Lauantai 12.7.2014 klo 09.52 leiri nro 35
Pitäisiköhän leiripaikat ruveta merkkaamaan ykkösestä alkaen kun olen tullut Suomen puolelle? Vielä mitä, samaa katkeamatonta lenkkiähän tämä on. Monet teltanpaikat ennen Tammisaarta kerkeän vielä kokea.
Tämän kertaisen makuukseni löysin kierreltyäni kotimaanhuumassani ensiksi Imatran lämpimässä perjantai-yössä. Terasseilla väki remelsi ja poikasten pimpparautojen takakontit jumpsivat ja rynkyivät, mopojen maahankin huomasin taas tulleeni.
Klo yhden jälkeen oli teltta kuitenkin koottu ja kun pujottauduin makuupusiin, olin hetkessä unessa. Heräsin 5-6:n välillä lievään päänsärkyyn, mutta käänsin vain kylkeä ja nukuin vielä yhdeksään. Hotelliakin (en kuitenkaan Imatran Valtionhotellia) kaupunkiin tultuani harkitsin, mutta ei antanut luonto periksi mennä maksullisiin vuoteisiin. Mikäpä tässä taas olikaan nukkua, sattui suojaisa paikka ja kohtuullisen tasainen maapalanen alle. Liikenne risteävillä teillä aamusta murisee, mutta kun ei mitään äkkiräminää ole kuulunut, niin en siihen heräillyt.
Tuossa ihan vieressä on Imatranajoissa v. 1964 itsensä hengiltä kolaroineen italialaisen muistomerkki: Vernon Walter Cottle, syntynyt 1926. Toinenkin kivipaasi riimuin ympäröidyllä kiveyksellä on. Siihen on joku ahkera kivityölainen jyystänyt nimen John Robert Toylor. Täysin tuntematon asia minulle.
Svetogorskilaisen kaupan kupeella voitelin viimeiset palaset venäläistä limppua, panin paksusti makkaraa ja juustoa päälle ja join kaupasta juuri ostamaani, kylmää molokoa ison pullollisen. Siihen tuli kurjassa kunnossa oleva alkoholisti kerjäämään ja annoin hänelle tuhat ruplaa eli n. 20 euroa. Mies säntäsi heti kauppaan ja tuli kohta pois leipä ja makkarapaketti toisessa ja litrainen kaljapönttö toisessa kädessä. Se häipyi pian nurkan taakse hymisten ja minuun päin basiboitaan nyökytellen.
Olin tullissa vähän jälkeen 21. Sattui valtakunnan veräjälle melkoinen autoruuhka molemmista suunnista, niin minut livauttivat jonojen ohitse ilman minkäänlaisia tarkisteluja, kunhan vain passia ja viisumia vilautin. Suomen puolella piti käydä sisällä rakennuksessa ilmoittautumassa ja näyttämässä asiakirjat myös. Samassa lävessä tuli nuori pariskunta kevyin pyöräilyvarustein Suomen puolelle ja kohta ne ohittivat minut. Olivat sitten valokuvaamassa toisiaan rehuniitylla ja pian taas polkivat ohitse. Aurinko oli jo laskenut puiden taakse ja täysi kuu kiersi vastaani. Oli sanoinkuvaamattoman hyvä olo. Olisi pitänyt siellä tullin P-paikalla suorittaa maankamaran suutelemisperformanssi, mutten tietenkään ilennyt. Ajattelin kyllä.
Tullipihalla suomalainen rajamies jututti vähän aikaa ja kyseli, millaisen lenkin Venäjällä tein. Kerroin. Puisteli päätään. Sanoi, etteipä ole hänen kohdalleen vielä sattunut semmoisen polkaisijaa, lyhyempien reittien käväisijöitä vain, jotka yleensä ovat liikkeellä isommalla porukalla.
Kun nyt levänneenä retkestä hengissä selvinneenä asiaa ajattelen, niin ei se niitä muutamia ikäviä hurtta- ja rosvojuttuja ja löysiä hiekkateitä lukuunottamatta kummoinenkaan reissu ollut. Kaikenlaisia säitähän riittää missä vain.
Uimapaikka täytyy löytää seuraavaksi. Haisen melko inhalle omaankin nenään sillä olen peseytynyt viimeksi kunnolla Valamossa. Sen jälkeen joku ylimalkainen huuhtaisu purossa ja toinen joenmutkassa ennen Antreaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti