tiistai 30. heinäkuuta 2013

Joulukuu 1990

Ma 3.12.1990 klo 05.45 Iisalmi

Rabo Karabekian: "Siniparran tarina sikseen, sillä ruumiita ei aitassani ole." Kurt Vonnegutin kirjat ovat luettavina levällään huushollissa, on myös Kunderaa ja Adolf Mollnarin omaelämänkerta Suuri ilveily joka kuljettaa erään suruttoman ihmisen tarinaa muuten surua ja murhetta täynnä olevassa eilisen Euroopassa.

Jos en lukisi, niin mitä kainalosauvoja yksinollessa muita olisi; viikonloppukin oli niin ilkeä, etten siitä kykene sanaakaan kirjoittamaan. Märehdin kuin nauta suuhun nousevia murheenpallukoita.

Radiossa nyt Fredi ja rakkaustarina. Uutisissa odotettavissa lamanviertoa, Erich Honeckeria ja Kanaalin tunnelia.

Cp-vammaisella serkkupojalla on beagle jonka nimi on Juppi. Tahatonta komiikkaa tässä juppitarhassa jossa kodittomiksi itsensä saneeranneet nyt ulvovat.

Ti. 4.12.1990 klo 05 Iisalmi

En jaksa iltaisin rivinkään vertaa piirtää. Luen vain ja yritän opetella nukkumaan. Aamuisin herään jo kolmen jälkeen kun postiluukut kolisevat mullikan jakajan juostessa rapussa. Hesari rapsahtaa eri tuojan toimesta tuntia myöhemmin. Luultavasti sitä ei muille tähän rappuun tulekaan. Minullekin pätkittäin kun huomaan jonkun tilaustarjouksen.

Eilenillalla soitti viisi ihmistä: Hante Hamulasta, Tuomo Hausjärveltä, Helena Kuopiosta, joku krääsäkauppuri ja käly Alapitkältä. Viimeksi mainittu puhelu oli niitä korsia, jotka katkaisevat vaikka millaisen kamelin selän. Tuula roihusi, että olen Sadun Muuruvedelle lapsista syrjäyttänyt. Miksi tuo kurja noita nyt  tähän tarttuu? Ei se sairaalaankaan siskoaan katsomaan vaivautunut. Rätinänsä päätteeksi aikoi tehdä ilmoituksen sosiaaliviranomaisille, ettei minusta ole lasteni huoltajaksi. Vihjaisi, että oikeastaan he voisivat ottaa tytöt sijoitukseen (jos heille siitä maksetaan)! Tulisivatkin sossutädit pistäytymään. Saisimmeko sitten koko porukalle merkinnän MTT:oon ja terapiaa tarjolle?

Sittenpä yö menikin valvoessa, ei edes lukeminen auttanut. Ja jos torkahdin, alkoi painajaisten vyöry.

To 6.12.1990 jotain ½-yö Unimäki

Oliko se 73:s itsenäisyyspäivä tänään? Linnanjuhlien parfymoidun hien ja pierujen haju peittää usvana koko maan. On tarjottu kansalle tuntematonta sotilastakin. Luettuna se antaa  kuitenkin toisen tunteen itsenäisyydestä kuin telkkarin mustavalkoinen jengi.

Kävin sotaveteraani Timsteriä katsomassa Nurmeksessa. Se makasi toinen jalka polvesta poikkisahattuna vuodeosastolla. Juurilaho aloitti tyvestä vaikka vanhan viinamäen miehen olisi luullut alkavan latvasta ruskistua. Jouni oli kuskina ja minulla pullo koskenkorvaa povessa. Kaksi ryyppyä Timsteri vain hörppäsi. Tullessa joku paksu ukko ravintolan baaritiskillä tuli örnistelemään, menin vessaan, se seurasi. Kusin ja poistuin, se seurasi. Ulko-ovella paksukainen kompastui lenkkareidensa nauhaan ja nurjahti tuulikaapin nurkkaan. Livahdin Jounin kyytiin. Olen muukalainen omassa synnyinkunnassani, sitä kai se paksukainen vikuutteli.

Lunta ei ole paljoa satanut. Unimäkeen pääsi vielä. On kylmä vaikka uunia pooruutin siitä kun iltapäivällä tänne kampesin. Pimeää pimeää pimeää on, ei tuiki tähtösetkään. Humalan helpotus.., ja pah! Huomenna ei ole onneksi töitä, mutta auton rattiin on selvittävä. Haen porukatkin tänne, ovat nyt Siilissä äidin luona.

Su 9.12.1990 klo 21 Iisalmi

Lech Walesasta Puolan presidentti. Kansa hurraa kun tyrannia väistyy. Niin se tekee myös silloin, kun tyranni virkaansa astuu. Tai pannaan hurraamaan.

Ma 10.12.1990 klo 06 Iisalmi

Pakkasta 25 astetta. Vein Sadun asemalle. Seurasin hänen nousemistaan Pohjolan Liikenteen oviaskelmille, kääntymisen ja villakinnaskäden heilautuksen, henki huurusi. Kuinka kaikenlainen lähteminen, meneminen ja tuleminen, meidän elämäämme onkaan pirstonut. Linja-autoasemalla me ensimmäiset katseetkin vaihdettiin keväällä 1976. Samaan bussiin Kuopiossa noustiin, hän eteen minä tapani mukaan takapyörien kohdalle ja samassa kirkonkylässä jäätiin myöhemmin pois. Hän lähti kävelemään etelän suuntaan, minä pohjoisen. Meni se kesä muine ystävineen, töineen, tansseineen kunnes sattuma tyrkkäsi jälleen vastakkain. Se elokuu oli häkellyttävin elämässäni. Nyt tässä ollaan ja itkua pidätellään.

