tiistai 12. marraskuuta 2013

Pois se minusta

Vähän isontelin edellisen blogikirjoitukseni otsikolla. Vaihdan sen ehkä jos mieleen juolahtaa käypäisempi.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on nyt kuuma nimi kulttuuriväen huulilla aivan kuin paljastuskirjallisuus olisi uusi asia. Vaan onhan jo hänen kirjasarjansa nimikin aika provosoiva.

Itse olen Knausgårdista lukenut vain arvosteluja ja lehtijuttuja, sekä yhden dokumentin katsonut, että siksikin hataralla pohjalla liikun ottaakseni häntä millään tavalla esille. Tänään vasta tilasin kirjastosta Knausgårdin "Taisteluni" 1. osan. Yritin siis häneen viittaavalla otsikollani vain väittää, että itse muka kykenisin täydelliseen avoimuuteen teksteissäni

En kykene. En osaa enkä uskalla olla niin rehellinen kuin pitäisi vaikka oma elämäni ei mitään suuria salaisuuksia sisälläkään.

Kenenkä elämä sitten sisältää?

Koko laji on luultavasti naurettavin, kummallisesti vaatetettuna hörheltävä ilmiö luonnon kiertokulussa. Kerrassaan merkillisen oudon mielikuvituksen omaava otus jonka on täytynyt keksimällä keksiä valtioidensakin nimiin salaisuuksia, että toisten valtioiden täytyy urakoida mielettömimmät urkintalaitteet päästäkseen  niistä perille. Sitten kun salaisiksi tarkoitettuja asioita löytyy, mutta myös salaiseksi tarkoitettu urkinta paljastuu, isot pojat ja tytöt alkavat nahistella kansalaisten päiden ylitse kuin ne olisivat hiekkalaatikolla lojuvia puunukkeja joilta voi päitä ruuvailla irti ja heitellä niillä toisiaan.

Ja koska muut eläimet eivät osaa mielipidettään meistä lausua, niin luulemme olevamme ylivertaisia näissä naurettavissa touhuiluissamme -vaikka sitten häpeämmekin jos meidät yllätetään myös ajatuksiltamme housut kintuissa.

Uutta näkökulmaa tavallisen miehen tai naisen elämään on silti vaikea enää saada kun meidät niin kappaleiksi on jo psykoanalyysien keinoin revitty (niin ainakin uskomme).

Ketä nykyisin kiinnostaisi lukea sata sivua siitä (kuin Kalle Päätalon kaapista tulon aikoihin), että seisooko minulla aamuisin ja joudunko sitä hävetessäni taittamaan kalulta niskoja nurin tai mielikuvittelemaan, kuinka joku työntää jääpurasta takamukseen että herkejäisi tojimasta? (KP kirjoittaa laajassa kirjasarjassaan tämän tyyppisestä häpeästään hyvin paljon. Hänen koko tuotantonsa kivijalka on valettu häpeän tunteista.)

Joka tapauksessa omasta elämästä kirjoittaminen on vaikeaa vaikka kuinka sen mitättömäksi tietäisi. Ei välttämättä siksi, etteikö itse voisi olla avoin kirja kaikkien lukea. Mutta jos kovin avoimena jokaisen silmille alati reuhottaa joutuu kohta avautumaan laajemmin myös lähellään olevista ihmisistä, heidän vaikutuksestaan omaan elämään, ja vaikein kaikista: Oman persoonansa (joka saattaa osoittautua hyvinkin vittumaiseksi) vaikutuksesta läheisiinsä.

Kynnys on siis iso ylitettäväksi. Ainakin preesensissä.

Olen yrittänyt silloin tällöin, mutta laihoin tuloksin. Jos kirjoitan itsestäni, joudun kirjoittamaan Puutarhurista -vaikeasta suhteestani häneen, lapsistamme sekä hänen sukulaisistaan jonka alueen ronkkiminen näillä Kainuun kunnailla olisi suuri synti ja häpeä sillä ikuisella perusteella, ettei muiden asiat kenellekään kuulu. Lisäksi kun kertomuksen edetessä nykyisyys alkaisi kietoutua menneisyyteen, vaikeudet vain lisääntyisivät, avattavat solmut tiukentua. Tulisi kirjallinen katastrofi. Ehkä maanpakoon pitäisi lähteä.

Kuinka kirjoittaa ilman itsesäälin nyyhkettä omista huonoista puolistaan? Entä kuinka kirjoittaa hyvistä puolistaan, ettei joku ottaisi sitäkin lyömäaseeksi?

