torstai 28. marraskuuta 2013

Sulana alavat edelleen

Su

Aamuhartaudeksi kuuntelin Juhani Ahon matkakuvia.

Päivällä Radioateljeessa Samuli Paulaharjua.

Illalla kotona Puutarhuria.

Korville makiaa yöksikin miettiä.

G ja E olivat Ristijärvellä. Hain heidät illasta. Mummi antoi mukaan porkkanoita ja kaksi ohrarieskaa. Pani pussiin vielä maustekurkkutölkin. Mummit ne aina.

Tiet liukkaat muutaman lumentuprauksen jäljiltä. Joku venäläisrekisterinen kaarsi mustalla maasturilla Kostamuksen suunnasta Vitostielle eteeni, luisui toiselle puolelle ojaan, mutta nousi vauhdilla takaisin tielle, luiruutteli hetken laidasta laitaan ja kohta siitä näkyi kaukana kaksi punaista pistettä.

Yömyöhä nyt ja kuuntelen nettiradiosta arkistojen aarteita. Max Rand puhuu Romaniasta, nauhoitus on vuodelta 1988. Tätä ennen tunnin tai kaksi Jukka Lehesvirtaa, Tshernopylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Olof  Palmen murhaa. Niiden myötä muistan omiakin elämisen tunnelmia kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.

Ma

Luen entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kirjaa Päivälehden mies. Hesaria parjataan paljon ja kehujakin sen reppuun sullotaan. Molemmat se kestää kun sen kyljet niin ihraisiksi ovat yli sadan elossaolovuoden aikana käyneet. Seuraavat sata se laihduttaa. Janne Virkkunen liikkuu omiensa parissa, tänne alas se ei vaivaudu vilkuilemaan. Muutaman kerran mainitsee "lehden lukijat" ja kohta menee Vappu käsikynkässään illalliselle Nallen kanssa. Kirjaa itseään on kyllä käytännöllisen hyvä lukea kun ymmärtäisi vain, kuinka sokeita nekin ihmiset ovat joille tietoa kertynyt on.

Sain päätökseen myös Teemu Keskisarjan Vääpeli T:n tapauksen. Kotimaisen terrorin historiaa siinä valaistiin ja juuri tuon vääpeli T:n elämän kertaus tarinoista mietityttävin oli. Verta ei paljoa kirjan sivuilla vuotanut, mutta ymmärretyksi tuli, kuinka mustia oksankohtia suomalaisuudenkin ytimessä on.

Tojotanrottelossa takaluukun lukko rikki ja poikien polkupyöriin jos jaksaisi vaihtaa nastarenkaat.

Ti

Ei pitäisi, mutta harrastan entistä ammattiani nyt. Kippaili traktorikuski 27 kappaletta (ihan ilimasia) yksitoista metriä pitkiä pylväshirsiä pihaan ja niihin aloin moottorisahailla koirankauloja jotta vielä joskus oikeassakin saunassa Unimäessään saisi kylpeä. Entinen, kannolta pihaan saakka vuolemani hirsisauna paloi ja sen jälkeen siellä on kylvetty viisitoista vuotta väliaikaisessa pressusaunassa.

Pian on puolet jo aikomastani tehty ja homma käy kuten ennen vanhaan. Paitsi että sitten olen iltaisin ihan rikki käsistäni: mittailin, että isoin, tarpeeseeni katkaistu pölli joka on tyveltään 30-40 senttiä, painaa parisataa, jopa kolmesataa kiloa. Konstilla niitä toisten hirsien päällä liu´uttelen aina valmiin kertuuksen selkään. Kun viisi kierrosta tulee valmiiksi, numeroin ne ja puran seinät viereiselle pedille läjiin, fuugailen viidennen takaisin ja jatkan siitä: Näin säästyn telineitten teolta. Tuohon korkeuteen selviän kotikatuni päässä olevasta Akkukaupasta ruinaamillani trukkilavatelineillä.

Selkää vihoittelee, mutta sen kestää. Pahinta on yöllä, kun herää eikä tiedä, millä kyljellä saisi uudestaan unen päästä kiinni. Joskus auttaa, kun ajattelen olkapäiden kipukohtia ja kuvittelen vedet silmistä tiristen kuinka elimistön laboratoriossa valmistuu lääkecoktail jonka se verenkierron mukana kuljettaa tarvittavaan kohtaan. Buranaa tai asperiinia näihin särkyihin on turha niellä.

Ke

Entinen presidenttimme Mauno Koivisto tulee muutaman päivän kuluttua miehen ikään. Hän on samanikäinen kuin isäni joka on maannut haudassa kolmekymmentäyksi vuotta. Jos isäni olisikin jostain luonnon oikusta huokunut tänne saakka, olisi hän ollut jo kauan pystyyn halvautunut elävä ruumis eikä hänen elämisen tapahtumista olisi julkisuudessa katsauksia tehty. Miksi olisikaan? Yhteiskunnallisesti täysin vaikutukseton kirvesmies kuten ihmismassasta suurin osa. Jos ei lukuun oteta sitä, kuinka runsainmitoin hänkin omaa ja edeltäjiensä geenejä uusiin elämiin ripottelikaan. Montako ihmisgeenienkantajaa päästeli 70 vuotta sitten Rukajärvellä hengiltä niin se ei mistään tarinoista avaudu.

To

Nyt on ruuhkaa kirjoista. Kirjaston tekstiviestipalvelu ilmoitti äsken Suomi öljyn jälkeen saapuneeksi ja heti perään pari muuta varaamaani. Entisestäänkin monta pinossa ja levällään kun nukahtelen niiden kanssa miten sattuu. Unessa äskenkin olin sahaavinani hirteen varausta, mutta se muuttui jäätyneeksi sotavangin ruumiiksi Borovitsin leiriltä. Kuviin vangitut-kirjaa nukkumaan alkaessani viimeiseksi selasin ja siinä ruumiitakin esiintyi.

Pe

Hämmästellä saa täällä miljardien murhattujen ja silvottujen elämien ruumisröykkiöiden päällä kuinka yhdestä tapetusta miehestä vuosikymmenestä toiseen jaksetaan juttua ja salaliittoteorioita rakennella. Tarkoitan J.F. Kennedyn salamurhan vuoksi viisikymmentä vuotta sitten käynnistetyn koneiston tyhjänjauhantaa.

La

Seuraavat rivit ovat vaikeita kirjoittaa: Aamulla heräsin hirveään panetuksen tunteeseen. Mutta naippas tässä. Ymmärtävätkö vapaat olijat, kuinka kortilla rakastelu avioliitossa saattaa olla, tai tyystin loppu kun toista lakkaa asialle ryhtyminen kiinnostamasta. Näin on ollut meillä jo kauan. Syitä asiantilalle on varmasti sysissä sekä sepissä ja ihmisen omissa, ikään liittyvissä biologisissa prosesseissa. Mutta selitäpäs kaikki teoriaviisaus sille toimintaan tottuneelle viidakon jermulle joka minussakin majailee.

Seksuaaliseksi väkivallaksi tämänkinkaltaisen tilanteen tavallaan koen, mutta ei sitä sellaiseksi saa sanoa. Joskus tuntuu, että tyydyttämättömän halun pakottamiseen taka-alalle voisi jopa kuolla. Ei se ainakaan terveyttä edistä; käteenvetokin on yhtä tyhjän kanssa.

Kaappiin minut on seksuaalisuuteni kanssa lukittu enkä ovea uskalla lynkkauksen pelossa murtaa.

Paninpa sitten haalarit niskaan ja ryntäsin hirsikehikon kimppuun. Sahata kurnutin kokonaisen hirsikertuuksen ennen kuin pimeä saapui. Saunoin poikien kanssa, rupesin lukemaan aamulla lukematta jäänyttä Hesaria ja nukahdin. Heräsin kirjoittamaan nämä sanat, suodatan kohta ison kupillisen kahvia ja katson Pappi lukkari talonpoika vakoojan tai Komisario Frostin. Tai jatkan lukemisiani. Niissä ainakin saan itse päättää mieltymykseni vaikka kaikki eivät sitäkään taida oikein suvaita. Eikä kirjoittamistani. Eletäänköhän me tosiaankin tätä aikaa?

Su

Pyhätyöllä ei ole siunausta, sanoivat ennen (sanovat edelleen) tosiuskovaiset. Minähän en uskovainen ole minimaallisessakaan mielessä ja siksipä sahasin hirsiäni muutamat valoisat tunnit tauotta. Minusta tuntuu, että olen ammattilainen vaikka työmaani ei suuren suuri olekaan.

Illasta, kun lapset oli saatu nukkumaan, ajattelin herkin sydämin kuinka mukavia poikia meille on siunaantunut itsemme hankalista luonteista huolimatta. Vähän aikaa oli mieliala sees, mutta sitten erehdyin taas artikkeleihin Syyrian sodasta ja luin, kuinka siellä poikiemme ikäisiäkin jää tulituksen alle. Kuinka heiltä kuolee isiä, äitejä ja kaikenikäisiä lapsia jää kokonaan täysorvoiksi raunioiden keskelle ja pakolaisleireille kasvamaan. Tuossa synkkyyden ilmapiirissä he kasvavat tulevaisuuden vihaisiksi nuoriksi miehiksi ja uusien sotien tappokoneiksi.

Montako minuuttia ihmisen hyvä mieli tässä tiedon maailmassa kestää jos se silmiään availee?

Ma

Tänään ei mitään erikoista. Lunta vähän oli yöllä satanut, mutta ei oikein kolata asti.

Jatkoin urakkaani. Vaihdoin moottorisahaan karkaistun teräketjun, mutta yhtälailla se tylsyy ja jokaiselle hirrelle se täytyy teroittaa: Ei se kovin kovaa karkaisua ole koska viila pystyy. Syö kyllä laippaan kierrettä tiheämpään kuin tavallinen ketju. Bensaa on viikossa kulunut toistakymmentä litraa ja ketjuöljyä ehkä viisi. Minulla on kovia työvuosia rakennuksilla ja halkosavotoissa kokenut vanha Stihl 025, mutta kyllä se vielä tämän urkon aikoo suorittaa. Ei siis merkkiäkään, että alkaisi uupua.

Hirrenvaraussysteemiksi olen kehitellyt kolmea eri konstia. Perinteinen harppimerkintä koirankaulojen reilulle ensivuolaisulle, viimeistelymerkintöjen vetelyyn kolmea eri leveyttä olevaa puuntyöstötalttaa eli temmiä sekä nurkkia varten että pitkillä sivulla. Myös yhdet halpissakset niittasin yhteen asentoon ja niillä saisi pehmeämpään puuhun helpostikin varausviivan vedettyä, mutta ei näihin hirsiin koska sen verran vielä voimia näpeissäni on, että ne ensiyrityksellä linksahtivat nurinnarin.

Asiaan vihkiytymättömille edellä mainitut toiminnot pitäisi esittää livenä muuten niitä ei ymmärrä. Kuvia netistäkin löytyy ja alan kirjallisuudesta, mutta temmisysteemistä eivät monet tiedä.

Ti

Iltana muutamana jokunen aika sitten pidin esitelmän puhumisen ja mykkyyden kulttuureista, niiden törmäyksistä. Ablodeerattiinko minulle? No ei. Hyvä ettei minua skalpeerattu puheitteni johdosta. Ajassa taivaltajat eivät jaksa ehkä ymmrtää mitä juuri heidän ajastaan keskustelunalustukseksi otetaan.

Ke

Tänään oli vanhimman pojan opettajan ja vanhempien keskustelutuokio Keskuskoululla. Hienoa kun saa pojastaan ylpeä olla. Se on niin iso asia, ettei sen perinpohjaista merkitystä itse ymmärrä. Pojan opettajakin sattuu olemaan alalleen omistautunut.

Ollaan me kai yhteiskuntana sentään kehitytty ainakin koulujen osalta. Olen kuullut, että jopa itsenäisyyden alussa on ollut paljon hyviä ja oppilaslähtöisiä opinahjoja, mutta omia kouluaikojani en voi hyvällä muistella. Niitä karseuksia eivät edes allakanlehtien kellastumiset kultaa. Minua ei koulussa käsitelty niin, kuin lapsia täytyy kohdella. Olin iljettävä roska kiiltävän pulpetin kannella ja se tunne kantaa tänne kymmenien vuosien päähän.

Siitä olen hyvilläni, että itse olen kyennyt itseäni sen verran koulimaan, etten vihaksi sitä tunnetta ole sisälleni kumuloinut.

Luen tänä iltana loppuun Janne Virkkusen ja sitten jatkan muilla kirjoilla.

Pihamaallani tavoite on, että seuraavana sunnuntaina on hisrikehikon viimeinenkin hirsi vuoltu ja voin ruveta miettimään osiksi puretun rakennuksen kuljetusta sadan kilometrin päähän Unimäkeen. Sitten sille pitäisi perustukset kohennella, koota hirret jälleen päällekkäin riiveitä unohtamatta ja kattaa ja... Yhtä puuttuu tästäkin näennäisesti ilmaisesta projektistani: Rahaa!

40 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

ajattelin ihan samaa kennedystä, mutta katsoin silti. en halua antaa vaikutelmaa, että pitäisin tapausta merkityksettömänä. kasvottomien massakuolemien rinnalle tarvitaan myös henkilötason uutisia, ne koskettavat mutavyöryihin turtunutta kansalaista.

mutta lumi on kaunista. kun on lunta, tekee mieli sohvaa, paksua vilttiä, tulta uuniin ja jotakuta mahdollisesti viereen siihen sohvalle tai ainakin hyvää kirjaa.

t. meri

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Olof Palmen murha ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus sattuivat molemmat 1986. Samoin Urho Kekkosen kuolema, Mikkelin torin ammuskelu ja vanhan SKP:n hajoaminen. Monesti olen miettinyt, miten niin paljon tämän kokoluokan merkkitapauksia saattoi tapahtua muutoin niin tyhjänpäiväisen vuoden aikana.

Jack Frostia on meidänkin taloudessamme töllötelty monet lauantai-illat.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Kennedyn lisäksi on muitakin kasvonsa julkikuolemille antaneita. Kaikilla ei ole nimeä edes ja silti he ovat syöpyneet ihmismieliin traagisemmin ja monimerkityksellisemmin kuin JFK. Muutamilta muistissani olevalta erottuu numerosarja käsivarressa, joku juoksee palavasta helvetistä poispäin, alastoman iho on riekaleina, suunnaton hätä ja hämmennys silmissään.

Kennedy kun kuoli, hän ei sitä itse enää tajunnut, ei kitunut, kuolema tuli takaapäin, oli armollinen, mutta koneisto, joka oli sekä hänen puolellaan että häntä vastaan oli (on) valtaisa ja siksi tuosta murhasta, yhdestä ainoasta kuolemasta rakentui maailman suurin legenda. Legenda, jolla pystyi ja yhä pystyy rahaa tahkoamaan sekä tekemään myös politiikkaa.

Itse Kennedyn aikomukset presidenttinä olivat osittain kannatettavia, hyviä, mutta jos hän olisi elänyt ja saanut yrittää niitä toteuttaa, koneisto olisi jauhanut ainakin osan hänen unelmistaan pölyksi kuten se tekee nykyisenkin USA:n presidentin unelmille.

Lunta satoi eilen tänne muutaman sentin lisää. Oli ja on märkää. Pyöriteltiin lumipyöryköitä ja lapset tekivät niistä omia rakennelmiaan, minä kaksi portinpielusta.

Tänään jaksoin vuolla (sahailla) yhden hirsikertuuksen ja nostaa kaksi pätkäistyä valmiiksi kehikon päälle odottelemaan huomista. Pakkasta lupaili tummakutrinen säänainen. Netissäkin ennustekäyrä sukelsi paljon alle kymmenen miinusasteen. Samaa säätä kai ne tulkitsevat, naiset ja koneet.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

Jukka Lehesvirran radio-ohjelmien teosta on kulunut tuo mainitsemani (noin) 25 vuotta. 1986 tapahtumista hieman enemmän.

Henkilökohtaisesti sekin vuosi oli aika monitapahtumainen. Oli sekä hyvää että huonoa elämää, erot niiden välillä yhtä suuria kuin nykyisinkin jos mielialojani tutkailen.

Tein päättömyyksiä ja hullunhommia kuten maailmakin ympärilläni. Olin siis osa globaalia hullunmyllyä.

Muistan erään näytelmän, jonka tekemisessä olin sitten syksyllä mukana. Taustanpimeydessä soitti bändi rumpuja hiljaa ja laulaja "lauloi" (kuin viidakon alkuperäisheimon sävelmä) "Gorbatshov, Gorbatshov, Gorbatsh...Gorb...Gor...Go..." Olin ammeessa alasti toisen miehen kanssa ja kuolin. Tuli sinisiin, huntumaisiin vaatteisiin pukeutunut, hymisevä naisnäyttelijäryhmä joka nosti minut ruumislaudalle ja sen jälkeen ... en aivan muista, mutta alkoi kai jonkinlaiset palvontamenot tansseineen...

Frost säilyi kauan ihan kelpo sarjana, mutta lopun jaksoissa alkaa näkyä väsymys ja sekä käsikirjoittajien, ohjaajien ja näyttelijöiden ote herpaantuu.

Riku Riemu kirjoitti...

Kennedyn presidentiksi tulemisen taustoissa oli niin paljon mafiaa ja muuta sen kaltaista, että jälkiviisaana en voi miestä lainkaan arvostaa. Komea ulkokuori, silkkoa sisältä. En kuolemansa aikoihin vielä maailmaa hahmottanut, vähän päälle yhden taisin olla.

Hännikäisen kirjaa "Hysterian maa" parhailaan luen, se kertoo Marko Tapiosta ja Arktisesta hysteriasta. Hännikäinen kirjoittaa Max Randin Hesarissa kirjoittaneen kirjan päähenkilön ajattelusta, että siitä on enää lyhyt matka fasismiin. Tapion kirjoja en vielä ole lukenut, mutta täytyy katsoa. Luulen, että Randista ei ollut pitkä matka Staliniin.

Aika vähän tai en lainkaan ole vielä Keskisarjaa lukenut. No hulvatonta väitöskirjaansa vähän. Viipurin meinaan ilman muuta lukea, Vääpelinkin varmaan.

BBC:n laatusarjoista olen lopuksi ikää saanut kylläkseni, olen jo nähnyt kaikki mahdolliset versiot, rikoksia ratkaisevista vanhoista naisista, teenjuonnista ja sarjamurhaajista.

Mauno Koivisto on minulle paras presidentti. Hänelle osui aika vaikeat kaudet moninen murroksineen, mutta hän edusti vapautusta kekkosen ja ummehtuneisuuden ajasta. Faija oli 47, kun vuonna -85 kuoli, taitaisi olla jotain päälle seitsemänkympin. Minä täällä jo hieman yliajalla.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Kennedyn kuolinsyksynä olin täyttänyt viisi, mutta muistijälki ei sano ampumistapauksesta yhtään mitään. Osaan kyllä kuvitella itseni Unimäen lumihankeen jossa olen möyrinyt. Mikä lie Suomen aika juuri silloin ollut? Jos yö, niin siellä lattialla patjanmutaleiden ja muiden veljesten ja sisarten kanssa on unta yritelty.

Kukahan oli Ylen kirjeenvaihtaja sillä suunnalla?

Pasi Rutanen se ei ole vielä ollut... kävin lukemassa, että Rutanen oli ensimmäinen Yhdysvalloissa ollut kirjeenvaihtajamme 60-luvun puolesta välistä alkaen, elikä valmiina siellä ei ole ketään ollut.

Arktinen hysteria, Marko Tapion kaksi osaa kolmesta aiotusta ovat parasta kirjallisuutta mitä suomessa on syntynyt. Hännikäisarviota en ole lukenut, en ehkä luekaan. Olen kyllä tietoinen sen ilmestymisestä ja taisin jostain lukea arvionkin siitä. Ehkä Parnassosta. Joidenkin kirjojen muistoa ei halua pilata jonkun toisen mieltymysten ilmaisuilla. Tietenkin kiinnostaa, mutta ei sitä kaikkea...

Keskisarjalta Vääpeli T:n tapaus on minullakin ainoa sillä kirjastossa on jonoja hänen kirjojensa hännillä jatkuvasti. Mutta sieltähän ne löytyvät sitten, kun ruuhakt helpottavat.

Manu oli minunkin suosikkipresidentti. En muista, mitä isä viimeisenä elinvuonnaan 82 Manun valinnasta sanoi, mutta silloisella työpaikallani työnjakoon saapunut demaripresidentin valinnasta tuohtunut, melkein itkua vääntävä Korhonen messusi: "Nyt ne perkeleet sosialisoivat Suomen... äkkiä autot, talot, tavarat myyntiin ja Ruotsiin tai minne hyvänsä muuttaamaan!"