Ti 11.12.1990 klo 17.30 Iisalmi

Syötiin perunahauvikkaat  läskisoosilla ja leipää. Jälkiruuaksi marjakiisseliä maidon kanssa. Oli vähän vetelää. Pitää panna ensi kerralla enämpi pottujauhoa.

Zanussin panin toistamiseen rumisemaan. Kovakuntoinen on pyykinpesukone. Se on kiertänyt Tampereet ja kaikki. Oli alkujaan Hannelen perheessä; tuli siis takaisin kotikaupunkiin maailmalta. Lie kohta 20 vuotias? Hannele muutti Iisalmeen 1973 ja synnytti ensitöikseen postimiehelleen kaksoset, että kyllä pyykkikonetta on tarvinneet.

klo 23

Kerroin tytöille tarinoita kuin Orivedellä ollessa jolloin olivat vasta muutaman vuoden vanhoja. Sitsontiainen tarinassani tällä kertaa seikkaili.

Tuossa makuuhuoneen lattialla rumottaa viimeisimmän muuttomme jäljiltä muutamia pahvilaatikoita, kasaamaton koululaispöytä paketissaan ja keskeneräisiä neuleita, jokunen valmis kinnaspari; Satu on näppärä neulomaan, ompelemaan ja tekemään mitä vain käsitöitä terveenä ollessaan. Muistan, kun se neuloi nuorinta imettäessäänkin minulle kynsikkäät ja villapipon.

Nurkassa on myös metallirunkoinen lokerikko jossa ovat kaikki Sadun urheilukilpailuista saamat mitalit ja muut muistot. Niitä on kymmeniä. Joukossa varmaan ne kaksi minun Mikkelissä ja Sorsakoskella juoksemaa hopea- ja pronssimitalia. Sorsakoskella 800 metrin pikataival meni tosi pikaisesti koska minulla oli ripuli ja matkaan lähdin kentänlaidan huusista ja sinne myös maaliviivan ylityksen jälkeen syöksyin.

Sadun mitalit kaikki ovat kovan harjoittelun tulosta. Kerran se pääsi niin pitkälle, että oli SM-karsinnoissakin, mutta jäi jostakin sadasosasekunnista tappiolle. Kova peruskunto antaa sairauksille kovan vastuksen. Jopa psykooseillekin. Heikompi olisi sortunut ajat sitten. Minä ainakin.

Ke 12.12.1990 ruokatunti

"Humanistin tärkein tuntomerkki on ihmisen kunnioittaminen" G.H. von Wright. Täytyykö kunnioittaminen aloittaa omasta itsestä? Jos, niin minulle se tekee vaikeaa. Äitiäni kunnioitan ylitse kaiken, mutta en tiedä ketään, joka sitä ihmettelisi; häntä kunnioittavat kaikki. Mikään patriarkka hän ei silti ole.

To 13.12.1990 klo 17.30 Iisalmi

Mielentilaansa ei nyt osaa kuvata. Ilmaisun kliseisyyden pelko estää sen. Läheisyydenkaipuusta kuitenkin on kyse, mutta kun siitä iskelmätkin sekunnista toiseen urakoivat läyrytä, niin mitäpä siihen minulla lisättävää olisi.

klo 23

Lammilainen on Huittisissa työmatkalla ja soitti sikäläiseltä Seurahuoneelta. Ajelee huomenna loppuviikoksi Tampereelle. Vehnästelin, että menee Keskustorille ja hihkaisee minulta terveiset.

Ma 17.12.1990 klo 23.45 Iisalmi

Töistä vapaata. Aloitamme uuden työmaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Ensin on Parannuksen vuosiremontti ja sitten uudelle Alkolle tilojen saneeraus Makkosen liikenteen vanhoihin talleihin. Jotakin pikkuhommaa käyn nykimässä ennen niitä kunhan Juntunen ilmoittaa. Makkosten suvun vanhimmalle jäsenelle, Elsalle kävin perjantaina ja lauantaina tekemässä parvekeritilät, pyykkitelinerampin ja muutamat jakkarat. Se keitteli vahvaa kahvia tunnin välein, pani kymmentä lajia keksejä ja leivonnaisia pöytään ja halusi jutella loputtomiin kauan kestäneestä iisalmelaisesta elämästään. Eikä tinkinyt juttelutaukoja palkasta pois.

Aamulla läksin aikaisin. Satu Muuruvedelle, Siilinjärvellä äidillä ongelmia öljypolttimen kanssa; vaihdoin suuttimet ja luukkuun tiivisteen. Maaningalla vaihdoin Sepen tontilla olevan traktorin kauhannostimen hydrauliletkun ja rikki menneet ajovalojen lasit. Tulin Kotikylän kautta pois.

Ajellessani yritin ajatella tulevaisuutta. Että sitä on. Isommiksi ajatukseni eivät yltyneet. Kuuntelin kaseteilta Susiartturia ja Tapani Perttua.