Entä kuinka kirjoittaa toisesta ihmisestä hyvät ja huonot puolet niin, ettei kauna, viha tai imelä kehumien olisi läsnä?

Kuinka kirjoittaa köyhyydestä etteikö joutuisi hyvinvoivien, tai toisten köyhien tallottavaksi?

Kuinka kertoa rikkauksistaan, joka eivät ole mammonaa vaan vaikkapa vain lapset joita parhainpana elämässään pitää, etteikö siitäkin kateuteen joku olisi tukehtumassa?

Kuinka kertoa tästä rikkaudestaan niin, että osaisi valaista sen, miten raskas taakka se rikkaudessaan on tässä viheliäisessä markkinataloudessa jossa kaikki lasketaan rahassa, ja eritoten siten, että kirjoittamisella täten olisi myös yhteiskunnallista merkitystä?

Osasiko vantaalainen Mathias Rosenlund kirjoittaa äskettäin julkaistussa teoksessaan nykyköyhyydestä niin, että sen ottaisivat vallassaolijatkin käsikirjakseen ja sillä olisi merkitystä tulevaisuuden yhteiskuntakollektiiveissa niin, ettei kukaan köyhyyteen tarvitsisi sortua ainakaan järjestelmien rakenteellisten vikojen vuoksi?

Kykeneekö palkittu Knausgård kertomaan elämästään niin, että kirjoituksistaan löytyy muutakin kuin pelkkä hetkellinen viihdearvo ja se, että kustantajat hänen lisäksensä tuloja niillä tahkoavat?

Kykenikö Panu Rajala Katri-Helena-kirjallaan sanomaan muuta kuin että hän itse on ylivertainen mies?

Mihin sortuu Jari Tervon teksti muka-omaelämänkerrassaan?

Kalle Päätalo junnasi kirjoittamisen jaamantiellä kuin savotoilla aikoinaan ja taitaa toistaiseksi olla ainoa suomalainen kirjailija, joka onnistui siinä, mihin oli pyrkinytkin: Itsensä riisumiseen niin, että riisui samalla koko oman sukupolvensa pois häpeän kahleista, ainakin hetkeksi.

19 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...


Arvostan Päätalon kirjoja, olen lukenut niitä varmaan metrin verran. Tavaton voimansa ja ahkeruutensa tekivät vaikutuksen. Iijoen alkupään kirjat ovat parhaat, viimeisimmät eivät minuun vaikutusta tehneet, hyvästä viihteestä ne kävivät. Päätalo ei ollut kirjailija siinä mielessä, että hänelle ei mielikuvitusta oltu suotu juuri lainkaan. "Ihmisiä telineillä" piti olla fiktiota, mutta vieläkin ihmettelen, mikä siinä sitä oli. Rehellisyys hänellä pohjaa samaan mielikuvituksen puutteeseen, hän on kirjaaja joka kirjaa näkemäänsä sellaisenaan ylös.

Rehellisyys kaatuu siihen, että ihminen aina valehtelee itselleen, siltä ei voi välttyä. Siksi itsensä selittäminen on turhaa.

Romaani ei ole totuus, eikä elämä milloinkaan ole romaani. Alex Matson sanoi romaanista taideteoksena, että se ei ole todellisuus, se on kuva todellisuudesta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Olet siis sinäkin kuutioittain lukija Päätalon suhteen. ;)

Minäkin luin 80-luvun alkupuolelle saakka kaikki hänen kirjansa, mutta sitten se jäi. Tämä on tullut kerrotuksi ennenkin.

Kyllä minä huumoria löysin lukemistani Päätalon kirjoista paljonkin, mutta siihen tarvittiin omaa mielikuvitusta. Piti nauraa omaa naurua, ei kirjailijan valmiiksi naurettua.

Tarvitttiin siihen ehkä myös se 13-23 vuoden ikä jona aikana ne kirjat luin. Lähelle niiden sisältö tuli omaa lapsuuteni köyhyyden ja muiden lähellä olevien ikävien asioiden penkomisena.

Myös tuo kalun tojiminen oli itsellä kiusallista jo 10-vuoden jälkeen -varsinkin uimahoususillaan juoksennellessa. Meillä kun ei juuri sen enempää kesäisin vaatteita pidetty, joskus ei niitäkään metsänpoikia kun oltiin.

Totta kai romaani ihmisen elämästä, omastakin, on vain kuva, suuri valhe, mutta mitäs elämäkään muuta on kuin joka päivä itselleen ja muille valehtelemista? Eli vähän väitän vastaan tuon rehellisyyden siihen kompastumisen kohtalokkuudesta.