Valto-Ensio kirjoitti...

Robert Kennedyn murhasta viisi vuotta myöhemmin Pasi Rutanen oli tekemässä raporttia: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/robert_kennedyn_murha_29882.html#media=29885

Anonyymi kirjoitti...

valto

marko tapion kirjoittamat alpo heiskasen viikatetanssi ja arktinen hysteria ovat minulle tärkeitä. kummassakin on tämä kuolemantanssin kuvio. talvisodan päättyessä ryssäläinen kapteeni tanssii jäällä ja laulaa suomeksi piirileikkilaulua. koko romaani on kuolemantanssia, karmeaa sotajuttua, jota päähenkilö-minäkertoja kerrotuttaa omapäisellä sotaveteraanilla. kirja loppuu cliffhangeriin, enkä saa koskaan tietää, käyttääkö arvaamaton päähenkilö konepistooliaan voimalaitostyömaan murtuvalla padolla riehuviin työmiehiin.

tapiolla oli iso ymmärrys. hän tajusi näitä ikuisuuslakeja hyvin. esimerkiksi sen, että yhteiskunnan pinnan alla vaikuttaa yksilöllinen ja psykologinen kaaos. se murtaa padot. ihanteellinen kehitys onkin väkivaltaa ja myös luonnon tuhoamista. niin arktisen hysteria kuin maailmankin näyttämö on aina sotanäyttämö. siinä mielessä tapio ja linkola ovat sielunveljiä: kummatkin ovat arvioineet unelmat paremmasta maailmasta vain hennoksi yhteiskunnalliseksi ihanteellisuudeksi.

"aseta pimeyden kuva seinälle eteesi, jotta näkisit, ymmärtäisit ja aina muistaisit että juuri tämä on se joka ihmisiä uhkaa". tämän tekstin sanotaan olleen sen hitler-kuvan takana, joka löytyi tapion työhuoneen seinältä.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Selasin hyllystäni Arktisia muistaakseni sisältöä ja kyllä, kyllä me oikeassa olemme: Parasta mitä ihminen kirjaksi saakka on osannut rakentaa. En pidä Linnan Tuntemattomasta lainkaan niin paljon, kuin näistä Marko Tapion kirjoista. Sotimisen kuvauksetkin ovat aivan omaa luokkaansa.

Mutta harvoinpa kirjoja kannattaa ruvetakaan keskenään arvottamaan. Kaikissa omansa arvot. Ja paljon riippuu myös siitä seikasta, missä elämisensä tasolla minkäkin lukee.

Muistan muuten, että ostin nuo Tapion kirjat Laukontorin antikvariaatista Treelta. Ovat maksaneet 30 mk kpl.

Viikatetanssia minulla ei ole, mutta kyllä muistan senkin lukeneeni.

Tuli mieleeni myös eräs viileä kesäyö kun ajelin Keski-Suomessa näiden Tapperin maisemien halki ja juuri kun ajattelin heitä, niin ohitseni pyyhälsi rämisevänruosteisella polkupyörällä afrikkalaistaustainen tuulipuseromies villapipo päässä. Iloisesti se moikkasi ja pähkäilin tovin, mistä kummasta tuo varusteeton kulkija tupsahti ja minne hän on menossa kun maalikyliinkin on matkaa melkoisesti menipä mihin suuntaan tahansa.

mikko kirjoitti...

Valto ja meri kiltti


Muistan Tapion kirjasta - kun rauha just on tullut eturintamalle - niin venäläinen upseeri hyppää juoksuhaudasta, jollekin järven jäälle, ja alkaa laulaa suomeksi:

"Sano sano minulle,
ketä sinä rakastat.
Sulavalla, palavalla sydämellä
minä rakastan sinua".


Hyvin liikuttavaa.

Mutta ei Väinö Linnan kasaamaan todellisuutta kukaan voi koskaan kieltää. Linnalta aikoinaan kysyttiin mistä hän tuon trilogiansa nimen "keksi". Linna sanoi että "Olin kansakoulun joulujuhlassa jossa lapset lauloivat 'Täällä pohjan tähden alla on mun kotomaani'... Ja samana päivänä kävelin suolla ja katselin lampea. Se oli niin musta ja niin synkkä, eikä sen syvyyttä nähnyt. Ajattelin, että tällaista voi olla vain viha ja katkeruus. Ja kun mun korvissani soi tuo lasten heleä-ääninen laulu, minä ajattelin että tätähän suomalainen todellisuus on..."

Ps. Panettaminen on kamalan eläimellistä. Tiedän tämän, koska olen amatööribiologi. (heko heko) Eräs ex-tyttöystäväni kertoi että hänen ex-poikaystävä soitteli hänelle aina (silloin tällöin) iltaisin että "viinat on juotu ja naitattaa". - Meille tuli siitä oma ns. sisäpiirivitsi. (miettii) Vaikka eihän tässä mitään irvailun aihetta ole, mielestäni. Aika lohdutonhan on tilanne...

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

En kyseenalaista Linnan teosten arvoa, en asiasisältöjä enkä sitä tulisieluisuutta, joka kirjoittajalla on täytynyt olla saadakseen ne kaikki aikaan, mutta lukukokemuksena Marko Tapion Arktinen hysteria jymähtää paremmin MINUN kaaliin.

Muiden lukukokemuksiakaan tms. en ole kykeneväinen arvostelemaan milläänlailla (kukapa olisi?).

Omista tunteista me pikkiriikkisen ehdimme ymmärtää kun tämä matka kohdusta hautaan on niin armottoman lyhyt. Kovasti tietäväisenähän sitä esiinnyn usein, mutta paskat siitä. Mitään en tiedä, en ymmärrä.

Panettaminen asian ilmaisuun käy minun huuliltani paremmin kuin rakasteluttaa.

Molemmat tarkoittavat sydämessäni kuitenkin ihan samaa, hyvää ja kannatettavaa asiaa aina kun vain voi. Kuulija (tai lukija) saa itse omien estojensa tai estottomuuksiensa mukaisesti makustella, mitä mielenkieltä sanat hänessä soittavat.

Entisiä ja nykyisiä tyttöystäviä (ja tytö poikaystäviä)kannattaa aina muistella, mutta oppiiko menneistä uusissa suhteissa mitään, niin alan vanhetessani epäillä kovasti. Aina väärin kuitenkin teen.

Irvaillakin kyllä kestää. Mitäs tuosta. Tosi murheet ovat kuitenkin Mount Everestin korkuisia yksilön murheiden rinnalla; siksi viittaan näiden luetteloimisen yhteydessä usein mm. Syyriaan päin. Eikä tilanne kummoisempi ole monesa muussakaan maailmankolkassa. En esimerkiksi usko, että Tsetseniassa ovat asiat lainkaan hyvin vaikka sieltä ei ole pitkään aikaan kuullut mitään; tai juuri siksi. (Venäjällä Sotsin tulevat kisat vaikuttavat kaiken kielteisen julkisuuden piilottelupyrkimyksiin).

