämä säppi oli jäänyt paikoilleen asentamatta, tai sitten tein niitä jonkun ylimääräisen. En muista tarkemmin. Katsokaas, tässä on minun puumerkkikin meistettynä.

Tuomas näyttää säppiä ja lapset ja vaimo kääntelevät sitä käsissään.

-Mitähän Tarkiaiselle nyt kuuluu? kysyy vaimo.

-Oli kuollut viime vuonna. Ja sen vaimo myös vähän sen jälkeen.

Vähän aikaa on hiljaista. Leuto elokuunlopun tuuli huilaa tuomissa keinun yläpuolella ja puuskahtaa kohta jälleen liikkeelle. Rastasparvi lentää aurinkoa päin. Ella kysyy:

-Ethän iskä ennään aja milloinkaan rekkaa?

-En, en aja, vastaa Tuomas. -En enää milloinkaan.


(Tässä 2-osaisessa Säppi-kertomuksessani esiintyvät henkilöt, kuljetusfirmat, kalusto, kuljetettava rahti ja tapahtumapaikat ovat mielikuvitukseni tuotetta eli tarinan olen mukaellut  kokonaisuudessaan aiheen -liikenneitsemurhat-  totuudellisen ytimen ympärille.)

17 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Minun papereitteni mukaan syyskuun 13., 14., 21. ja 24. päivänä 2006 on satanut Oulun seudulla vettä. Kesä oli kyllä hirvittävän kuiva, puiden lehdet eivät olleet niinkään keltaisia kuin ruskeita ja ne olivat sellaisia jo elokuun puolivälissä, kun oli vielä hellepäiviä.

Minusta tällä tarinalla oli kaunis ja viehättävä loppu.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Oikein siis muistin, että kuivahkoa oli sinä kesänä noin yleensä ottaen. Urakoitiin Vuokatissa turisteille osakkeita ja katolla oli kuumaa, kypärässä kiehui ja turvakengissä kupli.

Yksittäisiä päiviä en lähtenyt tarkistamaan vaikka se tietenkin olisi paikallaan kun kerta aikajanakin tarinassa on.

Säähistorian voi toki valtakunnallisista tilastoista selvittää, mutta minusta oli mukavampi laittaa Tuomas kuivalle tielle kun murhetta oli tiedossa.

Omissa muistiinpanoissani harvoin mainitsen säistä. Ne kiinnostavat minua hetkellisesti; ikkunasta katson aamulla säätä ja elän sen mukaan. Unohdan kohta, jos esim. sääkarttaa netistä vilkaisen.

Jos sillä on jotain merkitystä vaikkapa nyt pyöräretken suunnittelussa, niin se on eri asia.

Minä itse olen käynyt yhdistelmäajoneuvokoulutuksen sekä siviilissä, että armeijassa ja ajanutkin jonkin verran näitä reteleitä, niin jotain sitten osaan siltä puolen kertoilla. Tosin ihmisiässä siitä on jo aikaa, kalusto on muuttunut ja säännötkin, että niitä täytyy selvitellä jos jotain kirjoittaa alan piiristä.

Tarinan loppu oli tosi vaikea tehdä juohevasti, mutta kai sitä nyt sitten kannatti pyöritellä pitempään...

Riku Riemu kirjoitti...

Rekkakuskien, äijistä äijimpien, maailma ansaitsisi kirjoittajansa. Aika vähän heistä kai mitään on, kynämiehet joukossaan ovat harvasssa. Ja jos jotain on, se on sellaista lievästi äitelää rekkaromantiikkaa, musiikkiesitykset ainakin.

Lapsena minä ihailin rekkakuskeja, sellaisia, jos sepeliyhdistelmätkin lasketaan, oli faijan ystäväpiirissä useita, hän itse ei ollut.

Yksi hurja pikkukaljoissaan pujotteli Hanskin baarin bensapumppujen välistä sepeliperävaunun kanssa. - Peruuttamalla ja aika haipakkaa!

60- 70-luvuilla harvinaista oli ratista palaminen, vaikka kaljoissaan aika paljon ajelivat.