Ti 18.12.1990 klo 22 Iisalmi

Mikä on pikapano? Selitäpä kymmenvuotiaalle tyttärelle se. Välitunnilla oli joku sen sanan sanonut.

Ke 19.12.1990 klo 21.10 Iisalmi

Kerran tulevaisuudessa joku minuakin ehkä muistelee ja kirjoittaa hajamielisesti: Isä kuoli kahdeksan vuotta sitten.

Silloin oli lumituisku, nyt melkein vesikeli, lunta siellä täällä härmänä nurmikoilla. Isän varjo on pitkä ja leveä, lävitsenäkymätön. Isä hallitsee unissanikin ihmisiä, tilanteita, minua. Viinahöyryjä mausteina uniensopassa.

Onko omakin varjo lasteni elämänauringon edessä jo nyt?

Ma 24.12.1990 klo 01.30 Unimäki

Tänä iltana pukit kantavat koteihin lahjoja ja hyvää mieltä, toivottavasti.

Minä syrjäytin itseni joulunvietolta. Se ei anna minulle mitään enkä minä sille. Sisälläni on kylmää ja pimeää. Mikään ei tunnu miltään, paitsi sanaton murhe; sekin tekee niin kipeää, että turruttaa vain. On siis jonkinlainen kehä josta ei posiota löydä.

Lapset ovat nyt Gunillan luona, Satu piti viedä KYKS:n kautta Harjamäkeen; se olisi kuollut muuten, oli niin hurjassa kunnossa viime viikolla kun joululoma alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat yhtenä pötkönä jälekkäin ja jos vähän niiltä löysäsi, alkoivat Jeesus, Nästärän Tuomas ja enkelit vuorotella harhoissa. Yksi niistä istui keittiössä pakastimen päällä ja Satu suuttui järjettömästi kun nostin kantta ottaakseni jonkun pakasteen sulamaan. Eivät meinanneet voimat riittää kun siinä painittiin. Sidoin vyöllä kädet selän taakse ja pitelin niin kauan, että väsyi. Sitten tulikin taas GM ja harhat unohtuivat, mutta pidellä silti piti sillä olohuoneen lattian neliötkään eivät olisi riittäneet sille rytinälle. Kaksi yötä ja kaksi päivää jaksoin sitä elämää, sitten piti soittaa neurolle. Yritin kai sen takia, koska joulu oli tulossa...

Satu oli jättänyt debrakineja myöten  lääkkeet ties kuinka monena päivänä ottamatta,  ja kun aloin tosetista jälleen niitä antamaan, huomasin, että hän oli vaihtanut tablettien paikkoja ja joihinkin koloihin laittanut asperiineja tai muita, sinne kuulumattomia tabletteja ja nappeja. Joulun kohdalla olisikin ollut pelkkiä vanutupposia.

Neurolla panivat heti lepositeisiin ja antoivat piikin käsivarteen. Riekkisen rouva kyseli tarkkaan ja koetin selittää tilanteen niin hyvin kuin taisin. Sen perusteella ne rukkasivat lääkitystä kohilleen, pitivät osastolla pari päivää ja kun mieli hieman oikeni, veivät ambulanssilla suljetulle. Olin siellä vastassa ja voi saatana sitä kauheutta taas..!

Ma 31.12.1990 klo 23.50 Unimäki

Olen riehunut minäkin. Kaadoin petäjiä ja katkoin ne sopivan mittaisiki pölleiksi. Ajoin ne Oskarin Lynxsillä pihaan. Teroitin isän vanhan kuorimaraudan ja kuin hengenhädässä, taukoja pitämättä pyörittelin pölleistä kaarnan niloineen irti. Nyt suunnittelen, että jos niistä saunan tämän talven aikana jossain välissä vestäisin. Yksinlukien niitä on 82 kappaletta ja latvukset päälle. Läpimitta viidestätoista sentistä kahteenviiteen. Pitäisi niistä 3,8 m x 4,2 m rakennus muovautua. Lajinsa hulluutta tämäkin, ja konsti selviytyä? Ylihuomenna menen jälleen Makkoselle. Äiti on huoltanut lapset, Satu on jo parempana ja pääsee sairaalasta pois. Menee kai suoraan, ilman sairaslomaa Muuruvedelle jatkamaan opintojaan. Minä en niiden sujumiseen luota lainkaan, pelkään vain.

Komppulan Eeva on kuollut toissapäivänä. Äiti muisteli, että oli 84 täyttänyt. Ananiaksen ja Marin jälkeläinen, mummini nuorempi sisko. Syntynyt siis tällä paikalla vuonna 1906. Hänen elämänsä on ollut muuten hyvä, mutta mies kaatui jatkosodan alussa. Äiti tämänkin nyt kertoi, muuten en olisi tiennyt.

Jossakin paukkavat kai raketit, tänne niitä ei kuule, ei näe.  Tämän päivän maailmanuutiset tiesivät kertoa, että Bush on antanut Saddamille takarajan Kuwaitista vetäytymiselle. Se on 15. tammikuuta. Sitten alkaa paukkua siellä ja se kyllä kuullaan ja vaikutukset tunnetaan kautta maailman.

Mutta sanon nyt hyvästit hirveälle vuodelle jonka elimme.