Valto-Ensio kirjoitti...

Niin ja mikko vielä

Marko Tapion kakkososan motto on juuri tuo muistelemasi laulun sanat. Jo kannessa yliökirjoitus kehottaa: "Sano todella rakastatko minua"

a-kh kirjoitti...

Millähän perusteella Max Randista ei ollut pitkä matka Staliniin? Minkälainen totuusarvo tällaisella kelvottomasti formuloidulla, luulottelevalla ilmaisulla on? Mitä sillä todellisesti halutaan sanoa ja mitä se kertoo sanojasta itsestään? Luulo ei ole tiedon väärtti.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Täytyy pyytää Rikua selvittämään, mitä hän Randia koskevalla lauseellaan tarkoittaa. En minäkään nyt, kun havahduin tuota miettimään, ymmärrä.

Max Rand oli toimittaja jonka hyvin muistaa täsmällisestä kielenkäytöstä ja ominaisuuksilleen sopivista kohteista, joista juttuja teki. Siksi minäkin häntä pysähdyin kuuntelemaan jälleen, kun Ylen arkistosta löysin.

Hänen mallisia toimittajiahan ei liiemmälti enää ole olemassa eikä oikein laaja-alaisista opiskelumahdollisuuksista huolimatta uusia ihan tuosta vain kehity.

a-kh kirjoitti...

Haluaisin vielä lisätä, että on syytä noudattaa kunnollista pieteettiä, kun kirjoittaa henkilöstä hänen omalla nimellään julkiseen blogiin, joka on hakukoneitten kohteena. Asiat on aina syytä tarkistaa, mutta jos se ei onnistu, on parempi vaieta kuin perusteettomasti vihjailla.

Valto-Ensio kirjoitti...

Lieköhän Hännikäinen siteerannut muutenkin Randin hesarikirjoitusta kirjassaan, että tietäisi, millainen se on ollut. Tai jos edes kirjoituksen pv-määrän on merkannut lähdeluetteloon, niin sekin auttaa, löytäähän sen sitten luettavakseen jos on aikaa tonkia.

Valto-Ensio kirjoitti...

Marko Tapio (Marko Viktor Tapper) on osallistunut isäni kanssa samoissa porukoissa Ontrosenvaaran taisteluihin elokuun alussa -44 jossa isä haavoittui.

Enpä pysty enää kysymään kummaltakaan, kerkesivätkö tutustua, enkä sitäkään, lukiko isä nuo Tapion kirjat, ja että mitäpä mieltä niistä oli.

Anonyymi kirjoitti...

valto

hesarissa oli kirjailija matti mäkelän arvostelu tästä timo hännikäisen kirjoittamasta hysterian maa - kirjasta. siteeraan arvostelua:

"hännikäinen tart­tuu sat­tu­mal­ta kä­teen­sä tul­lee­seen kir­jaan äl­lis­ty­nee­nä. sen al­ku on "vä­ke­vin­tä ko­ti­mais­ta proo­saa" ja ro­maa­ni tor­so­na­kin "toi­sen maail­man­so­dan jäl­kei­sis­tä ko­ti­mai­sis­ta ro­maa­neis­ta eh­kä pa­ras".

minä olen kiintynyt pohjoisen kirjoittajiin. monet lempikirjailijoistani tulevat sieltä sinun kainuusi suunnalta. joku on muuten joskus luonut sellaisen termin kuin kainuismi. veikko huovinenkin luokiteltiin yhdeksi kainuistiksi ennen kuin hän ryhtyi satiirikoksi. kainuismin perinne kuitenkin jatkui naapurissa koillismaalla kalle päätalon tuotannossa. eiköhän vaan marko tapiokin kuulu heihin, vaikka asui jyväskylän suunnalla.

t. meri

a-kh kirjoitti...

Valto

Älä pelkää, että alkaisin riidellä blogissasi kenenkään kanssa. Tuo edellä mainittu minun teki mieleni sanoa ja siihen piste. Kommenttini olivat enemmän yleisiä kuin henkilöön kohdistuvia, vaikka herätyksen kommentteihin toisen kirjoituksesta sainkin.

Max Rand oli erinomainen, journalistipalkinnon ja tiedonjulkistamispalkinnon ja muutakin tunnustusta saanut toimittaja, joka kuoli 49 vuotiaana syöpään, tämän päivän näkökulmasta nuorena. Hänen kumppaninsa, Seppo Hentilä (vas.), muisteli häntä kauniisti ja ikävöiden eräässä radio-ohjelmassa pian hänen kuolemansa jälkeen.
Randin toimittamat eurooppalaiset puheenvuorot olivat puheradion parhaimpiin kuuluvaa antia.

Olen lukenut enimmät Marko Tapion kirjat, Lasisesta pyykkilaudasta alkaen. Arktista hysteriaa en pitkälle lukenut. En muista, miksi se keskeytyi.

Viina ja lääkkeet veivät Tapper-Tapion. Hän kuoli avioerovuonnaan saman ikäisenä kuin Max Rand.

Arktisen kuoleman toisen osan jälkeen hän kirjoitti rahapulassaan todella kelvottoman dekkarin nimeltä Mummokulta. Ajattelin säilyttää sen kuriositeettina, mutta nakkasin kuitenkin roskikseen.

a-kh kirjoitti...

Oulun kaupungin sivulla on Kari Sallamaan kirjoitus kainuismista. Hänen mukaansa Modernistien kriitikkosiipeen kuulunut Pekka Lounela lanseerasi Ylioppilaslehdessä 1953 termin 'kainuismi' ja oudoksui sitä, että vain metsän ja metsäläisten kuvaamista pidettiin terveenä. Hänen mukaansa ns. kainuistit "kalvavat viimeisiä lihoja luista". Ilmiön kantavaariksi Lounela nimesi Ilmari Kiannon ja myös Pentti Haanpään.

Vastikään Havukka-ahon ajattelin kirjoittanut Huovinen ounasteli kritiikin kohdistuvan juuri häneen ja lähetti vastineen "Kainuismi (ärhentely)" Ylioppilaslehteen 30.4.1953. Siinä hän nimesi itsensä kainuistien puoluesihteeriksi ja käänsi moitteet ironiaksi laatien nuorten kainuistien ohjesäännön:

Erikoisesti on kirjoitettava kumiteräsaappaasta, pontikasta, russakoista, luonnosta ja hevosen sonnasta. Pirtinpöytäfilosofia ja keskikoulun lukukirja olkoot kainuistin ainoa hengenravinto. Eliottia ei saa lukea. Ei saa käydä Jyväskylää etelämpänä.

mikko kirjoitti...

Marko Tapion vaimon kirjoittama kirja (jonka nimeä en nyt muista) valoittaa kyllä K A I K E N hänen miehensä elämästä. - Suosittelen.