Ainoita lapsuudestani säästyneitä kirjoja on "jeppe ja naapurin rouva". Siihen olen leikannut ja liimannut Esson "tiikeri tankiin" tarroja, en kuitenkaan tekstin tai kuvien päälle.

Yhdistelmiä en ole ajanut, kuorma-autokortti (ja pikku e) minulla on, mutta aika vähän niitäkin.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Jaakko Teppo väittää, että rekkakuski peräpukamat vain palkaks saa:

http://www.youtube.com/watch?v=AaHLrzCxnzA

Laulussa se "hiekkalaatikolla haaveilin mä vaan" sopii sinun(kin) lapsuuteesi ja varmaan monen, monen pikkupojan edelleen. Itelleni otan sen "kun hiekkalaatikossa olj vaen karkee sepelj..."

Rekkakuskeista ei tosiaankaan tule mieleen kuin lastenkirjallisuudesta kuvakirjoja. Niissäkin ovat lähinnä itse autot pääosassa, ei kuskit. Joskus jossain dekkarissa rekkakuski ryöstetään ja tapetaan ja elokuvissakin he harjoittavat milloin ihmissalakuljetusta, milloin huumeita jne.

Minunkin tarinassani yletyin vain kovin ikävää yksittäistapausta kuvaamaan.

Aika yksitotista junnaamistahan ajaminen on, lastit ja kelit kyllä vaihtelevat ja onnettomuuksia näkee, joskus joutuu niihin mukaankin, mutta varsinaista, kiinnostavaa juonta ei välttämättä yksittäiskeikasta saisi. Pitäisi kirjoittaa jonkun rekkamiehen koko elämänmittainen kertomus tien päältä ja sen osaisi kirjoittaa vain itse rekkamies.

Tulee mieleen Veikko Huovisen Lentsu, jossa puutavarakuskille aiheutuu mielenhäiriö siitä pahuksen viruksesta. Eikös se Esko Nikkari esittänyt filmissä sitä henkilöhahmoa? Ätshiii!

Riku Riemu kirjoitti...

Täsmennän vielä, että se yksi hurja peruutteli kahdeksikkoa.

Tuo Jaakko Teppo on hyvä ja todellakin: Esko Nikkari!

Ripsa kirjoitti...

Valto & Co,
minulle tarina oli täyttä eksotiikkaa. En tiedä rekkojen ajamisesta mitään.

Joitakin rekkakuskeja olen tavannut, nimittäin mulla oli nuorena opiskelijana tapana ajaa bussilla kaupungin laitamille siinä illankähmässä ja pysähtyä rekkojen suosimaan pyähtymispaikkaan ja/tai huoltoasemalle ja pyytää ihan suusanallisesti kyytiä kotiin tädin luo.

Olivat opiskelija-alennukset VR:lle mutta silti rahaa oli hyvin vähän, tietenkin.

Niistä kuskeista jäi todella mukava fiilis. Ne olivat järkiään ainakin kaksi kertaa minua vanhempia ja niillä oli lapsia jotka olivat joko koulussa tai opiskelemassa ja ne tiesivät tismalleen mikä ongelmani on.

Ihmettelin tavattomasti joitakin kavereita jotka varoittelivat rekkakuskeista että ne vain tahtovat pysähtymispaikalle ja sänkyyn sen kuskinpenkin taa. Kuljin suhteellisen säännöllisesti liftaamassa milloin minnekin, eikä mitään sensuuntaistakaan koskaan ilmennyt.

Päinvastoin:"Onko sulla flikka nälkä, tuosson voileipiä." Tottakai minulla oli nälkä, perjantain luennot loppuivat vasta kahdeksalta illalla, enkä ollut syönyt kuin joskus puolenpäivän aikaan.

Sitten tarinoita lapsista. Tiesin minkä takia ne tahtoivat minut matkalle mukaan. Aikataulut olivat kireät ja ne olivat olleet nukkumatta ties kuinka kauan ja tahtoivat juttukaverin että eivät nukahtaisi, kun piti päästä seuraavaan etappiin, joka oli minun kotini.

Muistan hyvin kun joku kerran mainitsi siitä televisiossa näytettävästä sarjasta, jossa kaksi amerikkalaista nuorta miestä ajoivat rekkaa ympäri sitä isoa maata. Laulu siinä meni jotenkin niin että "Rolling, rolling", mutta se oli semmoinen kantribiisi, en minä sellaisia kuunnellut, eikä minulla ollut telkkaria.