Iso kuva minulla tästä maailmasta on juuri se, miten suurta teatteria kaikki onkaan. Mutta se, että näen sen niin, on ainakin totta. Vai onko?

Alex Matsonista minullakin on lukemisen kautta kokemusta, mutta hänenkin tekstejään pitää lukea tarkoin ettei kompastu pelkkään teoriaan sillä sitä hän suurimmalla osallaan oli kirjoituksissaan vaikka kovan elämän elänyt oli itsekin. En tiedä, ehtikö paneutua Päätaloon ja ymmärsikö yhtään savotoiden "tekemisen meininkiä" ja sen pikkutarkkoja kuvauksia henkilöhahmoineen?

Knausgårdistahan väittävät, että kun hän kirjoittaa kuinka vie haarukalla lihapalan suuhunsa, puree sen, nielaisee, juo vettä lasista, pyyhkii suunsa kirjavaan liinaan, nousee pöydästä ... jne jne niin hän kuvaa todella sitä todellisuutta jossa elää ja tulee täten lähelle Selkosen Proustiamme, Päätaloa. Mutta kuten sanoin, en ole häntä lukenut vielä.

Ripsa kirjoitti...

Valto, Riku

Tottakai, ei todellisuutta vaan sen kuva. Alex Matson on oikeassa, ehdottomasti.

Tässä on yksinkertaisesti tavallinen normaalielämän peili-vertaus se paras. Kun toinen ihminen katsoo minua, se ei ole sama asia kuin jos itse katsoisin itseäni. Ihminen oppii joskus lapsuudessa ja nuoruudessa tälläämään tukkansa ja nenänsä ja suunsa jotenkin niin, että ne vaikuttavat omalta ideaalilta.

Semmoiselta jolta haluaisi näyttää. Vain ne vieraat saattavat joskus sivusilmin osua oikeaan, kun luonnehtivat sitä minua. Ovat saattaneet istua kanssani kahvilan pöydässä ja keskustella vaikka juuri nähdystä elokuvasta. Joku on voinut rimpauttaa ovikelloa ja kohdata torjuvan ja ilkkuvan minäni joka ei halua kuulla sanaakaan lampaista ja leijonista käyskentelemässä rinnakkain paratiisissa.

Tästä on pakko johtua ainoastaan yhteen loogiseen lopputulemaan: minua ei ole. Minä on harhaa, se on illuusio.

Paremmin asian sanoo mikä tahansa buddhalainen suutra (joka ennen kirjoitettiin että sutra), joita Suomen buddhalaisyhdisty on kiitettävästi suomentanut.

Päätaloa en ole saanut alas kurkustani. En jaksa. Sitä paitsi se valtava kuutio kirjoja saa minut epätoivoiseksi. Knausgårdista näin vain ne kaksi dokumenttia telkkarista. En ole aikonut lukea hänenkän elämäänsä.

Ne elämät joita kirjoitetaan eivät yksinkertaisesti ole totta. Jo se, että se toinen, todistaja ja kokija ja lukija, ei pysty olemaan toisen elämässä läsnä kaiken aikaa, saa epäluulon heräämään. Epäluuloja hälventämään tarvittaisiin tosi-TV:n sarja, joka ei sekään voi olla totta, koska siellä on kamera ja mikrofoni ja muu rekvisiitta, joka ei kuulu sille ihmiselle.

Mutta sen sijaan ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa, kertoa tarinoita. Voi sen tehdä kirjojen ja elokuvienkin avulla. Tarinoista voi ehkä tiivistää ytimen, joka tulee hyvin lähelle sitä kertojaa.

Mutta ei ole koskaan se ihminen yks-yhteen. Häpeän tavattomasti sitä etten jaksa lukea Päätaloa, Proustia enkä Knausgårdia. Voin puolustautua vain sanomalla että pahus sentään, kun minä olen lukenut 8-vuotiaasta asti ja siitä asti samoin jatkuvasti kirjoittanut lukemastani.

Siis että nyt on pakko antaa periksi ja lukea vain sellaista tekstiä, josta pidän ja jota voin myös kommentoida.

Blogit ovat kivoja. Nämä ovat juuri sopivia suupalallisia nauttia päivittäin. Ihmiset kirjoittavat herkullisen eri tavalla ja se saa ounastelemaan ihmisten erilaisuutta, vaikka meissä ei keskimäärin hirveästi eroa olekaan. Siis kun aattelee koko maapallon ihmisiä ja sitten vain Suomen ihmisiä.