Tuo kirja, elämänkerta, on kyllä aika rankka. (Rankempi stoori kuin mikä oli Timo Tee Mukan.) En minä mielestäni kovin pienistä asioista säpsähtele, tai sehän on ihan saman tekevää mille säpsähtelen, järkyttävää oli lukea (vaimon sanoin) miten Marko Tapper sortui ristinsä alle. (miettii, mitä seuraavaksi sanoisi. kun liikuttui omista sanoistaan niin, että silmälasit huurtuivat) Tämäkin, kun Marko Tapion kuoleman jälkeen hänen pankkilokeronsa avattiin... Siellä kun piti olla Artisen Hysterian III:s osa. Niin olikin. Oli 500 puhdasta, viatonta a-4sta.

Ps. Max Randia kunnioitan suunnattomasti. Mielestäni toista, yhtä selväjärkistä ihmistä ei Suomessa ole ollut ikinä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Jesh, Mäkelän arvion minäkin varmaan sitten luin kun tuntuu tutulta siteerauksesi.

Kaikki perifeerinen, ei kainuulainen, ei lappilainen, ei savolainen sen enepää kuin jakomäkeläinenkään ole aina kovin ihastuttavaa. Mehän tiedämme, kuinka Mukkaa ja Palsaa kirkonkylissään ja maakunnankin (joku hankosi piikillä kylkeen kauempaakin) tasolla kohdeltiin kun nähtiin, että tuossa on herkkä poika, ei puraise takaisin jos sitä potkii.

Minä en tänne kotiudu koskaan. Mutta enhän ole kotiutunut minnekään muuannekaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Asiallistahan tuo oli, ei riidanhaastamista.

Kainuismista samat sulle kuin Merillekin sillä lisäyksellä, että Kianto ja Huovinen olivat varmasti sen tason kavereita, ettei heidän sielujen tilaansa ihan pikkuisilla turvanpieksännöillä matalaksi saatu. Senhän osoittaa jo tuo Ylioppilaslehteen Huovisen kirjoittama vastinekin joka on ollut tehokkaampi kuin pajavasaran isku.

Mukkakin yritti vastata häneen kohdistettuihin parjauskampanjoihin, mutta hän masentui silti. Mielenlaatu oli liian herkkä.

Kainuismiin kuulunee myös syvällä oleva petoviha, jonka käsittäminen tämän päivän tiedon maailmassa vie aikansa sitä yrittäville. Mutta tämänkaltaisista ristiriidoistahan kirjallisuus syntyy ja tasoittaa tietä uusille ajatuksille ja asenteille.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Olen lukenut tarkoittamasi "Mäyhä"-lämänkerran.

Minulla on myös Anne Friedin esseekirja jossa yksi essee käsittelee Marko Tapiota.

Mutta pitäisi nyt tavata ne uudelleen, että jotain osaisi sanoa koska muistinvarastoni ei ole kovin suurikuutioinen, että sieltä naksauttaisin aina jotain viisasta kun aihetta ilmentyy.

Minun pittää nyt männä saanaan, olin koko pvn ulukona sahhoomassa hirskehikkoo ja tein sen piellä vielä lumityöt. Nyt sattuu etukoepiin aika makkeesti.

mikko kirjoitti...

Meeppä kuule saanaan. Mutta tuuppa sieltä myös poekkeen. (menikö mun sawo taas väärin? no voi vittu sitten)

http://www.youtube.com/watch?v=rJrEe8_gi64

Riku Riemu kirjoitti...

Kävipä tämä tunteelliseksi.

Kuten sanoin, Arktiset hysteriat ovat minulta lukematta, joten en osaa niistä sanoa juuri mitään.

Hännikäinen kirjoitti, Randin Helsingin Sanomissa sanoneen: Tapio "on pystyttämässä suurta muistomerkkiä sodanjälkeisen kahden vuosikymmenen oikeisto-Suomelle." Randin mukaan keskushenkilön eliittiajattelusta ei ollut pitkä matka suoranaiseen fasismiin.

Onko arvio oikeudenmukainen tai tosi, sitä en voi tietää, kun en ole kirjoja lukenut. Mutta jos arvio ei pidä paikkaansa,lausunto on yksi yhteen sille, jos minä Randin vasemmistolaisuuden vuoksi sanon häntä stalinistiksi.

Tämä vertailu oli lauseeni tarkoitus.

Paitsi, että missään nimessä lausumat eivät ole samaa luokkaa tuomiossaan. Rand kirjoitti Helsingin Sanomiin, minä nimimerkillä blogin kommentointeihin.

Nimimerkkikirjoittamisesta voi jokainen olla mitä mieltä itse tahtoo. Moraalinen närkästys siitä on kutenkin edelleen vailla perusteita. Aina sitä on harrastettu, usein sitä on tehty paljon merkityksellisimmissä asioissa kuin tämä. Presidentit, pääministerit, virkamiehet, herrat ja narrit ovat sitä tehneet. Lehtiä kun katsoo, siellä on lehden, työryhmän tai uutistoimiston nimiin merkittynä suuri, väittäisin jopa että koko ajan lisääntyvä, määrä kirjoituksia. Minä en harrasta ristiinammuntaa, käytän vain yhtä nimimerkkiä. En ole yhteyksiä salannut, viranomaiset saavat tarvittaessa vastuullisen henkilö selville ilman mitään suurempaa vaivaa.

Jokainen, joka tahallisesti tai tahattomasti astuu julkisuuteen, nauttii pienempää intimiteettisuojaa kuin muut.Tämä jo lain perusteella. Hänen julkisia sanojaan voidaan retostella tarpeen mukaan. Tässä tapauksessa en ole syyllistynyt asiattomuuksiin. Kuollut toimittaja maatkoon rauhassa, edes kylkeä ei tarvitse kääntää.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Tunteellisesti tai ilman, mutta kiitos tästä.

Asiallisen keskustelun kuuluu sujuakin näin.

Minä itse en ajatellut Randia sen enempää vasemmistolaisena kuin homonakaan vaan hyvänä radiotoimittajana, niin siksi olen hieman öön pisteinä esiin nousseiden vahvahkojen kommenttien seassa.

Opissa variksenpoika tuulessa. :)

Anonyymi kirjoitti...

mikko

kirjoitit: "Max Randia kunnioitan suunnattomasti. Mielestäni toista, yhtä selväjärkistä ihmistä ei Suomessa ole ollut ikinä."

olen kerran syönyt maxin kanssa illallisen moskovassa. paikka oli yksi niistä brezhnevin ajan valtionravintoloista - muunlaisiahan ei silloin ollutkaan. saslikki osoittautui eltaantuneiksi lampaanpaloiksi, emmekä meinanneet päästä raflaan sisälle; tarjoilijoiden pääasiallinen askare näytti olevan pöytien pitäminen tyhjinä, koska neljää pienempien seurueiden takia astioita ei kannattanut liata.

t. meri

Ripsa kirjoitti...

Valto & al

No olipas hieno keskustelu! Tämmösiä niitä pitääkin olla, ja saisi olla kaikkialla, sanomalehdissäkin!

Minullehan tulee tätä nykyä Kaltio ja pidän siitä lehdestä, koska se tuo lähemmäksi sen pohjoisen. Täällä lännessä ja oikeastaan aika lailla etelässä ei ole oikeasti intohimoista porukkaa kiivailemaan kirjallisuudestakin. Niille riittää yleensä urheilu.

Että siis Marko Tapio, Huovinen, Paasilinnat, ja kaiken lisäksi Max Rand, siitähän sai hyvän sopan.

Siitä on kyllä aikaa kun olen Marko Tapiota lukenut, sen voisi tsekata. Olisi vain ollut niin hyvä että hän olisi saanut sen trilogian päätösosan valmiiksi. Tuntuu siltä että se olisi ollut tarpeen Linnankin trilogian rinnalle.

Sen Mäyhä-kirjan luin, siitä ei ole niin kauan kun se ilmestyi. Luin sen jotenkin samalla lailla kuin Tuulaliina Variksen Olkikoira ja Marsalkka, joka siis kertoi Saarikoskesta.

Jaa, että alkaa olla aika ruveta kertaamaan mitä sitä on tullut luetuksi nuorempana.Toisaalta, enpähän sitten kyllästy olemiseeni, kun kirjat tuntuvat aivan uusilta kun ne on lukenut 30 vuotta sitten.

Randista vain sen verran, että muistan tosiaan hänen kirjoittaneen Helsingin ylioppilaslehteen ja aika kauan. Mutta muistoni taitavat olla 60-luvulta lähinnä. Sitten lähdin jo maailmalle. Ylioppilaslehti oli täynnä hyviä kirjoittajia. Saarikoskikin kirjoitti Nenän pakinoita. Ja Pekka Haukinen oli pakinoitsija nimimerkillä Johnny Walker. Sattui olemaan sivarina Porissa kun ramppasin siellä viikonloppuja koulukavereiden luona, vaikka olin jo yliopistolla.

Mulla on ollut joskus lukioikäisenä silmienavaajana Jörn Donnerin Berliini-kirja, muistaakseni julkaistu jo 50-luvulla. Joku työnsi sen käteeni. Ja samalla antoi käteeni Mika Waltarin hyvin ryssävihaisen ja sotapropagandan täyttämän romaani, jossa vissiin kanssa oli vakoojia. En muista kirjan nimeä, mutta se oli julkaistu vuonna 1942.

Donner oli hieno, Waltaria en ymmärtänyt ollenkaan. Isän mielestä minun piti käsittää vihdoinkin myös se, mitä kaikkea sota piti sisällään.

Minun isäni kuoli 1970 infarktiin. Se oli 50-vuotias. Isien ikäpolvi kuoli aikaisin. Niiden sodankäyneiden.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Sanomalehdissä ei juuri nykyään näe keskusteluja, ne ovat enimmäkseen monologeja mielipidekirjoituksetkin eikä kukaan ala tosissaan väittelemään esimerkiksi pääkirjoitustoimittajien kanssa josta voisi jotain syntyäkin.

Järjestäisivät joulukuussa joulukalenteritapaisen, 24-osaisen keskustelupalstan jonka aiheena olisi yhteiskunnallisesti tärkeä aihe: Tänään joku kirjoittaisi väitteen, huomenna joku toinen vastaisi siihen jne.

Kiinnostava rinnastus Donner ja Waltari.

Sinun isäsi ei ole siis ollut minun isääni kuin n. 3 v vanhmepi. Kovin nuorena on hänkin kuollut kun ajattelee sitä tänä lisääntyvien elinvuosien aikaa vasten.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Joo, ihan totta! Minkätakia Hesarin pääkirjoitustoimittajan sanaa pitäisi kunnioittaa niin että menee mykäksi? Paikallista läpyskää ei tule luetuksi. Tilattuna se on suunnilleen yhtä kallis kuin Hesari.

Minulla on se muistikuva että ihan kaikissa lehdissä on ollut ennenaikaan hirveästi keskusteluja ja väittelyjä. Eiväthän ihmiset ole Suomesta loppuneet, sitä en kyllä tiedä että onko niistä tullut mykkiä.

Katselin eilen illalla kun yhden synkännäköisen ruotsalaiskoululaisen suun eteen pantiin mikrofoni ja haluttiin haastatella koulunkäynnistä. Se sanoi että yhtään niin turhaa ainetta ei koulussa ole kuin matikka.

Sitä ennen taisi Ruotsin opetusministeri kadehtia Suomen Pisa-menestystä. Haluatko sinä että sun poijat on Euroopan parhaita? Sitä varten kysyin että kannatit sen normaalikoulun säilymistä teillä.

Että Suomessa on siis korkeatasoinen opettajanvalmistuslaitos oli sitten yliopisto mikä tahtoo. Nyt ajoivat aasialaiset ohi.

Hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille!

Anonyymi kirjoitti...

valto
kirjoitit: "Sanomalehdissä ei juuri nykyään näe keskusteluja, ne ovat enimmäkseen monologeja mielipidekirjoituksetkin eikä kukaan ala tosissaan väittelemään esimerkiksi pääkirjoitustoimittajien kanssa josta voisi jotain syntyäkin."

minä haikailen mennyttä aikaa, jolloin debatti ja provokaatiokin oli vaivatonta. nykyisessä suvaitsevaisuuden kuuroudessa saa provosoida, ärsyttää ja rienata, mutta tulos jää vajavaiseksi - kukaan ei välitä, kukaan ei provosoidu.

ennen oli tässäkin suhteessa niin paljon paremmin. silloin provokaattori oli idealisti, partasuinen urakkajuoppo tai rintaliivitön luokkataistelija. mutta sitten asiat muuttuivat, aatteettomuus syrjäytti aatteilla provosoimisen. kentät hajaantuivat ja piiput suunnattiin toisaalle.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Kun luin Hesarin entisen P-toimittajan J.Virkkusen Hesarissa vietettyä elämäkertaa, niin koko ajan oli tunne, ettei tämä kummoinenkaan mies ole ajatuksiltaan ollut. Kuin olisi vain kasvanut valmiiksi sovitettujen nuottien laitaan ja siitä heivattu korokkeelle johtamaan orkesteria.

Hirveän kapea-alainen maailmankatsomus vaikka on saanut maailmaakin kiertää ja "suurmiehiin" tutustua. Yhtään nyhtänköljäläistä ukkoa tai akkaa se ei mainitse tunteneensa vaikka kehuu Hesaria koko maan johtavaksi sanomalehdeksi. Sibeliukseen kehaisee kyllä suvustaan siivun kuuluvan.

Miten tuommoisen päätoimittajan vaikkapa minä haastaisin turpakäräjille?

Minä en ajattele, että lapsistani mitään ihmeitä tarvitsee "tulla". Kunhan oppisivat olemaan krittisiä sen edessä, mitä ylhäältä tarjoillaan ja ajattelemaan omilla päillään.

Pisa-tutkimukset ovat miltei yhtätyhjänkanssa-konsulltiarmeijojen elättämistä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Keskustelujen ja väittelyareenoiden kentät ovat hajallaan, tuhannenpillunpäreinä suorastaan, mutta Timo Soinina pärjäisi hyvin tässä lööppimusteella putputtavassa maailmanpaatissa.