19 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Nuorena en ymmärtänyt Vonnegutin romaaneja, luulin niiden olevan mustaa huumoria. Oikeastihan ne ovat parasta todellisuuden absurditeettien kuvausta, mieleni tekisi sanoa: realismia.

Kansa hurraa kun tyranni astuu virkaansa, kansa hurraa kun tyranni kaatuu. Kansa osoittaa tunteita, se vuodattaa raivoa ja kyyneleitä. Seuraavassa hetkessä kansa unohtaa kaiken lukemastaan ja tuntemastaan, on tullut uusi uutinen, johon voi siirtää tunne-elämänsä. Voittajat styrankin maassa ovat ennen ja jälkeen kukistumistaan yleensä aivan samat ihmiset, samoin häviäjät. Walesaa tietysti nuorena ihailin. Joutuivat siitä paljon myöhemmin hankkiutumaan eroon, kun alkoi uskomaan itsestään kirjoitettuja suuria sanoja.

Me ihmiset täällä tallaamme aikamme, joka parhaimmillaankin on lyhyt. Selviytymistaistelua, josta täytyy oppia, että silloin kun on tylsää, kaikki on hyvin.

Tuo von Wright ei tainnut aina muistaa sanomiaan tai kirjoittamiaan. Vihjeitä pikkusieluisuudesta, suoranaisesta vittumaisuudesta on näkynyt.

Mutta tuohon paljastukseesi urheilutaustastasi minun täytyy vielä tarttua: "Sinäkin Brutukseni!"


Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Vonnegutin luomukset avautuivat minulle jo tuolloin ehkä juuri sen vuoksi, koska oma elämä tuntui Teurastamo viiden rauhanajan variaatioilta. Kärkisijoille mielessäni kuuluu hänen Galabagos-romaaninsa, vaikka ei niistä yhtäkään sillä tavalla voi ehdottomasti sijoitella.

Aika, jota kulloinkin itse elää, antaa oman sävynsä kaikkeen lukemiseen. Luin 1990-joulukuuta muistellessani tuon Siniparran tarinan ja nyt se kulki ihan eri tavalla ymmärryksessä kuin silloin.

Luultu on täälläkin Walesan ihailtavuudesta, mutta harva asia ja ihminen aikaa kestää. Ovat murjoneet jo moneen kertaan Gorbatshovinkin sädekehän ja pahat puolensa löytynevät historiaa kirjoitettaessa Vaclav Havelistakin, Tsekkoslovakian/Tsekin runoilijapresidentistä. Hän oli kyllä tasaisempi luonteeltaan kuin Lech Walesa. Havelilla viimeistään syöpä piti kurissa luulot itsestä.

Miksihän elämän täytyy olla "selviytymistaistelu"? Ja jos kellä ei ole, se menee ammuskelemaan vaikka värikuula-asein, että voi sanoa selvinneensä voittajana, tai parhaana kakkosena.

Minun urheilutaustastani, että koska Satu oli urheillut koko nuoruusikänsä ja kuului TUL:n Siilinjärven Vesaan, niin tietenkinhän minäkin aloin mukana kulkea huoltojoukoissa. Nuo mitalini juoksin sellaisessa tilanteessa, että täydennysmies piti kentälle saada kun tarkoittukseen mukana ollut joko sairastui tai jäi krapuloissaan pois. Kuntoni oli kovista töistä johtuen kyllä kohdallaan vaikka en urheiluharjoituksissa kulkenutkaan. Kilpailuviettiä ei mikään ole minussa silti saanut syttymään, saatika roihuamaan. Nuo mainitut mitalisijat ovat vain anekdootteja, ranneliikkeitä elämisenpeleissä.

Ehkä Sadun urheiluharrastus sitten takiani tyrehtyi, mene ja tiedä vaikka lapsiahan me saatiin vasta kolme-neljä vuotta sen jälkeen kun oli alettu seurustella.

Ehkä hänen elämänsä olisi ollut parempi ilman minun siihen sotkeutumistani.

Mutta spekulointi lie turhaa.

Riku Riemu kirjoitti...

Urheilusta oli pakko sanoa, kun se on tuntunut sinusta olevan vielä paljon tympeämpää kuin minusta. Selitys on hieno, kaikkea isä lapsensa eteen tekee.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Tuo vaimon kärsimysnäytelmä senkun jatkuu.

Jäin miettimään tuota sosiaali-byroon asennetta. Se, siis ihan oikea sosiaalityö, on ainakin tätä nykyä hyvin vaikeaa saada edes käyntiin, kun ihmiset tarvitsevat toimeentulotukea. Työttömyskorvaus ei riitä ja ainakin kaupungeissa vuokrat ovat hirveän korkeat. Ja jos on lapsia pitää olla katto pään päällä ja ruokaa.

Se että lapsia otetaan huostaan taitaa olla aika suurelta osalta sitten grynderien aikaansaama tilanne. Vuokrasääntelyä ei ainakaan enää ole, enkä nyt muista oliko tuolloin 1990.

Niin paljon tarkkaan oli kyllä aina rajattu neliömäärä ja vuokran määrä, että lapsiperheet asuvat varmaan edelleen keskimäärin ahtaasti. Elleivät vanhemmat ole hyvätuloisia.

Epilepsiassa synapsit taitavat osua mihin sattuu, myös poissaolokohtausten aikaan. Jostain luin pitkäaikaisen sairauden oikeastoi aiheuttavan myös hallusinaatioita.

