perjantai 27. marraskuuta 2015

62.Käkisalmi-Sairala

Pe 11.06.2014 leiri nro 34

Klo on 08.40 herään aamuauringon kuumentamassa teltassa. Polku, jota pitkin puolen kilometriä aamuyön puolella pyörääni työntää ängersin, on ajettu traktoreilla ja mönkijöillä mustalle muralle. Ovat läheisen Sairalan kylän metsurit ajaneet metsästä kokonaisia puiden runkoja ja niitä on sikinsokinpinoissa siellä täällä polun varrella, myös poikkipolunkin läsötti muutamia kuin ne olisivat kuormasta noin vain tipahdelleet.
Kun tähän möykkelikköiseen sammalikkoon telttaani kokosin, haukkua röykytti usean koiran kuoro linkkitornimäen suunnassa. Painuessani uneen, joku isoääninen koira alkoi ajaa jänestä. Rumusivat jossakin vaiheessa liki telttaani ja pyörivät sitten kuusikossa ties kuinka kauan. Väsytti kuitenkin niin, että nukahdin hurtan volahteluista huolimatta.

Ennen kuin lähden jatkamaan matkaa, otan palasta ja kirjin Käkisalmen jälkeiset vaiheet muistiin.
Myllypellon kylää ohittaessani alkoi nenään tunkea yököttävää lemua joka voimistui polkaisu polkaisulta kunnes tulin pusikkoiselle aukiolle, jossa vasemmalla puolella tietä alkoivat kettutarhan häkkirivistöt auki reuhottavan portin takana. Betoniaita näytti myös olevan vähän sieltä sun täältä nurin. Muutama kettu juoksenteli irtaallaan välinpitämättömästi hoidettujen häkkien väliköissä ja hiekkakäytävällä. Taustalla töröttävien rehutornin katolla, linkkimaston rakenteissa ja mädäntyneen aromikkaassa ilmanalassa raakkuivat valtavat varis-, korppi-, naakka- ja lokkiparvet. Naksin siinä muutamia valokuvia, mutta en tohtinut lähteä tutkailemaan paikkaa lähempää. Tuskin siellä kuitenkaan vahtikoiria olisi vastaan tullut irtotarhattavista päätellen. Olisi siinä kettutytöille työmaata, mutta selviäisivätköhän hengissä kovinkaan monesta reissusta.
Myllypellon jälkeen seurakseni lyöttäyty teini-ikäiset tyttö ja poika polkemaan. Tytöllä pyörä kiilsi uutuuttaan, pojan ruosteinen kulkupeli rämisi ja romisi vanhuttaan ja huoltamattomuuttaan. Poika osasi jollakin tapaa suomea. Oli tietoinen kaikkialla jopa yli kaksimetrisinä rehottavien jättiputkien haitallisuudesta, mutta ei tiennyt, kuinka valtavista aloista, jotka niiden vallassa ovat, voisi koskaan eroon päästä. Myrkyille poika puisteli päätään. Koetti jotain sanoa, että helikopterista pitäisi kuin napalmia levittää. Sitten tienvarressa tuli vastaan muutaman talon käsittävä pikkukylä, jota ei edes kartassa ole ja nuoret heilauttivat kättään, hihkaisivat dasvidaniat ja häipyivät sivutien jättiputkikujaa pitkin näkymättömiin.
Räisälässä istuin baarissa vähän aikaa. Sen tienpuolensivulle oli lisätty kuorimattomien puupölkkyjen varaan oikein terassikin. Maasturilla pihamaalle parkkeeranneet miehet naistensa kanssa istuivat tukevilla penkeillä, joivat olutta ja röyhyyttivät sankkasavuisia savukkeitaan. Toisen naisen luisessa imukkeessa näytti olevan ohut sikari; ruskea se ainakin oli. Join kahvit jonka makua ei käynyt kehuminen. Vedenpyytämistäni ei meinattu ymmärtää millään. "Vodaa, vettä, vatten, water" mikään sana ei tytöille tiskin takana kelvannut. Näyttivät olut ja limpparipullojen rivistöä, ja vasta sitten, kun otin tiskiltä lasin ja käänsin sen yllä kouraani kuin hanaa aukaisten, he tajusivat. Mutta hanavettä ei sittenkään irronnut, vain pullotettuna maksusta löytyi.
Parikymmentä kilometriä Räisälästä, asvalttitien äkkiä muututtua pölyäväksi soratieksi jossa raskaan kaluston liikehdintä tuntui iltaa kohden vain yltyvän, sytyttelin nuotion tienviereisen järven pohjukkaan josta laiska joki virtaili tien alitse. Nuotiopaikka sijaitsi jyrkän kallioisen rinteen kupeessa, puiden väliin raivatulla, kivikkoisella tasanteella. Kaavin puunsälöllä vanhan nuotionpohjan töryt  syrjään ja kohentelin kiviringin kuntoon. Kankaalla lojui liikennemerkin ruosteinen varsi ja siitä sain keikkumattoman keitinselän pakilleni.
Keittelin kananmunia ja kahvit, paistoin myös pari pientä makkaranpötköä ja hotkin Käkisalmelaista, väköväksi maustettua, vaaleaa leipää. Kypsiä metsämansikoita oli kallionkupeet punaisenaan, napsin niitä jälkiruuaksi. Lanteikas nainen kävi pikkupojan kanssa tiensuulla ihmettelemässä, mutta eivät tulleet kuitenkaan juttusille. Näytti äkäiseltä emännältä. Olivat ehkä lahdenpohjukan vastarannan talosta. Sieltä ainakin kuului kolinaa ja pauketta ja joku kävi rannassakin katselemassa suuntaani.
Kun jatkoin matkaa, siltaa ylittäessäni humahteli järveltä päin tunnistamaton, taittosiipinen, pyrstötön lintu. Olin juuri napsaisemassa valokuvaa reissuni aikana toista kertaa täyttyvästä kuusta ja sain kai jonkinlaisen kuvan linnustakin.
Tästä Sairalan teltanpaikasta ei ole enää kovakaan polkaisumatka Antreaan, eikä siitä enää Svetogorsk-Imatra tullipuomille. Paitsi jos Viipuriin jatkan ja sieltä Vaalimaan kautta Lappeenrantaan. Alkaa kyllä vituttaa koko Karjala ja sen löysähiekkaiset, pölyävät tiet, välinpitämättömästi hoidetut pihat ja kylien raitit; alkaa nämä olla nähty eikä minua Viipuri kiinnosta puolen metrin vertaa.