Jos on aivojen taskuista ammentaa lohkaisuja asiallistenkin keskustelujen lomaan niin kansansuosio (ja median) on taattua. Mutta kuinka pitkälle kaskuilu maailmanarviointiin kantaa? Kuinka hyödyllistä sellaisen/sellaisten ihmisten välinen debatti on?

Ja nimenomaan arviointikykyä nyt tarvitaan. Sekä arviointien tuloksista kertojia. Ei pelkkään määrättömään kasvuun tähtäävien paukapää-talousmiesten talousennusteita vaan kuten tuon Suomi öljyn jälkeen kirjan kirjoittajien tapaisten. Kyllä he taloudestakin kirjoittavat, mutta siten, että maailmantaloutta tulisi ajaa hallitusti alas, ei missään nimessä ylös.

Esko Valtaoja on hyvä keskustelija, kirjoittaja ja elämänuskon luoja mutta hänenkään utopiansa eivät kanna kovin pitkälle. Hän on pelkojen silittelijä, lastensänkyjen alle puolesta kurkkaaja.

Tai tietenkin hän melko varma on, ja saakin olla, että kyllä ihmiskunta selviää näistäkin kriiseistä, mutta jättää kertomatta, että 7,5 miljardista ihmisestä korkeintaan se puoli miljardia. Eli vahvimmat. Mutta lyhyeksi ja tympeäksi heidänkin elämänsä muovikuplassa elää jää.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kirjoitit: "Minä en ajattele, että lapsistani mitään ihmeitä tarvitsee "tulla". Kunhan oppisivat olemaan krittisiä sen edessä, mitä ylhäältä tarjoillaan ja ajattelemaan omilla päillään."


minä opetin pojalleni, että aikaisemmat tietoainekset, uskomukset ja mielikuvat asioista voisi hylätä ja paneutua omiin kokemuksiin. sillä tavalla minäkin viisautta aikoinani harjoitin. kaivelin kokemuksia mm. ristiriidasta, kosmoksesta, rehellisyydestä ja voimakkaan elämän tunnusta. opin että vahva kauneuden kokemus tekee kipeää, rakkauden kokemus haavoittaa ja onnellisuuskin on haikeaa.

jokaisella on ainakin yksi vahva vapauden tai kauneuden kokemus. viisauden kokemus on harvinaisempi ja vaikeampi saavuttaa. en löydä muistirekisteristäni mitään mainittavia kokemuksia. ja jos löytäisinkin, niin kerrottuna kaikki vain latistuisi.

sitäkin on hyvä miettiä, että miksi kokeminen ei ala tietämisestä. ehkä siksi, että tie viisauteen käy vaiheittain. perustana on kaiken kokeminen avoimin silmin. sitten pitää oivaltaa ja tajuta, että asiat itsessään ovat vastakohtaisia. se että asiat ovat ristiriitaisia, on pohja sille, että kaikki muuttuu. näin päästään siihen ainoaan hokemaan, jonka useimmat herakleitoksesta muistavat: kaikki muuttuu, kaikki virtaa.

siinä virrassa ei yksi pisa kesää tee.

t. meri

Riku Riemu kirjoitti...

Merin lausumasta mieleeni tuli Elias Canetti, joka sanoi ristiriitaisuuden olevan ihmisen selittävin tekijä. Niin se on: jos oletkin yhdenlainen, olet toisessa paikassa toisenlainen. Jollekin tällainen saattaa olla jopa lapsellisen yksinkertaista, mutta minulle tuo yksi ainoa lause selvensi paljon.

Anonyymi kirjoitti...

riku

ihan totta tuo. tunnistan sen itsessänikin. dualismin orjuutta kaikki tyynni. sitä on roomalaiselle roomalainen ja kreikkalaiselle kreikkalainen.

canetti on jonkun kirjansa takaliepeessä sanonut, että hän uskoo sanoihin, jotka ovat niin yksinkertaisia, etteivät ne lupaa mitään.

siihen kun pääsisi.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Minä en edes ole tietoinen siitä, että yritän opettaa lapsilleni jotain. Kunhan olen vain ja selitän tilaisuuden tullen mikä pitää selittää. Tai ehkä näytän vain elämällä itse ja kertomalla siten, että elekee näitä virheitä tehä, tehkee omanu.

Ei minulle ole kukaan, ei edes kirjallisuus, opettanut kuinka lapsia kasvatetaan. Näyttöön minunkin oppini perustuvat ja siksi virheitä tulee kasapäin.

Kamalaa ajatellakin, miten vähän voi lapsilleen siirtää vaikka hyvääkin heidän elämäänsä toivoisi.

Mutta siirtyy kai sitä näilläkin kasvatus"menetelmillä" jotain oppia seuraaville sukupolville. Vanhimmat lapsenikin omia lapsiaan kasvattaessaan näyttävät ainakin tietävän, mikä oikein on, mikä väärin. Kai se jonkinlainen perusta lie.

Nuista kokemuksista: Minulle ainakin kipeät kokemukset ovat olleet niitä, jotka kipeinä edelleen muistan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Lisäisin tuohon senkin, että toisenlaisten ihmisten seurassa olet toisenlainen kuin niiden "toisenlaisten". Niin hekin.

Nykyään voidaan laajentaa tämä käsitys koskemaan myös ns. some-maailmaa.

Täällä Merin esiintuoma käsite dualismi, kahtiajakoisuus, pirstoutuu ja samalla kai pirstoutuu ihmistenkin käyttäytyminen entisestään. Tai on jo pirstoutunut.

Miljoonille zizekeille on työmaat varmistettuja selittää ihmispoloa ja sen käyttäytymistä tulevaisuudessakin.

Anonyymi kirjoitti...

Kun nyt sain mietityksi niin, kyllä minä sen kahtaalta katsomisen olen niin kohdistellut että nimimerkin takaa se on puskasta ampumista enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin. Jos sitä leikinpäiten ja taiteilijan nimierkkinä käyttää täytyy siinä olla jotain sellaista jota pitää erillään arkiminän parista.
Tietysti, se on nyt vain eräs näkökanta mutta ei se ole vakava asia, mutta on asioita joita ei voi tuoda "hahmon" takaa esiin. Useimmiten vakavat ja todet asiat ovat sellaisia. Mutta nimeään jos häpeämään alkaa ja varjelemaan määrätietoisesti oikeaa minää niin kyllä sillä näkyy olevan epäilyttävät vaikutuksensa.
Hyvää se on jos sitä roolia käyttää hyvään ja vastavuoroisesti. Näin minä sen katson olevan. Omasta kohdastani kyllästyin vain, aikansa kutakin. Enemmän minä aion itsenäni olla ja elää kuin varsin luettua blogia varten keksaisemaa nimimerkkiä kiillottaa.
Pidän sen silti, siihen on kuitenkin jo liittynyt monenlaista.
Ihmispolo on hyvä sana, täytyypä muistaa tuo.

(väsyneenä, taas)

Iikka