Siis ne kertoivat sen sarjan tarinoita ja sitten kyselivät että näyttääkö tämä muka sellaiselta. Minusta ne miehet olivat mukavia. Siis oman isäni ikäisiä.

Jäin tuossa miettimään yhtä asiaa: ovatkohan rekkakuskit edelleen yksin ajossa? Sellaisessa on vaikeuksia, varsinkin vesikelillä tai kun on lumituisku tai jäätä. Kahdet silmät näkevät paremmin.

Muistelen myös sellaista sanotun, että jossain olisi kielletty liftarien ottaminen. Kuulosti todella tyhmältä, jos matka oli pitkä ja kuski yksin ja nukahtaisi koska vain.

Tämä tarina oli traaginen. Ja: en muista 60:luvulla kuulleeni tuollaisista itsemurhista ikinä. Mikähän tässä ajassa oikein on niin todella erilaista? Vai oliko niin, että itsemurhista ei saanut puhua silloin ennen, se oli sopimatonta, syntiäkin?

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Tarina voi olla eksotiikkaa, mutta todellisuus harvoin.

Rekkamies on tehtävänsä vanki. Vapaata on vain se pätkä tiestä, jonka kerrallaan ratin takaa näkee. Tiellä ovat reunat ja määränpäät, lopusta vankeudesta pitää huolta keli, aikataulu, ajoneuvopiirturi ja ajoneuvon hallintalaitteet. Kuten missä työssä tahansa omat rajoitteensa. Harvoin kai vapaudenhaaveet töissä toteutuvatkaan. Ehkä jollakin mertentutkija Cousteaulla on onnistunut yhdistää koko elämänsä työtehtävään.

Nykyäänkin, ja varsinkin nykyään, rekkakuskit ajavat vaikka maan päästä päähän pääasiassa yksin. Heillä on matkaan käytettävän ajan mukaan määrätyt lepotauot ja jos niitä ei pidä ja sattuu piirturintarkastus (ratsia), siitä sakotetaan -tai vielä pahempaa: Jos ajaa ylituntien jälkeen kolarin, rangaistus on ankara.

Periaatteessa, ja myös lakia kun noudatetaan, ammatikseen ajavan kuljettajan työtila on suljettava ulkopuolisilta, siis mm. liftareilta.

Onnettomuuden sattuessa kuljettaja on pahassa välikädessä jos loukkaantumisia tapahtuu. Liikennevakuutus korvaa kyllä henkilövahingot ja kuolemantapaukset, mutta voi olla, että se perii kuljettajalta ne sitten takaisin jos liftaria ei rahtikirjoissa mainita.

Ei rakennustyömaallekaan juuri onnettomuusriskin vuoksi voi ulkopuoliset, asiattomat mennä.

Muutamia kymmeniä vuosia sitten kulki teillä tiettyjä typyjä, jotka tiettyä luonnonanninta vastaan saivat kyydin minne halusivat, olivat siis kyydissä ihan huvikseen, seikkailivat. Typykkää ei vain saanut rahtiasemilla sitten näkyä. Makasi siellä verhon takana rahdinpurun ajan ja vaihtoi jossakin sopivassa välissä toisen kuljettajan mukaan. Miten milloinkin.

Nykykäytäntöä en tiedä. Viimeksi itse liftasin Turun sataman Kiitoliikenteen terminaalista rekkaan kujn piti päästä arkiasioille ja työtoverit jäivät vielä telineille. Kyyti oli ammattimaista, ei mitään uhoamisia vaikka millaisia typeryyksiä olisi kuljettaja muiden tiellä kulkevien nähnyt tekevän. Siitäkin on jo muutama vuosi kulahtanut.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa vielä

Noista liikenneitsemurhistahan ei ole siis viranomaisten ylläpitämää tilastoja aiemmilta vuosikymmeniltä. Vasta jokunen aika sitten on sellaisten tapahtumien ylöskirjaamiset eriytytetty omaan sarakkeeseensa (Kansanterveyslaitos), mutta yleisesti ottaen vaikeneminen jatkuu perustelluista syistä.

Aiemmin niistä puhumisesta on vaiettu osittain vaistonvaraisesti. Nykyään pidetään matalaa profiilia siitä tiedosta, että itsemurhaa hautova saattaa saada lukemastaan yllykkeen tehdä teko juuri tällä tavalla.

Ei itsemurhaa hautova enää ajattele tekosensa mahdollisia seurauksia muille. Hän on mennyt jo sen rajan ylitse ja epätoivon aiheuttama pimeys vallitsee sillä aivolohkolla. Kaikista ei ole hyvin alustettuun ja suunniteltuun itsemurhaan Seppo Heikinheimon lailla (Mätämunan muistelmat).

meri kirjoitti...

osallistuin joskus muinoin naistutkimuksen kesäkursseille ja sain tehtäväkseni tutkia miesvaltaisten ammattien sovinismia.

päädyin siihen tulokseen, että kun kaivosmiehet työpäivän päätyttyä nousivat maan pinnalle, he antoivat katseidensa levähtää vaatekaappiensa ovissa poseeraavissa alastomissa naisten kuvissa.

sovinistisimpia olivat ne rekkakuskit, joiden autoihin tuppautui eniten liftarityttöjä. myös taksikuskeilla oli mahdollisuus saada kyytimaksu luonnossa.

ja siinä missä naisportsari ompeli miesasiakkaan ratkenneen takinhelman, jokainen vähänkin siedettävän näköinen miesportsari koppasi illan viimeisten naisasiakkaiden joukosta sen naisen, joka jo ennakolta oli käynyt sopimassa yhteisestä kotimatkasta.

vuosien jälkeen ja lukuisia liftireissuja myöhemmin voin sanoa että naistutkimus on ahterista ja rekkakuskit ovat reilua porukkaa.

yksi enoistani ajoi rekkaa ammatikseen kaksikymmentäseitsemän vuotta, kolme miljoonaa kilometriä. jos matkan olisi kulkenut maapallon ympäri, kierroksia olisi kertynyt seitsemänkymmentäviisi.

olin silloin tällöin kyydissä. kun vastaan tuli toinen rekka, kuskit tervehtivät toisiaan. pimeät ja liukkaat talvikelit olivat viheliäisiä. arvaamattomia olivat myös maaseudun hiekkatiet ja ahtaat pihat. parikymmenmetristä rekkaa ei noin vain saunan takana käännetty.

eno piti työnsä vapaudesta. kiire oli usein kova, mutta joskus saattoi ajella omaan tahtiin ja poiketa kahville, kun mieli teki. koska hän vietti monta yötä kuukaudesta reissussa, hytin istuinten takana oli peti. siinä hän veteli hirsiä säällä kuin säällä. kovalla pakkasella oli otettava kunnon makuupussi mukaan ja toivottava, että lämmityslaite toimi. pesupaikka täytyi etsiä matkan varrelta.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Naistutkimus olisi mukavaa jos saisi tutkia naisia.

Tai no. Onkai sitä tullut tutkittua ja mikä on tulos?

Rekkamiehet ja -naiset tekevät työtään eivätkä jouda sen enempää naipottelemaan kuin muissakaan hommissa muut miehet. Ja entäs sitten, jos naivatkin?

Legendat ovat legendoja ja niitä kuuluu maailmassa olla.

Japanilaisilla pörssimeklareilla oli joku hemmetin keskipäivän hetkensä (nimitystä en muista) joka oli varattu pikapanolle läheisessä ilotalossa. Joillekin kai tulevat ihan työpaikalle vetämään kuivat kun niin on ollut kiihkeän hektistä rahamaailman numeroiden parissa etteivät polvet kanna kadun ylitse.

Minustakin olisi periaatteessa voinut sukeutua pitkänlinjan rekkamies, mutta sattui siihen aikaan, kun Pietikäisellä harjoittelin, tulemaan joku yleisempi katkos töiden saantiin sillä rintamalla ja kun sain muita töitä niin se jäi. Hyvä niin. En kadu. En minä oikeasti autojen parissa ole koskaan viihtynyt. Ajaa aina voi, mutta se muu rassaaminen niiden kanssa...

mikko kirjoitti...

Valto, sinulla on usein synkkiä tarinoita. Tämä ei ole kritiikkiä, maailma on täynnä pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, sitä on enemmän kuin mitä siihen oikeasti mahtuu. Sinä hyvin usein tätä teemaa purat, ja virkkaat, ja purat... (Kansakoulussa piti opetella virkkaamaan. En uskalla käyttää muita neulomistermejä metaforana kun en tunne niitä.) Tarkoitan, että tekstisi on sillä lailla rehellistä ja sillä tietyllä lailla tyyntä että sitä on käyty läpi, eli eletty ja ajateltu.

Tämä ei ollut kritiikkiä. Enkä muuta sano. Koska saattaisin alkaa puhua muusta. Esim. itsestäni. Joka olisi yhtä kamalaa kuin maakaasulla käyvät moottorisahat Rokuan kuusikoissa… (Hetkinen, tuo viimeinen vertaus on kyllä niin kummallinen että en käsitä mistä on kyse? Ihan oikeasti en. Ehkä tässä viinissä, jota juon, etiketissä on krokotiilin kuva, on itsessään jotain käsittämättömyyksiä? Täytyy olla.)

mikko kirjoitti...

Niin, kuten tuossakin, kun mun pitäis sanoa joku mielipide, väistän. Ja veistän jonkun puujalkavitsin. Ei kyse siitä ole että pelkäisin - mitä mulla enää olisi pelättävää? Kyse on siitä että mua vituttaa niin moni asia, ihmisten järjettömyys, etten mää viitti olla enää mitään mieltä. (Joskus vaan vittuilen huvin vuoks. Tai siks, että itse luulis olevansa vielä elossa. Se on kai sama asia.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Krokotiilin kuvalla varustettu viini on varmaan testattu krokotiilifarmien eläintenhoitajilla. Veikkaan siis, että se on valkowiiniä.

Tarinoideni synkkyys.., mistähän se genre tulee? En itseni kohdalla niin ylevästi viitsi retostella, että jostakin käsittämättömästä slaavilaisuudesta ainakaan.

Savolaismallisesta pimeyden sydämestä? Kokemuksista näiden synkkien asioiden lähteillä?

Mietin ihan oikeasti itsekin, miksi näitä virkkaan ja puran.

Jokin perusviritys lie mielessä pielessä tai sitten olen vain jonkinalainen sukupolveni pienimittainen "tilintekijä"? Näen, kuinka melkein kaikki muut mykkinä vaeltavat tai unelmoivat vaaleanpunaisia unelmia, niistä suostuvat vain keskustelemaa.

"...maakaasulla käyvä moottorisaha..."; letku Siperiasta suoraan sahaan.

Minuakin vituttaa moni asia ja jaksaa vain pitäisi.

Tänään kävelin kuusi kilometriä pienimmän poikani kanssa räntäsateessa ja oli mukavaa kun se koko ajan selitti ja jos ei selittänyt, niin lauleli omin kielin: "dumdumdum damdamdam...". Ja äsken se saunan jälkeen nukahti sohvalla syliini kun katsottiin Stalinin kanava-dokumenttia. Siksi jaksan.

Valto Ensio kirjoitti...

Ja sitäpaitsi Mikko, poika löysi kaupan lattialta 2,20 €, juotiin kahvinurkkauksessa pullakahvit (poika söi pullan, minä join kahvin) ja Neiti K oli taas yhtä mukava kassalla kuin ennenkin. Oli vähän asiakkaita, niin kerkesi siinä jonkun sanasenkin vaihtamaan. Ja kun valitin päänsärkyä hän sanoi, että äitinsä oli kärsinyt migreenistä silloin kun vielä eli, ja vähän muutakin puristiin. Hiivaa ostin, tarjousnakkeja ja jauhelihaa sekä kaksi banaania.

Ja piänsärkypuheista taas tuli mieleeni Napiksen humpat la-iltana jossa näin vanhaa tanssituttavaani jolla oli äskettäin ollut lievä aivohalvaus (nuorempi minua).