Askarruttaa, että tuntevatkohan paikalliset asukkaat olonsa kodikkaaksi koskaan vai onko vinksinvonksin-olotila normaali? Juurettomuus, joka kaikkialla pistää silmiin ei sukupolvienkaan vaihtumisen myötä taida mielistä hävitä. Stalinin ajan pakkosiirtojen perintö, se lienee raskas taakka niille, jotka ajattelemaan pysähtyvät.

"Karjala takaisin", mutta perinpohjaisesti pestynä, kiitos.

4 kommenttia:

Samppa kirjoitti...

Minä otan Karjalan takaisin tölkki kerrallaan ja hyvä niin, Että Koffin kura ei ole enää halvin kalja ääs marketissa, koska se sponssa HIFKiä, joka välittää talkootyöläisiä rikkuroimaan Suomen Postiin.

Mutta kirjoitahan tarina loppuun, sun reissua on ollut ilo seurata. Vaikka luulisi jo, että olet pari reissua tehnyt jo tän jälkeen?

Valto Ensio kirjoitti...

Joo, viime kesänäkin vanhimman pojan (14v.) kanssa kierreltiin.

Riku Riemu kirjoitti...

Heinekenia mainostavan juopumistalon ikkunoihin ovat laittaneet kalterit jopa toisen kerroksen ikkunoihin. Mielikuvissani Nurmijärven Röykässä oli joskus takavuosina aivan samannäköinen baari. Siitä on kuitenkin niin kauan, etten usko siinä kaltereita olleen.

Valto Ensio kirjoitti...

Heinekenmainoksella ladatussa rakennuksessa oli kauppa, ehkä siinäkin on ravinteli aiemmin ollut. Olisiko yläkerroksessa ollut majoitustiloja? Baari, jossa kävin, oli toisella puolen tietä, ruskean terassin tiilirakennuksessa jonka katolta on ainakin yksi pelti tai asbestilevy lähtenyt tuulten mukaan eikä tilalle ole uutta huolehdittu. Siinä muuten taisi olla huoneita vuokralla edelleen.

Kalterit olivat pitkin matkaa tavallinen näky kaikkialla vaikka joissakin ovista olisi voinut mennä sisään pikkuisen tönäisemällä. Jotakinhan se kertoo niin Neuvostoajasta kuin myös murroksesta, jota sen jälkeen on eletty. Ehkä tästäkin päivästä.