73. Souvarit kun tulee niin kesä ottaa eteen

 Lauantai 19.7.2014 klo 06.30 leiri nro 42

Heräsin n. tunti sitten, kun jokin eläin kaiveli teltanliepeen alla. Sitten kuului pyrähdys ja harakan hazatusta, kohta toinen vastasi. Niillä oli aamujumpat meneillään kuin muutamillakin korpeilla Suomussalmen kupeella eräällä pyöräretkellä kun teltasta heräsin. Olivat nykineet nokillaan leipäpussia, mutta sen päällä oli housut ja muuta vaatetta, niin ei varastelu luonnistanut. Tyhjän mehupurkin olivat vain iloitellessaan vedelleet nurmelle.

Kävin kusella ja tein kastautumislenkin Kymijoen rantaan jossa eilenkin uiskentelin ennen tänne Korian Kallioniemen lavalle kiipeämistäni. Telttatonttini sijaitsee nyt tanssilavan laajan pihanurmen laidalla, pensaiden ja puiden varjossa paikanpitäjien luvalla.

Humppailta oli tosi mukava. Souvarit soitti ja tanssijoiden koivet kepeinä kävivät. Anjalankoskelta oli tumma Tarja jonka kanssa loput pelit ryyhellettiin. Saatteli sitten minut pyörän luokse, juteltiin vähän, halattiin ja toivoteltiin kaikki hyvät toistemme elämään. Souvarien yhdelle jäsenelle sanoin terveisiä Venäjältä kun se saapasteli kääntelemään keikka-autoa yhtyeen työkalujen mukaan roudaamista varten. Vähän sitä hymyilytti. Liekö edes tajunnut, että sieltä tosiaankin olen tulossa, ja että ihan pyörällä. Mutta lienevät he yli 35 vuoden keikkakokemuksella nähneet kaikenlaista, ettei yksi pöljä savolainen kesästä sen ihmeellisempää tehne.

Voikkaalta ei ollut kuin viitisentoista km Kouvolaan. Tosin eksyin laitakaupungille kun oiustin jostakin pyörätien risteyksestä Keskusta-tienviittaan luottaen. Se oli kepulainen harha; tienviitta käännetty tahallaan osoittamaan syrjään . Olisin tietenkin löytänyt jonkin ajan kuluttua pois sieltäkin, mutta kysyin vanhemmalta herrasmieheltä oikotietä, niin jouduin nopsempaan. Sekin mies piti huastattoo ihan kunnolla.

Kun sitten istuin keskustan kahvilan terassilla, tuli siihen hoikka mies samaan pöytään ja ihan vain sitä varten, koska oli nähnyt minut taakkoineni saapuvan paikalle. Mies esitteli itsensä 62-vuotiaaksi nuorisokodin johtajaksi, nimensäkin kätellessä sanoi, mutta haihtunut on mielestä. Hän oli pyöräillyt myös paljon, mm. Tanskassa. Parituntinen meillä meni turpaa pieksäessä.

Kouvolan rautatie- ja linja-autoasemilla kävin pyörähtämässä. Sitten söin eväitä läheisellä puistonpenkillä koivujen varjossa. Katselin, kun kepeän kesäasuinen nainen tuli noutamaan armeijavarusteissa olevan poikansa joka tuli parkkipaikalle solttukaverinsa kyydissä. Melkoiset olivat pojan kantamukset, ei meinannut rinkka mahtua pienen auton takakonttiin. Pojan tyttöystävä, tai sisko istui auringonpaahteisessa autossa ja näpytteli kännykkää kuulokkeet korvilla.

Kovasti humalainen pariskunta kävi pyytämässä almuja. Tarjosin venäjänkolikoita kameralaukun taskunpohjalta, mutta eivät kelvanneet. Vittuiluksi ottivat. Naisella lötköttivät väljät farkut pikkuhousuttomien kannikoiden puolessavälissä ja miehellä oli sepalus auki. Puskasta ne siihen eteeni ilmestyivätkin.

Kaupan pihassakin minua jututti pariskunta, ja kun tänne Korialle  läksin suunnistamaan, kysyin pyörätiensuuta risteyksessä vastaan tulevalta, ikäiseltäni mieheltä. Se neuvoi. Kun oli vähän aikaa puheltu niitä näitä ja koska murre kuulosti molemmilta molempien korviin tutunoloiselta, niin hän kertoi Nurmeksessa alkujaan maailmaan tunkeneensa. Eli naapurikauppalan poikia siis. Lie syntynytkin samassa puurakenteisessa sairaalassa jonka purkivat -70 tai 80-luvulla.

Tänne Korialle poljin aurinkoisia, suoria ja sileitä väyliä. Havainnoin tämän Kallioniemen kyltin, mutta menin kuitenkin keskustaan ihan ensiksi. Kaupan parkkipaikalla käveli kovasti iäkäs mies punaista Alfa Romeota kohti ja spontaanisti ajattelin, että tuota herraa on kyllä puhutettava ennen kuin se karkaa paikalta. Hän esitteli itsensä 94-vuotiaaksi Heikki Aalloksi jonka tärkeimmät elämänmutkat näin muistinvaraisesti ylöskirjattuna ovat olleet seuraavanlaiset:

Sodan aikana 4 vuotta radiosähköttäjänä Kannaksella.

Sotien jälkeen vuodesta -48 oma yritys radioiden ja televisioiden parissa vuoteen 1991 saakka; "Kaikki Korian ja Kouvolan seudun talot ja niiden katot tulivat tutuiksi kun niitä tv-antenneja alettiin pystytellä ja piuhoja koteihin viritellä."

Ei lapsia; mukanaan sammuu hänen Aalto-sukuhaaransa.

Serkku kuitenkin Kuopiossa joka hänet perii. Se on myös kirjoittanut Heikistä elämäkerran. Olisiko serkku äidinpuoleista sukua, jäi kysymättä.

Sanoi olevansa musiikki-ihmisiä ja kierrelleensä maailmalla monet oopperat kuuntelemassa. Maiden lukumäärästäkin oli puhe, mutta niitä en muista. Wagnerin Bayreuthin festivaalit hän ainakin mainitsi.

Naimisiin hän oli mennyt nuoruudenihastuksen kanssa vasta "aikuisena" ja se emäntä oli ollut mukana niillä reissuilla kunnes kuoli pois.

Yksin sanoi elelevänsä. Näytti, kuinka norja "poika" hän vielä on; seisoi yhdellä jalalla ja oli vetävinään sukkaa jalkaan.

Kannatti nykäistä vanhaa herraa hihasta.

Nyt kieritän rysän ja muut kamppeet kasaan ja lähden etsimään aamukahvipaikkaa ja tietä Iitin Tiltun maisemiin. Klo on ½8.

72. Jaalan mutka ja Voikkaa

Perjantai 18.07.2014  leiri nro 41 klo 22.00

Ilma on mukava. Pikkuisen viileni illaksi. Taas kerran erikoinen tontti teltalle. Kun olin käynyt Voikkaalla kaupassa, istuksinut jäätelönsyönnissä autiolla torilla ja käynyt R-kioskin kajahtaneilla kahveilla, pyöräilin takaisin päin Sompasen uimarannalle jonka tullessa panin merkille.

Joukko äitejä ja lapsia oli rypemässä, niin en enää pitänyt hyvänä ajatuksena jäädä uimakoppien taakse telttailemaan. Huomasin hiekkarannan jatkeena kuusikkoon aukeavan uran ja tempaisin itseni sille. Kapean kärrytien päästä löysin tämän kivikkoisen levikkeen jykevien kuusien takana kohtisuoraan ylös nousevan kallion juurelta. Tuossa vieressä on myös kummallisia, lohkokivistä muurattuja pyöreitä kömmänöitä. Niitä kävin sisällä saakka ihmettelemässä. Kivisiilojen entinen käyttötarkoitus selvisi äsken, kun tänne körryytti pikkuautolla vanhempi lyylinlyllykkä. Se joutui telttani takia kääntämään autonsa juurakoiden päällä ja toinen eturengas putosi sammalliukkaaseen kallionjuormuun joten tyrkkäsin vähän apuna. Se toi tavaroita mökilleen jonka sanoi olevan tästä jatkuvan polun päässä. Tavallisesti auton paikka on kalliorinteen takana, se huomautti.