Hän on käyttänyt pitkään migreenilääkkeitä, ja nyt lääkäri oli kieltänyt niiden käytön, koska ne lisäävät aivohalvauksen riskiä. Onneksi itse en käytä vaan nielen mitä vain särkylääkettä kun sahalaidat silmiin iskevät. Loput kivut sitten kärsin hammasta purren ja jalkaa polkien. Perkeleitä lausuen.

mikko kirjoitti...

Sillon kun Saaga oli lapsi, mun lapsi, en ikinä mitään väsymystä tuntenut. Tai ajatellut erikseen mikä "elämän tarkoitus on?" Sehän oli, siinä.

Olet hyvin onnellinen ihminen, Valto, kun sinulla lapsia vielä on.

Ps. On mulla Saaga tietysti yhä. Ja ihan kaikkena. Mutta on se eri asia kun hän ei ole enää lapsi... ikävä.

mikko kirjoitti...

Sairaudet eivät demokraattisesti järsi ihmisiä. Tuosta migreenistä joka ilmenee sahalaitaisena kuviona se tohtori... mikä hän nyt oli... jonka kirjan perusteella tehtiin tämä elokuva "Heräämisiä"... Oliver Sacks (kävin lunttaamassa Wikipediasta) on siitä kirjoittanut siis paljon. Koska itse kärsi siitä. (En tiedä onko häneltä suomeksi julkaista aiheesta mitään, en ole lukenut, koska en ole itse kärsinyt tästä.) Olen kärsinyt muunlaisista jutuista, pumpusta; itse asiassa minun pitäisi olla 40%sti kuollut. Käsittääkseni, en ole? Enkä edes ajattele asiaa sillä tavalla. Ajattelen, että monella muulla ihmisellä menee paljon huonommin kuin minulla. Se on varmasti totta. (Koska minullahan menee hyvin.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

"Olet hyvin onnellinen ihminen, Valto, kun sinulla lapsia vielä on."

Tätä piti vrk miettiä.

Kun lapsia pitää onnellisuuden mittarina, sitä pystyy olemaan onnellinen aika pitkään jos voi säilyttää itse jonkinlaisen lapsenuskon maailman hyvyyteen, luottaa tulevaisuuteen eikä näitä hirveitä ennusteita esimerkiksi ilmakehämme suhteen älyäisi nähdä. Eikä näkisi tätä ahneuden yletöntä määrää joka vain lisääntyy.

Minä en pysty olemaan kuin hetkittäin onnellinen. Eli ne hetket kun on touhuttava näiden pienempien kanssa ja heidän vuokseen (hetkihän tämä koko elämäkin on, mutta...).

Kuten sanot, elämän tarkoitus on siinä; lapsessa.

Mutta niin eivät näe ne, jotka maata jalkojemme alta kaluavat (ihan konkreettisestikin). Ja joiden toimesta meidät kaikki on siihen kaluamiseen viekkaudella harhautettu.

Miljoonasosa tuotetusta kulutustavarasta ja ruuasta olisi riittänyt. Ja riittäisi. Riittäisi helvetin pitkään.

Mitä tekee valtava määrä kultaharkkoja visuissa holveissa kun se myrkkyjen kanssa on maasta irti liuotettu? Tätä minä en käsitä näiden paska-altaiden äärillä jota kohta edustaa koko Kainuun maakuntakin Talvivaaransa vuoksi (vaikka täältä ei kultaa suoranaisesti vuollakaan).

Ihmislaji on ihan pöljä. Tuleeko penakoistanikin yhtä pöljiä?

Luin viimeksi (tai no monta kirjaa selällään tuossa kellottaa nytkin) loppuun Eero Paloheimon Megaevoluution ja juuri sitä ennen Kari Enqvistin kirjoja niin kyllä nekin panevat enemmän kuin vähän miettimään esimerkiksi tekemällä tehtyä onnellisuuden harhaa täällä "teknosfäärissä". Hirveää typeryyttä viisaiden ihmisten joukoissa.

Onnellisia ovat nyt myös Obaman kannattajat (itsekin heihin kuulun). Mutta sekin on harhaa, että "...amerikkalaisilla on edessään vielä parempi tulevaisuus kuin koskaan..."

Ei ole.

Ei ole kenelläkään jos talous ja ylipäätään raha on koko ajan se tärkein asia jolla parempaa tulevaisuutta mitataan.