Riku tuolla sanoi että kun on tylsää asiat ovat hyvin. Kuulostaa aika kamalalta. Ja mikähän ihmiset on riivannut siihen, että aina pitäisi olla jotain menossa?

Olin unohtanut Walesan tulon presidentiksi. Tuntui se kyllä silloin hyvältä: Euroopasta hävisi yksi sotilasvalta. Sitten tuli kyllä pian Jugoslavian sota.

Minusta tässä päiväkirjatarinasta tuo ulkoisen ja kotielämän välinen vaihtelu on hyvin luonnollista. Ei mitään osoittelevaa, asiat vain tapahtuvat.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, en ymmärtänyt, mitä tarkoitat "... ... kaikkea isä lapsensa eteen tekee" -lauseenlopulla, mutta ei kai sen väliä.

Muutenhan säällinen urheilu on ok., vain tämä veripäässä touhu ja dobing-kouhotus ovat perseestä. Se on vienyt ajat sitten pohjan kaikelta hassuttelulta ja terveeltä verryttelyltä jossa ei ole niin väliä, kuka voittaa ja kenet.

Vaikka onko kilpaurheilu milloinkaan tervettä ollut (vrt. Antiikin areenat leijonineen)? Ja mitä "terve"-tässä yhteydessä voisi tarkoittaa? Sitäkö, että luontonsa mukaan ihminen painii lajissa kuin lajissa, vaikka syömisessä?

Kun "urheilu"-termiin liitetään etuliite "auto-" niin sitten ollaan jo pahemman kerran hatelikossa. Vai ollaanko sittenkään kun kerran kemiallisilla aineilla ihmiskehokin itsestään huiput kiihdyttelee parhaiten.

Pelit, kilpailut ja arvonnat ovat ottamassa ylivallan ihmiskunnasta. Niiden varaan rakennellaan niin paljon, ettei kohta kukaan muille töille ennätä.

Pääasia kuitenkin, etten itse ikinään enää tarvitisisi missään asiassa kilpailla kuin huumorimielessä. Niin kuin viime viikonloppuna Rautavaaran pitäjänmestaruuskisoissa nakattiin torilla kumisaapasta (3 poikaani myös) ja voitettiin ylthypäten pokaalit kotiintuomisiksi. Tosin aika vähän oli osallistujiakin...

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Lopetan vanhojen kaivelun toistaiseksi. En jaksa enää käydä sitä sotaa. Täytyy silti sanoa, että tämä tällainen muistelu ja vanhan kertaaminen auttaa edelleen itseäni; terapiaa jota ei ole ammattilaisten kanssa saanut lävitse käydä.

Ei näillä tarvitse muille väliä ollakaan. Ehkä tyttärilleni jollakin tapaa. Toivottavasti.

Lastenhuostaanotot ovat lisääntyneet vauhdilla, grynderit ovat vain väliviite (välistävetäjinä) sellaiseen. Kun seuraa elämää ympärillään, niin käsissä pideltävät tekniset laitteet ovat ihmisille tärkeimpiä kuin syliin otettava lapsi. Siitä se sitten lähtee luisumaan kuin ohjaamaton pulkka jyrkänteessä.

Syyllinen aina ja kaikkialla on se, joka haluaa voittojensa maksimoituvan. Eli siis ne, jotka koko ajan miettivät, mitä joutavaa kansalaisille, massalle, myisi. Pelipuistot, -lukiot ja nettipelien maailmat... voiko turhempaa touhua olla siinä mitassa, jota nykyisin alalla harjoitetaan?

Kun seuraan nuorten ihmisten elämänpäiviensä kulumista, niin kyllä se entistä enemmän tyhjäntoimittamisen parissa sujuu. Opitaanko siinä jälkeläisistä huolehtimaan?

"Epilepsiassa synapsit taitavat osua mihin sattuu, myös poissaolokohtausten aikaan. Jostain luin pitkäaikaisen sairauden oikeasti aiheuttavan myös hallusinaatioita."

Isot kohtaukset tuhoavat aivosoluja ja sitä myöten niiden kourissa paljon kamppaileva potilas vammautuu joka tapauksessa vähitellen, tavalla tai toisella, jopa kuolee.

Lääkitykset ja leikkaushoidot ovat kehittyneet, että niiden avulla saadaan sairaus pysymään siedettävällä tasolla ja siten ainakin pitkittämään muihin aivosairauksiin sairastumisen ennustetta.

"Hallusinaatio" on siis pienissä kohtauksissa totta, mutta muuten se omassa kokemuspiirissäni kuulostaa hieman kevyeltä ilmaisulta.

Riku Riemu kirjoitti...

Valto, ei ihme ettet ymmärtänyt. Minulla jotenkin ajatukset menivät solmuun ja lapsesi kanssa mielsin sinun kilpailuja kiertäneen, vaikka selvästi muuta sanoit.

Valto Ensio kirjoitti...

Ee siis haettoo, Riku. Ymmärsin kyllä solmun olemassaolon.

mikis kirjoitti...

Minunkin päiväkirjani, joita on, päättyvät yleensä joka vuosi 31.12 hyvästelyihin "tälle hirveälle vuodelle" ja toivomisiin, että tuleva vuosi olisi "vähän valoisampi".

Niinhän nuo ovat olleet, tulleet ja menneet.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Olen pitänyt näistä päiväkirjoista paljon enemmän kuin monista "oikeista" romaaneista tai "oikeista" muistelmista.

Se johtuu kyllä lähinnä siitä että osaat kirjoittaa. Sellainen joka ei ole tottunut kirjoittaja, saisi näistä aiheista aikaan puuroa, joka liisteröityy kitalakeen eikä sitä jaksa lukea.

Epilepsian hirveyden viehätys? Joo, ei, olen seurannut läheltä kahden epileptikon elämää ja tiedän kyllä että hallusinaatio on aika lievä sana.

Ihmisellä on isot aivot, mutta ilmeisesti niiden arkkitehtuuri on niin paljon tarkkaan "suunniteltu" että varsinkin jotkut ohimolohkon virheet voivat vaikuttaa sitten kokonaiseen elämään.

Ymmärrän terapia-ajatuksen, vaikka minusta nämä kyllä ylittävät pelkän terapian tason. Pahus vie, eihän terapiassa ole mitään vikaa! Kyllä ne toimivat ja attavat jos niitä tarjotaan.

Harvemmin vissiin kellekään tarjotaan.

Anonyymi kirjoitti...

valto

erno paasilinna tapasi sanoa, että paras kirjailija on kuollut kirjailija, mutta se ei aina pidä paikkaansa, ainakaan sinun kohdallasi.

sinun päiväkirjasi on aivan pöyristyttävän hieno juttu. se on valmis, monisärmäinen romaani, joka heijastaa eri puolilta eksistenssin arvoituksia. se on runollinen mutta myös selkeästi ajateltu. sinä osaat ilmaista monimutkaisia, arvoituksellisia asioita kirkkaasti.

tykkään aivan jumalattomasti kivaniemestä. olen aina pitänyt rönsyilevästä, mutta silti ekonomisesta kerronnastasi, se on melkein kuin elokuvakäsikirjoitusta. sitä lukiessa tulee hyvin voimakkaita assosiaatioita ja visioita. se on aika harvinaista nykyään. osaksi se johtuu tietysti minusta itsestänikin: en halua kauheasti uppoutua toisiin maailmoihin tekstin välityksellä. varmaan sitä yrittää varjella itseään kaikenlaiselta informaatiolta - mikä voi tietysti olla huonokin piirre.

olen pannut merkille, että suret sitä, ettet ole päässyt näkyväksi kirjoituksillasi. minusta se on suruista pienin. ajattele vaikka eeva-liisa manneria ja mirkka rekolaa, jotka eivät osallistuneet kirjalliseen kuohuntaan, eikä heistä siksi pidetty meluakaan. sitä paitsi aikalaisten suuruuden näkeminen on vaikeampaa kuin vanhempien tekijöiden. useinhan kirjallisuudessa tapahtuukin niin, että vasta jatkuva tulkinta nostaa klassikot esiin.

minusta on jotenkin hirveän uljasta olla marginaalissa. kirjabisnes on näet bisnestä siinä missä muukin bisnetti. koska kaupat eivät pidä kirjoja kauaa tiskeillään, kirjan ikä on nykyisin suunnilleen sama kuin jälkiuunileivän.


t. meri

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis

"Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks..."

Vai käyvätkö sittenkään?

Eikka Leinosta ei viimeiseen korttiin katsojaksi ollut kun sen sijaan Vepa Lavi repäisi vielä vanhanakin: "Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan elämä..."

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Hyvä tietää, että olen onnistunut editoimaan siitä kitalakeen tarttuvasta, alkuperäisestä kirjoituspuurosta oleelliset ja luettavat esille. Yhden painajaisvuoden kirjoitustensa lävitsekäyminen on vain ollut yllättävän voimille ottavaa vaikka niitä jo kuin ulkopuolisena tässä tarkkaileekin.

Sitä on kuin eri ihminen kuin tuolloin, ja sen jälkimainingeissa joiden vuosien pituutta ei tahdo edes muistaa.

Pidän sitä kuitenkin hyvänä asiana; elämänkoulu on kohdallani toiminut.

Silti sovittaminen nykyarkeen kokemuksensa, niin ei sillä kovin suurta merkitystä ole, sillä muut ihmiset ympärillä ovat aivan toisia. En ole voinut "kasvaa" "omieni" joukoissa, heidän mukanaan.

Koen siis hieman toisenlaisena aivan toisenlaista elämää. Valmis en tietenkään vielä ole. Elämän yliopiston tötteröhatut ja ylioppilaslakit puetaan oikeasti päähän ruumiinpesijöiden toimesta.

Lie tämänkin tajuaminen elämänrikkautta sekin?

xxx xxxx xxx


En minäkään ammattilaisten antamaa terapiaa väheksy. Varmasti se toimii ja on auttanut sankoin joukoin ihmisiä sitä mukaa, kun siihen valmiuksia on ollut tarjota.

Kaikille "potilaille" se ei kuitenkaan ehkä sovi. Sen vastaanottamiseenkin tarvitaan jonkinasteisia valmiuksia. Ja sitten, kun sen tarjoamisen ehdot sotketaan yhteiskunnan kulloisenkin ajanjakson talousvaikeuksiin, niin heijasteet sieltä vaikuttavat herkkiin ihmisiin joille terapiantarjoajan minuuttiaikataulu on kauhistus.

Epilepsialta (ent. kaatumatauti) on viety aivojen kuvantamisen (selittämisen) myötä sen mystisyys. Siitä on tullut sairaus sairauksien joukkoon kuten pitää ollakin. Mm. Dostojevskillä oli tämä sairaus, mutta hänelle se oli materiaalia ammatissaan, mutta on oman aikansa kummajaiseksi kohtaustensa vuoksi varmasti luokiteltu.

Mutta kuten muistat, näin ei ole ollut aina. Esimerkiksi vasta vuonna 1973 poistui lainpykälä, joka kielsi kaatumatautisia menemästä naimisiin.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

En itse osaa kategorioida kirjoittamisiani (tyyliä, kirjallisuusluokkaa tms) mitenkään. Kirjoittamiseni vain tapahtuu ja sillä selvä. Työtä se on tietenkin teettänyt, ja edelleen teettää, kohdallani jolla ei kouluja takana sen oppimiseen ole. Loputonta lukemista ja lauseentekemistä, sitä vain se on.

Ja koska mainitsit Ernon, niin esikuvia. Mutta hekin ovat vaihdettavia hevosia matkalla päämäärään jos Ernoa täten siteeraan.

Sekä lukijota myös tarvitaan; edes se kuuluisa yksi lukija. Siksi hienoinen katkeruus siitä, etten ole saanut kustantajien kautta kirjoituksia julki, saattaa kajastella toisinaan.

Olen alkanut kuitenkin luopua enimmistä kustannettavaksi pääsemisen kuvitelmistani. Esimerkiksi mainitsemasi bisnes-ajattelun ylivalta vaikuttaa siihen. Senhän tänä päivänä suorastaan haistaa kaikesta, ettei mitään supermyymätöntä minään pidetä.

Kun täti Rowling (Harry Potterin sepittäjä) halusi kirjoittaa pseudonyyminä dekkarin, hänen oikea nimensä vuodettiin kuitenkin julki kun se ei alkanut kaupaksi mennäkään. Vuotiko hän sen itse vai kustantaja, lie toisarvoinen asia sillä toimenpide edustaa härskeimmillään nykymeininkiä.

Haluaisinko moisessa olla mukana?

Ainaisen rahannuusan lopettamisen takia kyllä, mutta mitään muuta viehätystä en siinä näe. Vituttaisi vain, kun tuotantoyhtiöiden edustajat soittelisisivat typeriin uutisvuotoihinsa esiintymään.

Tämä blogimaailma, se on hyvä asia. Sieltä saa minuakin lukea ken sivuille sattuu miljardien muiden sivujen seassa kahlatessaan.

Muutama vakiolukija itselleni kohteena riittää. Siis joita ehkä ajatella kirjoitusprosessin aikana. Eikä aina tule ajateltua edes heitä (Teitä).

Puhuisin palturia, jos Sinun, Ripsan ja muutaman muun kommentit (nekin, joissa kirjoitustyyliäni kehutaan) eivät mieltäni lämmittäisi.

syysmyrsky kirjoitti...

Ajattelen tässä lukiessani omia poikiani,jotka nyt ovat siinä iässä,kuin sinä näitä kokiessasi ja eläessäsi.
Ja samalla itseäni nuorena hoitotyöläisenä.
Olinko,osasinko,vaikka niin halusin...?
Omassa elämässä kuitenkin kokemus,että elämä kantaa.Niitä,jotka kannateltavaksi on jätetty.Niitäkin on,jotka jätettiin,tai otettiin,kuinka vaan,toisenlaisiin.Tuonilmaisiin.
Minusta sinä kuulut selviytyjiin,kuten lapsesikin.

syysmyrsky kirjoitti...

Tuli mieleen Kai Niemisen runo,en tiedä miksi ja miksi juuri tämä,mutta...
"Ja juuri kun luulit löytäneesi rauhan,muu maailma muistuttaa itsestään kuin tanssilava kesäyönä:järven takaa vilkkuu alo,kuuluu soittoa ja naurua;sitä täytyy soutaa katsomaan.
Aikansa istuu veneessä,ajattelee että katseltuaan hetken pimeästä palaa omaan rauhaansa,mutta rumpu soi ja laineet liplattavat veneen laitaan,sitä pidättää henkeään ja huokaisee ja soutaa laituriin,ja kun tulee portille valoon muistaa:rauha on harhaa,nauru ja tanssi rauhaa johon hukkuu,lakkaa olemasta.
Muuttuu vastaukseksi kysymykseen joka jäi järven tuolle puolen:sellainen on elämä,vuoroin kysyy,vuoroin vastaa,aina puolet hukassa.
- Kai Nieminen -
Istun tässä,ihmettelen

Valto Ensio kirjoitti...

syysmyrsky

Kiitos Niemisestä, se sopii näihin menneiden muisteluihin kuten kulloiseenkin elonhetkeen; elämästä aina puolet hukassa.

Ensimmäisen kommenttisi lukiessani kysyin itseltäni, olisiko jonkun syytä kokea omantunnonpistoksia syystä, että jätti perheeni kokonaisuutena huomioonottamatta aikoinaan? Tai että syytänkö minä yhteiskuntaa ja sen epäonnistunutta järjestelmää tai jopa jotain nimeltä mainittavaa henkilöä?

Niihin nykyinen vastaukseni on ei. Syyttely ei ketään auta.

Toki järjestelmää kestää osoittaa vaikka millaisin sorkin, mutta ei ole senkään takuumiehistä monikaan elossa ja kykenevä ottamaan onkeensa: ja mitäpä se enää auttaisi kun uudet ihmiset ovat uusia virheitään tekemässä.

Turvaverkossa sattui siis kohdallamme olemaan reikä Kuopion sairaanhoitopiirin kohdalla (oliko reikä koko piirin, tai jopa maan laajuinen, sitä en osaa sanoa).

Ihmisethän (poliittiset-) senkin keskeneräisen järjestelmänalun olivat luoneet, sitä kehitelleet ja luulleet sen jo toimivan edes sinne päin. Tai ainakin joku edes toivonut niin.

Nyt tietenkin omien kokemustensa valossa kun näkee tämän SOTE-uudistuksen älyttömyydet, niin arvaa, että reikiä tulee olemaan ja niistä tulee sujahtamaan luvuton määrä yhteiskunnan jäseniä.

Ei ole olemassa tilastoja, kuinka monta edellisestä reiästä on tipahtanut. Jotain voisi löytyä itsemurhatilastoista, mutta ei ole systeemiä, jolla asioita yhdistellä ja niistä syitä yksiselitteisesti päätellä.

Minä olen tietenkin selviytynyt, mutta en koe olevani "selviytyjä". On vain sattumaa, että kantti kesti. Tai että aina keksin jotain oheistouhua, joka esti ajatuksia suistumasta kokonaan raiteiltaan.

Lasteni osalta emme tiedä lopullista tulosta ennen kuin he ovat lapsuutensa ja nuoruutensa kanssa sinut. Senkin tiedän jo, että siihen menee koko ikä vähemmänkin traumaattisten kokemusten jälkeen. Yksilöstä kai sekin riippuu.

syysmyrsky kirjoitti...

En ajatellut niinkään,että syyllistäisit..
On eri asia kritisoida ja syyllistää.Ja kritisoida pitää ja saa.
Hoitotyössä,tässä psykiatrisessa,kuten muussakin,painavin sana on aina jollakin "johtavalla",lääkärillä,sossulla,psykologilla jne.
Yhden työntekijän sana/mielipide ei juurikaan paina,valitettavasti.
Kun siirryin aikuispsykiatriasta lastenpsykiatriaan 70-luvun puolivälissä tunsin,että olin oikealla alueella,kiitos esimiesteni/naisteni.
Siellä oikeasti haluttiin ymmärtää.

Valto Ensio kirjoitti...

syysmyrsky

Rakentavan kritiikin taitaminen ei kaikilta käy, eikä ainakaan ahdistuksissa ollessa. Ihminen kun joutuu loukkuun, käyttäytyy hän kuten muutkin eläimet; huutaa ja raivoaa, lyö, raastaa ja potkii.

Oikeanlainen kritiikin osaaminen ja sen esittäminen ymmärrettävässä muodossa tulee vasta iän ja oppimisen myötä, sekin kyvyistä ja tarpeista riippuen, yksilökohtaisesti.

Politiikassa opposition kritiikki harvoin näyttäisi ylettyvän kovinkaan rakentavaan genreen. Siellä mitään ei edes vuosikymmentenkään saatossa aina opita. Ja kuitenkin se olisi tärkeää jälleen, kun kansallinen ja kansainvälinen lama lyö heikompia polvitaipeisiin ensimmäisenä.

Liekö olemassa sitten rakentavaa syyllistämistä?

Joskus nimittäin ajattelen, että nykyisin ollaan usein jo yltiövarovaisia sen suhteen.

Syyllisyydentunne on joskus tarpeellinen tunne ja kai sekin ihmisen on jossakin moraaliopetusten lomassa opittava itsessään tunnistamaan.

Ymmärtämiselläkin on vähintään kahdet kasvot.

Jos alkoholistia ryhtyy ymmärtämään eikä sille ymmärtämiselle ole osannut määrämittaa itselleen luoda, niin se on sitten kokoikäistä "ymmärtämistä" ja siitä kärsii alkoholistin mukana kaikki siinä lähellä.

Lasten suhteen on hieman sama kun rajoja ja niiden merkityksiä heidän pieniin päihinsä opetetaan; ymmärtää pitää, mutta ei "ymmärtää".

Järjestelmät ovat tunteettomia eikä niitä ja niiden luojia tulekaan "ymmärtää" vaan ymmärtää ne niin, että niiden virheet huomataan ja niitä vaaditaan korjattavaksi. Varsinkin, jos niitä yhteisten varojen puitteissa kehitellään. Kuten nyt näyttäisi olevan jo mainitsemani, kehitteillä olevan SOTE-uudistuksen kanssa olevan.

Hoitotyöstä (sairaanhoidon koko kirjo) olen sitä mieltä, ettei minusta niille areenoille olisi.

Mieleltään sairaiden ja niillä rajoilla häilyvien hoitaminen lienee niitä vaativimpia ja kuluttavimpia ammatteja joita kuvitella voin. Enkä ihmettele yhtään, jos siinä työssä väsytään nopeammin kuin hoitoalan muissa hommissa. Yleislääkäritkin ovat jossakin vaiheessa olleet esimerkiksi itsemurhatilastojen kärjessä.