Niin että kiitos tämänkertaisesta! Minä mielelläni kuvittelen leirinuotion ja tarinoita joita kirjoitetaan keskellä Saharaa kirkkaan tähtitaivaan alla.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

antiaikalainen kirjoitti aika terävästi siitä, että kaikki naiset, joiden kanssa hän on knausgårdista keskustellut, ovat kiertyneet sanoissaan ennen pitkää k:n ulkoisten ominaisuuksien ympärille.

tunnustan. jätin ensimmäisen kirjan kesken, ja kun kuulin hän puhuvan kirjallisuudesta, en mitenkään innostunut. mutta knausgårdin kuvaa pidän jääkaapin ovessa luultavasti forever. herrajumala mitkä kasvot.


t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Sinun kirjallisuusesseeseen (kommenttisi) ei oikein tohdi mitään lisätä.

Tässä siis miehissä ja naisissa parhaillaan päätellään, että valhe on totuus ja totuus on valhe ja kummassakin on rehellisyys läsnä ja kaikki on totta kuin vesi. (Kaikille vesikään ei tosin ole totta.)

Eli vakavasti otettuna ei mitään voi ottaa liian vakavasti jotta saadaan vakavasti otettavaa vakavaa ajankuvaa syntymään.

Tämä ei ole savolaista piruilua, koetan vain itsellenikin selvittää tätä asiaa.

Laitan Vysotskin "Valhe ja totuus" kuunneltavaksi: http://www.youtube.com/watch?v=EGYJH_QXIbE

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Knausgård on ulkomuodoltaan kuin se entinen Malboromies vai oliko se se, joka niitä bootseja mainosti.

Meillä ei taida yhtä charmikkaita kirjailijoita ollakaan?

Westötä katselin Finlandia-jonossa, mutta häneen ei ikä ulkomuotoon charmia tuo, nuorempana oli komeampi. No, en oikeasti kyllä asiasta välitä. Päänsisältöhän kirjoittamiseen tarvitaan, ja vahvoja istumalihaksia. Philip Roth kirjoittaa kylläkin seisaaltaan aika paljon.

Helvi Hämäläinen taisi Olavi Paavolaista kauniiksi mainita, mutta ihmetteli lihasten omituista sijoittumista vartalolla.

Ripsa kirjoitti...

Valto & al

Mun tätini tunsi Pavolaisen ja piti sitä sietämättömänä snobina.

Muuten on juuri niin kuin sanoit. Peilistä pitäisi puhua vielä huomattavasti paljon enemmän.

Kehotan kaikkia läsnäolevia katsomaan Tarkovskin Peilin, joka on vaikea elokuva. Sitten voidaan jatkaa sotkuista todellisuuksien, epätosien ja tosien selvittämistä.

En tiedä osaako peili valehdella:
Ken on maassa kaunehin?

Ripsa kirjoitti...

Eläköön Vysotski!!!

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Eläköön Vysotski, eläköön Tarkovski: Heidän tuotantonsa.

Lähden tästä "tarkovskilaiseen" maisemaan (Unimäkeen) loppuviikoksi yksinäni möyröttämään kun ei talvi ota tullakseen ja on edelleen lämmintä kuin syyskuussa.

Maanmustaa syksyä kaikille (eikä se musta aina synkkää tarkoita).

mikko kirjoitti...

Ihminen, kun kirjoittaa itsestään (ja nyt puhun tietysti vain omista kokemuksistani) joutuu - oli kuinka avoin tai rehellinen tahansa - hyperbolan valtaan; sekä hyvässä että pahassa. Koska... jos ihminen on itse oman elämänsä Kompassi, tai Vatupassi, hän varmasti eksyy. Tai on muuten vaan vinossa.

mikko kirjoitti...

Elämä on - yritän olla filosofi enkä siis tiedä mistä puhun... vertaisin Elämää mereen... (en siis Sinuun unkuri) vaan... Aallot meressä menevät ikään kuin eteenpäin, mutta eihän vesi minnekään mene!? Aallot pyörivät paikallaan. Jos vesi menisi jonnekin, purjehtiminenkin kävisi mahdottomaksi. No, se ei maailmanloppu olisi vaikka "navigare necesse est, vivere non est necesse" muka tärkeää on. - Pelottavaa olisi jos aallot toisi meren (tai järven) rannalle vettä, joka toiselta rannalta olisi poissa?

Lähteet:
Serenata (Cabernet Sauvignon)
Koff (Lager Olut)
Ja jotain eilisiä (loppuunmyyty)

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Minä kyllä tiedän, miten vatupassi käyttäytyy, tai siis sen nestesilmä kun nurkkatolppia tms. alkaapi asetella kohillensa.