Niin, se tämä lyylinlyllykkä selitti, että pyöreät kivihuoneet on rakennettu sotien jälkeen paikalla olleen, sittemmin puretun uimastadionin uimakopeiksi. Rannassa ovat sijainneet hyppytornit ja kesäkahvilakin. Kerkesi se rouva puhua sukunsa ja perinnöksi jääneen mökin vaiheet, järven vähän paremman nykytilanteen entiseen verratuna, ja että moottoriveneillä ei järvellä saa ajella. Kaikenlaista muutakin ennen kuin vei pahvilaatikollisen sekalaisia tarvikkeita polkua pitkin jonnekin ja tuli kohta tyhjin käsin takaisin. Kysyin varmuudeksi, että saako tässä kulkuri yönsä viettää, niin ei se kieltänyt. Kaupungin omistamaa maatahan se tällä kohtaa on.

Huuhtelin jälleen hikisiä rytkyjäni ja kylkiäni järvessä. Liukaskivikkoinen on ranta tässä.

Väsyttää aikatavalla, mutta kirjin vielä Tuohikotin jälkeiset vaatimattomat tapahtumat ja Jaalan mutkan.

Tuohikotin terassilla tuli pyöräilevä parisko kahville ja puhuttamaan juuri, kun olin itse lähdössä matkanjatkoon. Kerroinpa matkani ääret ja siinähän tovi vierähti. Eivätkä tainneet kylmäksi kuulemansa edessä jäädä. Itse olivat 100 km:n lenkillä Kouvola-Tuohikotti-Jaala-Kouvola. Puolenpäivän retkellä siis, mutta heillä olikin liukkaasti liikehtivät, ohutrenkaiset kilpapyörät allaan ilman retkivarusteita, vain juomapuollot selänpuolella vyöllä joten vauhti sileällä asvaltilla on 30-40, jopa 50 km/h.

Tuohikotista vähän matkan päässä oli melkein tiessä kiinni Kääpälän pieni kyläkauppa. Ostin sieltä tuoreen leivän, maitoa, appelsiinimehua, oivariinia, sulatejuustoa ja leikkelemakkaraa: 13,90:-. Jäin kahvin ja jäätelötötterön ajaksi juttelemaan kaupanrouvan kanssa (rouva tarjosi sen kahvin). Harmittaa, kun ei tule heti kirjoiteltua kuulemiaan vihkoonsa sillä hänenkin tarinansa olisi ollut muistiinmerkinnän arvoinen. Kauppa oli siisti ja valoisa. Kerroin, millaisia kyläkauppoja olin Karjalassa kolunnuta ja miten niistä suurin osa ei läpäisisi täkäläisiä hygieniamääräyksiä. Kaupan matkamuistotarjonnasta ostin mustan pipon jossa lukee Kääpälä. Tuli mieleeni Kelontekemän Pena jonka korkonimi oli Kääpänen Kultarinteen työmaalla. Jos tulisi sille lähetettyä se pipo.

Kääpälän jälkeen oli erikoinen pihapiiri ennen Vekarajärven tienhaaraa. Vanhus sieltä verhojen raosta katseli, kun jäin toljailemaan. Erään tönön räystään alla seinään naulattuna oli taulu jonka teksti antoi luvan kuvata, joten näpsin ilmestyksestä muutamia muistiin. Ehdottomia olivat levein pensselein vedellyt mielipiteet; Sanan- ja ilmaisunvapautta tontti täynnä. Olisi pitänyt rohjeta pistäytyä pirttiin.

Vekarajärvelle kääntyi juuri muutamia armeijan maastosisuja kun jatkoin kesäisesssä kelissä pikitiellä liukumistani. Kohta oli tienvieressä ruutupaitainen mies pieksämässä viikatteella sinisenviolettina kukkivaa lupiinikenttää nurin. Jäin puhuttamaan häntäkin. Kerroin, kuinka olin lupiinien ja jättiputkien valtaamaa maisemaa vaellellut Karjalassa, että siellä voi jo toivon niiden torjunnassa olevan menetetyn. Mies kertoi itse vuosien ajan yrittäneensä pitää edes talotonttinsa kohdalta lupiineja kurissa niittämällä, mutta aina ne vain maasta nousevat perkuleet. Ja koska niitä ei sitten muualla hoideta, niin turhauttavaa hommaa niittäminen häneltäkin. "Melekosen vastuksen se TVH tienpientareille siemensi". 

Siinä meni Tuohikotissa jututtamani pyöräilijäparisko renkaat humisten ohitse. Heilauttivat kättään vaikka vauhti oli huima. Semmoisessa hujakassa ei tienvieren havaintoja paljoa tehdä. Eipähän kaikki sellaista kaipaakaan.

Pani oikein helteiseksi kelin. Hikisenä, mitään kiirettä pitämättä poljin ohitse luontopolkuviittojen, Selänpään lentokentän (onkohan se Vekarajärveä varten?) ja Valkealan opiston jossa yksi sisaruksistamme oli 60-luvulla jossain opissa. Kouvola-Jaala tielle käännyttyäni, ohitti minut pyöräilevä nuoripari. Heillä oli allaan ihan tavalliset napavaihteiset pyörät ja hyvin kevyet kuormat. Sanoivat pikkulenkkejä hyvillä ilmoilla kotoa käsin polkaisevansa. Oli joku laiha, vanhempi mieskin erään maatalon tienhaarassa huilaamassa ja vetämässä vettä pitkästä pullosta kulukkuunsa. Se oli menossa vastapäiseen suuntaan. Viittasi minua pysähtymään ja joku sana siinä vaihdettiin.

Hevosia näin monilla laitumilla, lehmiä tai muuta karjaa en lainkaan. Laajat ja tasaiset pellot olivat suurelta osin viljan vallassa, jossakin pieni pottupelto, kasvimaa ja talojen puutarhoissa omenapuita ja marjapensaita. Syreenipuskia ja kukkapenkkejä.

 Jaalan kirkonkylällä olin kahden maissa. Tuohikotissa tankkaamani juomapullot olivat tyhjiä ja kaupan pihassa katselin tovin, että mistähän vettä saisi ilman hyllystä ostamatta. Lukioikäinern mansikanmyyjätyttö neuvoi sitten takapihan puoleisessa seinässä olevan hanan. Kävin kaupasta jälleen evästäydennystä ja vaniljajäätelöpurkin jonka särpimeksi ostin tytöltä puoli litraa mansikoita. Söin siten niitä siinä seinustan varjossa ja jututin tyttöä. Sanoi olevansa Helsingistä ja kesätöissä täällä. Välillä se huikkasi reippaaniloisesti kaupassa asioiville ja aina sieltä joku onkeen otti ja kävi hakemassa tuokkosen makeaa, joku jopa kokonaisen laatikollisen haki autonsa takakonttiin.

Vähän kaljoissaan oleva, pienen koiran matalakasvuinen taluttajamies tuli myös juttusille. Sanoi olevansa vakituinen kesäasukas täällä. Kysyin, muistaako hän semmoista kirkkoherraa kuin Väinö Mentu joka oli Jaalassa pappina joskus 70-80-luvuilla. Sanoi muistavansa, ja vielä papin luonteenkin joka erityisesti oli mieleen jäänyt. Kerroin, että lapsuuteni paikkakunnalla pappina toimiessaan Mentu jakoi kansan mielipiteet jyrkästi kahtia kun sillä oli tapana kuljeskella seurakuntansa vähäosaisimpien, juoppojen ja erikoisten persoonien luona mieluummin kuin herrasväen pikkurillikahveilla. Ja miten se keräsi vihkoihinsa murresanoja ja sanontoja talteen syrjäkylillä kierrellessään. Koiramiestä nauratti. Sanoi että just semmoinen se oli täälläkin, ja että mihinkähän ne lienevät joutuneet hänen kirjallisen harrastuksensa tulokset kun kuoli pois?

Kävin kaupanpihakohtaamisten jälkeen pienen kylän perillä lenkin, kuvasin joitakin siistejä, museomaisia pihoja ja niiden rakennuksia ja menin kirkon ja hautausmaan puiden varjoon puistonpenkille lepäämään. Nukahdinkin siihen joksikin aikaa. Otin palasta, hörppäilin vettä ja läksin kohti näitä sijoja Voikkaan kupeessa jossa nyt olen. Kartan mukaan matkani mitta tälle päivälle on ollut 60-70 km.

71. Tuohikotti

Torstai 17.07.2014 klo 08.30 leiri nro 40 Tuohikotti

Kymenlaaksossa ollaan. Virittelin puolenyön jälkeen telttarysäni ABC-aseman takana olevan lakkautetun koulun pihapiiriin, tiheän männikön sisältä luokille kaartuvan koivun alle. Männynkäpyjen kylkiä painellessakin oikeasti väsynyt nukkuu murmelin lailla. Ei kyllä ole kokemusta murmelina olosta niin kuin Bill Murraylla Päiväni murmelina -elokuvassa. Yhtä outo on kyllä "nukkuu kuin tukki"-metaforakin. Kellä tukkina olemisesta kokemusta on?

Kerkesin iltamyöhällä kahville ennen syöttölän sulkeutumista. Mies, joka ovia lukitsi, neuvoi minut tänne. Sanoi, että aamukahvit ja lämpimäiset on heti kuudelta valmiina. Kylmälaitteiden moottoreiden, ilmalämpöpumppujen ja ilmastointijärjestelmien pauhina on kyllä melkoinen vaikka on tästä useita kymmeniä metrejä huoltoaseman takapihalle. Että ei tämä mikään luontoelämys ollut.

Harmaata hiusta runsaasti lätsän alta pukkaavan pään omistava, uurteiskasvoinen mies työnsi pyörää oikopolulla kun olin kusella petäjänjuurella. Vastasi huomenet huomeneeni ja kysyi, että hyvinkö nukutti. Ei se hämmästelyt telttailuani, oli jo sen ikäinen, että kaikkea on tullut nähneeksi. Oli kömpimässä aamukahville ja lehden lukuun kun ei sitä yksin itselleen viitsi keitellä. Ja joskus tulee syötyä aamupuurokin tuossa "naapurissa". Olisin jututtanut pitempäänkin, mutta vanhus rapsehti reinoissaan pian tuota tuonnempana. Jos olisi ollut kamera käsissä, olisin ottanut raihnaisesta menosta kuvan.

Läksin Mäntyharjulta sittenkin toiselle polulle minne olin aikonut. Olisi pitänyt mennä sinne Salmelan suuntaan ja sieltä kääntyä tielle 368 mutta jostakin syystä altani löytyi tie 381. Yhtäkaikki reitti oli rauhallinen isommalle 15-tielle saakka eikä silläkään enää iltayöstä liikenne häiritsevä ollut. Raskasta kalustoa humahteli vastaan ja ohitse säännöllisin väliajoin. Isolle tielle tullessani oli ristauksen takana Rantinhovi-niminen ravintolakompleksi ja siitä vähän matkaa poljettuani kivilouhoon romuksi paukautettu Saab. Lieköhän hengissä selvitty siitä rymäyksestä?

Ennen Tuohikottia sujahti tien ylitse jokin eläin, koira se ei ollut, mutta sen mallinen, ketuksi tai supiksi liian suuri. Ehkäpä susi?

Mäntyharjulta lähtiessä saatteli sadekeli jonkin matkaa, mutta vesi oli lämmintä ja poljin vain menemään. Sateen tauottua löysin oikein mukavan, kallioisen järvenrannan jossa vietin muutamat tunnit keitellen pakissa kananmunia ja paistaen makkaraa. Myös pakillisen kahvia kiehautin.  Uida pulahtelinkin. Jos siinä olisi kysytty, mikä mielestäsi on nautinto, niin olisi ollut helppo sanoa: Tämä.

Nyt on leiri purettu. Istun ABC:n aamupuurolla. Hienolta tuntuu. Puuro maksoi 1,50:-. Kuuluikohan siihen maito ja leivät? Otin kuitenkin. Kahvia en tietenkään malttanut olla ostamatta ja se maksoi saman verran.

Katselin karttaa. Taidan lähteä Vekaranjärventielle ja siitä Jaalaan ja vasta sitten Kouvolaan. Ilma näyttäisi jatkuvan kesäisenä.

70. Päivä Mäntyharjulla

Mäntyharjun ABC:llä istun kahvilla nyt. Klo käy neljättä iltapäivällä (ke 16.7.2014). Kun polkaisin tälle kylälle, kävin ensimmäiseksi Shellillä ja siellä ystävällinen nuorukainen pesi painepesurilla paksut mustat töhkät rattaista ja ketjuista. Palvelu kahveineen kustansi 6,80:-.  Öljysin ketjut hyvin, mutta kuulostaa siellä jokin rikkinäisesti rapsahtelevan. Takapakka varmaankin lopahtaa kohta. Kestäisi nyt sinne Tammisuareen.

Kuljeskelin Mäntyharjua katselemassa. Restauroinnin kourissa olevasta juna-asemasta napsin muutaman foton. Ei se alkuperäisessä käyttötarkoituksessa liene, eikä varmaan VR:n omistuksessakaan.

Asemapuisto, jossa oli samanlainen valssauskonemuistomerkki kuin Imatrallakin, rajoittui yhdeltä kantiltaan lampeen. Rannalla oli laituri ja laiturilla istuimet. Söin siinä pari voileipää, torilta ostamani uudensadon sipulin ja 2 tomaattia. Keski-ikäinen, täyteen pinkkiin asuun kynsiään ja huuliaan myöten pukeutun nainen pienen tupeeratun piskin kanssa käveli rantanurmikolla kaupunkiin päin. Kun olivat kohdalla, piski rimautti talutushihnan kelalta pitkäksi ja töytäisi haistelemaan syömisiäni. Hui kun sillä naisella oli kimakka ääni! Koira kelautui pää riipuksissa emäntänsä helmoihin joka piti kyykylleen kumartuen torupuheensa. Lopuksi sitten mymmytteli mamin pikku tuhmasta hauvelista oikein sokerisesti. Minuun rouva Pinkki ei vilkaissutkaan. Minä kyllä vilkaisin pyllistelevän naisen kesähelmojen alle; sieltäkin pinkkiä vilahti.

Veteraanipuistolle osauduin Taidekeskus Salmelaan suunnistaessani. Korsumuseossa sattui olemaan veteraaniyhdistyksen iäkäs mies oppaana ja kun siihen tuli pari muutakin nahkatakkituristia, niin se esitteli meille korsun esineistöineen ja kertoili Veteraanipuiston rakentamishistoriasta. Eikähän sitä sotapuheiltakaan voinut tietenkään välttyä.

Rakennustaiteellisesti komeassa Salmelassa oli sitten fiinimpää pikkurilliporukkaa "ihana"-huudahduksineen. Varmaan sinne oli pääsymaksukin, mutta työntelin kyselemättä pyöräni puisen aidan puisesta portista takapihan nurmikoille ja takaovesta käväisin myös sisäpuolta vilkaisemassa. Mitään säpsähdyttävää en havainnut ja jatkoin matkaa. Miksi siis sellaisesta maksamaan? En muista enää edes, kenenkä massiiviveistoksia sinne ulkosalle oli istuteltu. Metallia ja kiveä ja betonia ne olivat. Ei minua huokaisuttanut niin kuin muutamaa paikalla ollutta. Kumpuavatkohan nuo arvokkaimpien ihmisten huokaukset sydämestä, tai edes keuhkoista? Näin sitten monen näyttelyvieraan menevän alueen laidalla olevaan, osittain avoimeen kesäkahvilaravintolaan. Heltat vain leuan alla heiluivat kun mättivät hiilihydraatteja taide-elämysten särpimeksi. En edes hintoja käynyt katselemassa kun en vitosta tai kymppiä kupillisesta kahvinlurua halua maksaa. Saatika että kymppejä, tai satasia jos sen kanssa vähäiseksi paskanjatkeeksi kermasarvea tarjottaisiin.

Nyt sitten vain istuksin tässä eibiiciillä, latailen kameran ja kännykän akkuja, juon kahvia. Täälläkin se maksaa 1,80 ja santsi 50 senttiä. Saman katon alla on myös marketti josta kävin hakemassa evästarpeita seuraavaa etappia varten. Kakskymppinen sinnekin huuhtoutui kukkaroni alati poispäin vierivää virtaa.

Äsken rumautti kunnon ukkosenjylyn kanssa vettä ja rakeita. Sopivasti satuin katokseen kun pilvet pyyhälsivät Mäntyharjun ylle. Kun asettelin pyörää seinustalle, tuli siihen romanihenkilö kyselemään, mistäpä poljeksii kulukuri. Kerroin ja sitä huvitti asia kovasti. Sanoi "Hai! Siehän olet kuin meikämanne paitsi että mie ajelen Volvolla..."

Mäntyharjulta Kouvolaan erään pikkumutkan kautta on matkaa 100 km. Perjantaihin jos olisin Korialla, sinne on Kouvolasta kullinluikaus. Kallioniemen lavalla on humpat ja soittamassa Souvarit. Se sopii hyvin, sillä hartaastihan hoilasin Karjalan teillä Lasse Hoikan laulua On Pariiseja täynnä tämä maa/joka kylää Eiffeltorni koristaa... Sielläkin jokaikisessä pienessä, autiossakin, kylässä törötti linkkitorni, kaksi ja jopa kolmekin eikä näistä "eiffeleistä" enää maapallo vapaa ole missään.