Tähän vitsi:

Mestai timpurille: Oletko nyt ihan varma, että se toloppa on suorassa?

Timpur maksauttaa vatupasin tolpan kylkeen ja äsäshtää: Kato ite! On reilusti suorassa!

Merenaalto vertaus tuo mieleen hölmöläisen peitonjatkeet, mutta on tosi hyvä, parempi noin tuhannesti. En ole koskaan kyennyt noin ajattelemaan. Nyt ajattelen tästä lähin.

Minä olen lopettanut viimeksi mainitsemasi lähdeaineiston lukemisen kokonaan. Toivottavasti lopuksi elämääni vaikka en muutosta elämänkulkuun ole vielä ainakaan havainnut. Yhtä lailla raha on aian loppu, päätä ja jäseniä särkee ja joskus jopa oksettaakin. Vitutuskaan ei ole kokonaan pois pyyhkiytynyt... no, masennustaan on helpompi asetella kohtuullisiin rajoihin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Tulipa tuohon vitsiosuuteen virheitä: ihan kuin olisin sittenkin lukenut kieltämääni lähdeaineistoa!

Anonyymi kirjoitti...

valto

lähdeaineistoa tämäkin, ja vieläpä hauskaa sellaista:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/hukkaputken_lauluja_20063.html#media=99335


t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Mitä voi syksyllä harrastaa...

Ei ole harrasteista pulaa, mutta tuon laulun kun kuuntelee, alkaa miettiä, että miksi yleensä pitää mitään "harrastaa"?

Esitys on tosi hyvä ja solisti laulun viestiin ihan tehty. Tai sitten on luontojaan yks yhteen.

Kapakkaan en silti lähde näitä miettimään.

Kiitos tästä.

a-kh kirjoitti...

Kun Erkki Raatikaiselta kysyttiin, mitä hän eläkkeelle jäätyään aikoo harrastaa, hän vastasi, ettei harrasta harrastamista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Kuka keksi eläkeläisen?

Eläkkeellä... eläke... läinen...

Mistä tuo nimitys? Elätistäkö?

Elättivaris, elättiharakka, kunnanelätti...

Harrastaisi ihminen aikanaan sitten eläkkeelläoloa vaan ja olisi tyytyväinen siitä, että joku taisteli senkin edun pitkien työvuosien jatkeeksi. Mutta ymmärrän kyllä sopeutumisvaikeudet. Ne ovat joskus valtavat.

On aika masentavaa seurata sekin, kun työelämästä vanhuuseläkkeelle jääneet joilta ei henki heti lähde ja jotka eivät sairastu tai juoppoudu, ahtautuvat markettien peliautomaattijonoihin kun muuhunkaan eivät keksi ryhtyä vaikka jalka vielä nousee ja käsi käy. Eräänä aamuna laskin 16 miestä ja kaksi naista niillä töin ja melkein sama kokoonpano oli iltapäivällä kun uudestaan pistäydyin.

Rikkaat eläkeläiset, joihin Raatikainenkin aikanaan kuului, eivät tarvitse alentua ainakaan kotikulmiensa markettitarjontoihin. Ostavat Espanjasta talveksi pesän ja osaavat olla tyytyväisiä. Luulisin, kun muutaman tunsin joskus.

a-kh kirjoitti...

Tunsin kyllä Erkki Raatikaisen jo hänen puoluesihteeriajoiltaan, mutta hänen yksityiselämästään en juurikaan tiennyt. Eläkeläisenä hän kirjoitti muutamia kirjoja, kolumneja mm. Apu-lehteen ja toimi viimeisinä elinvuosinaan kolumnistina Ylen ykkösen Ykkösaamu- ja Radio Suomen Ajantasa-ohjelmissa. Hän oli erinomainen kuivan brittihuumorin taitaja, mihin oli varmasti saanut vaikutteita työskennellessään BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa.

Olen lukenut, että vatupassi olisi savoksi vetuloemispassi, ihan ku savolaeset rakennusmiehet vetuloijia oesvat.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

"Tunsin" Erkki Raatikaisen vain radion välityksellä. Ja varmaan olen lukenut myös hänen kolumnejaan.

"vetuloemispassista" en tiijä, vuan vatuloimispassin kyllä. Voipi olla tietenkin murrerajan toiselta laidalta "ve"-alku?

Vatuloejia on jokaisessa heimossa. Ja tuhannenvumpsijoeta.